Suomi vastaanotti 30 000 pakolaista Venäjältä: Ensimmäinen aalto itärajan takaa saapui vallankumouksen jälkeen

Suomeen saapui 30 000 pakolaista itärajan takaa Venäjän vallankumouksen jälkeisinä vuosina. Yksi heistä oli Konstantin Borovikoff.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Konsta ja Hilma Huusari perheensä kanssa.

Suomeen saapui 30 000 pakolaista itärajan takaa Venäjän vallankumouksen jälkeisinä vuosina. Yksi heistä oli Konstantin Borovikoff.
Teksti:
Juha Kauppinen

Kun Konstantin Borovikoff laskeutui Kronstadtin linnoituksesta jäälle, laukaukset kaikuivat hänen takanaan linnakesaaren kortteleissa.

Oli kevättalvi, maaliskuun puoliväli vuonna 1921. Suomenlahden jää oli sulamassa, sen päällä oli sohjoa ja hyytävän kylmää vettä.

Maisemaa peitti sumu, joka pelasti saarelta pakenevien hengen. Ilman sitä heidät olisi ammuttu jäälle kuin koirat.

Meneillään oli teurastus: Kronstadtin linnakesaaren pari viikkoa kestänyt kapina oli juuri saatu murrettua, ja puna-armeija teki selvää kapinoitsijoista.

Suomenlahden pohjukassa Pietarin edustalla sijaitsevan Kronstadtin laivastotukikohtasaaren kapina on tunnettu, mutta Suomessa vähän puitu historian tapahtuma. Sen alkaessa saarella asui noin 50 000 ihmistä, puolet sotilaita, toinen puoli työläisiä ja muita siviileitä.

Kapinasta on tänä vuonna kulunut 95 vuotta.

Kronstadtin kapinan keskiössä olivat matruusit, jotka olivat kyllästyneet bolsevikkien turhiin lupauksiin ja yhden puolueen määräysvaltaan. He vaativat esimerkiksi sananvapautta ja monipuoluejärjestelmää.

Kapina tukahdutettiin verisesti. Satoja kapinallisia ammuttiin ilman oikeudenkäyntiä, tuhannet saivat nopean kuolemantuomion tai karkoituksen Siperian työleirille.

Borovikoffin kanssa liikkeelle lähti satoja pakolaisia. Hevoset vetivät perässään rekiä, joiden kyydissä lapset itkivät märissä, jääkylmissä huopikkaissaan.

Rekien äärellä vaelsi hiljaa pää painuksissa naisia ja miehiä. Välillä pakolaiset joutuivat kulkemaan vyötäröä myöten vedessä.

Ihmisiä putosi railoihin. Kaikkiaan 1 500 ihmistä hukkui tai kuoli kylmyyteen.

Ruumiita ajelehti rantaan vielä pitkään jäiden sulamisen jälkeen.

Sekasortoa kapinan jälkeen

Kronstadtin laivastotukikohtasaaren kapina liittyy Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeisiin tapahtumiin.

Helmikuun vallankumouksessa keisari oli syösty vallasta, ja lokakuussa valta siirrettiin bolsevikeille.

Lokakuun vallankumousta seuraavina vuosina maassa käytiin verinen sisällissota bolsevikkien ja tsaarin kannattajien välillä. Bolsevikit voittivat, ja Lenin säilyi vallassa.

Bolsevikkihallinnon sekasortoisina alkuvuosina 1917–1922 Venäjältä pakeni tai karkoitettiin kaksi miljoonaa ihmistä.

Myös Suomeen saapui tuolloin itärajan takaa valtava pakolaisaalto: noin 30 000 venäläistä pakolaista. Useille heistä Suomi oli vain ensimmäinen etappi matkalla eteenpäin, esimerkiksi Ruotsiin, Jugoslaviaan tai Tšekkoslovakiaan.

Kun Kronstadtin kapina kukistettiin, laivastotukikohtasaarelta pakeni kolmen päivän aikana jään yli Suomeen kaikkiaan 6 500–8 000 ihmistä.

Jotkut pakenijoista suuntasivat epätoivoisesti länteen, kohti sulaa merta. Tarina kertoo, että heitä saatiin pelastettua englantilaisiin sotalaivoihin, joita tuolloin oli Suomenlahdella antamassa tukeaan tsaarivallalle.

Mutta suurin osa pakolaisista suunnisti pohjoiseen, läpi sumun valkeuden, kohti jossain näkymättömissä odottavaa Suomenlahden pohjoisrannikkoa.

Pakenijoilla oli kenties tuuriakin, että he sattuivat rannalla Suomen puolelle. Neuvosto-Venäjän puolelle joutuessaan heidät olisi poimittu talteen ja lähetetty Siperiaan tai ammuttu ilman oikeudenkäyntiä.

Helpotuksen on täytynyt olla melkoinen, kun 15 kilometrin hyinen vaellus jään yli kääntyi lopuilleen, ja Terijoen valaistujen huviloiden ikkunat alkoivat pilkottaa sumun ja pimeyden lävitse.

Borovikoff, 27, nousi maihin Terijoella 18. maaliskuuta.

Pakolaiset leireihin

Suomessa pakolaisten auttamisjoukot ryhmittyivät hämmästyttävän nopeasti.

Ehkä pakolaisia tai poikkeustilannetta osattiin odottaa, oltiinhan lähellä itärajaa. Rajantakainen tilanne tiedettiin sekavaksi, ja Kronstadtista oli kantautunut taistelun ääniä jään yli. Kenties jotkut osasivat jopa odottaa jään yli tulevia pakolaisia.

Etsivälle Keskuspoliisin pääosastolle Helsinkiin saapui Terijoelta viesti 18. maaliskuuta aamuyöstä vähän ennen kahta:

Ilmoitan, että paikkakunnan punaiset ovat menneet jäälle keräilemään pakolaisten sinne heittelemiä aseita, jonka vuoksi on jäälle lähetetty sotilaita ja suojeluskuntalaisia estämään tätä besorgausta [rosvoamista]. Terijoella on hyvä järjestys ja pakolaisten sijoittaminen käy toistaiseksi hyvin eversti Heinrichsin johdolla.”

Everstiluutnantti Erik Heinrichs oli Mannerheimin luottomies, joka johti Kronstadtin pakolaisten leirien perustamisoperaatiota.

Kronstadtin upseereita majoitettiin Terijoen huviloihin, alempaa sotaväkeä ja siviilejä lähistön parakkeihin. Rannalle sytytettiin nuotioita, joilla paleltumisen partaalla oleville tulokkaille saatiin ensiapua.

Inon linnoitukseen Suomenlahden pohjukkaan, vain 60 kilometrin päähän Pietarista, perustettiin pakolaisleiri, jonne myös vietiin Borovikoff.

Kun pakolaisten pääleiri siirrettiin Inon linnakkeesta kesällä 1921 Viipurin Turkinsaarelle, mukana oli myös Borovikoff.

Kaikkiaan pakolaiset otettiin vastaan hämmästyttävän hyvässä hengessä ottaen huomioon, että Suomi oli vain muutamia vuosia aiemmin itsenäistynyt Venäjän vallan alta.

Sijoituspaikka Joutseno

Konstantin Borovikoff vietti pakolaisleireillä seitsemän kuukautta vuonna 1921. Elämä leireillä oli askeettista, ja taustalla väijyi jatkuvasti pelko palauttamisesta takaisin Neuvosto-Venäjälle.

Tämä pelko seurasi Kronstadtin pakolaisia vielä ainakin pari vuosikymmentä.

Lokakuun 25. päivä vuonna 1921 Borovikoff sai lopulta oleskeluluvan Viipurin läänin maaherralta, tulevalta tasavallan presidentiltä, Lauri Kristian Relanderilta. Sijoituspaikaksi määrättiin Joutseno.

Borovikoff oli yksi kymmenestä tuona päivänä Joutsenoon oleskeluluvan saaneesta pakolaisesta.

Neuvosto-Venäjän bolsevikkijohto lupasi Kronstadtin kapinallisille amnesiaa, unohdusta ja anteeksiantoa, ja 2 000 pakolaista palasi kotimaahansa.

Todellisuudessa kapinaa ei kuitenkaan annettu anteeksi, vaan Kronstadtin kapinallisia lähetettiin Siperiaan ja muualle vankileireille pakkotyöhön.

Vaiettu menneisyys

Konstantin Borovikoff syntyi lähellä Pietaria, Ludonin kylässä, Stepanovskoin hallintopiirissä vuonna 1894. Ammatiltaan hän oli suutari.

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä 1914 Borovikoff taisteli keisarin joukoissa saksalaisia vastaan ja sen jälkeen kansalaissodassa puna-armeijan puolella.

Lyhyen siviiliin komennuksen jälkeen hänet määrättiin uudelleen armeijaan vuonna 1918 Neuvosto-Venäjän sisäisten levottomuuksien vuoksi.

Tällä kertaa sijoituspaikaksi tuli Pietarin edustan Kronstadtin laivastotukikohta. Siellä hänestä tuli kersantti ja joukkueenjohtaja.

Ja sieltä hänen tiensä vei lopulta Suomeen. Synnyinmaassaan hän kävi enää yhden kerran, 40 vuotta pakomatkansa jälkeen vuonna 1961, jolloin hän viimein uskaltautui matkustamaan Leningradiin tapaamaan sisarustensa lapsia.

Saavuttuaan pakolaisleiriltä Joutsenoon Borovikoff sai rengin paikan isolta tilalla Suokumaan kylässä. Parin vuoden päästä Konstantin, tai Konsta, kuten hänen nimensä suomeksi nopeasti kääntyi, pääsi töihin Hackmanin sahalle.

Melko pian paikkakunnalle tultuaan Konsta tapasi Hilma-nimisen nuoren naisen. Pari rakastui ja meni naimisiin. Konsta otti sukunimekseen Hilman tyttönimen ja niin Kronstadtin pakolaisesta Konstantin Borovikoffista tuli kotoisemmin Konsta Huusari, työteliäs ja joutsenolaisten keskuudessa hyvin pidetty supliikkimies.

Hilmalle ja Konstalle syntyi kuusi lasta, joista nuorin poika Pertti kevättalvella 1940, miltei päivälleen 19 vuotta Kronstadtin kapinan jälkeen.

Pelkoa ennen talvisotaa

Pertti Huusari vastaa puhelimeen reippaalla karjalan murteella miekuttaen. Mitä hänen isänsä kertoi eläessään tuosta hyisestä pakomatkasta yli Suomenlahden kevättalvella 1921?

”Ei oikeastaan mitään. Hänen suunsa oli kuin napitettu tästä asiasta. Ja niin oli muidenkin Kronstadtin pakolaisten. He eivät siitä uskaltaneet puhua, koska pelkäsivät Neuvostoliittoon palauttamista.”

Erityisesti pelko palautuksesta nousi pakolaisten keskuudessa juuri ennen talvisodan syttymistä. Pakolaiset olivat edelleen Venäjän kansalaisia. Konstakin sai Suomen kansalaisuuden vasta sodan jälkeen 1951.

Kronstadtin pakolaisia ei kuitenkaan palautettu, vaikka Neuvosto-Venäjä suorastaan vaati tätä Suomelta.

”Se oli tietysti suuri helpotus heille.”

Toden teolla isän taustat alkoivat selvitä hänelle vasta tämän kuoltua, jolloin hän alkoi tutkia isän menneisyyttä. Konsta Huusari kuoli 1962 tammikuussa.

Alkaessaan tutkia isänsä menneisyyttä Huusari sai esimerkiksi käsiinsä kirjeenvaihtoa isänsä ja tämän sisarusten välillä. Konsta Huusarin sisaruksista kaksi kuoli Leningradin piirityksen aikana vuosina 1941–1944.

”Olemme perustaneet myös Kronstadtin perilliset -yhdistyksen. Mutta minun lisäkseni asiaa ei ole kukaan tutkinut. Akateemista tutkimusta siitä ei ole tehty lainkaan.”

Yhdistyksen lisäksi Kronstadtin pakolaiset viettävät kapinan vuosipäivää joka vuosi 17. maaliskuuta. Tällöin pakolaiset huomioidaan esimerkiksi Lappeenrannan kirkossa jumalanpalveluksessa.

Näin kunnioitetaan jään yli tulleiden vanhempien röpyliäistä elämää, josta he eivät uskaltaneet puhua.

 

Jutussa on käytetty lähteenä Erkki Wessmanin, Pertti Huusarin ja Veikko Lintisen kirjaa Kronstadtin kapina 1921 ja sen perilliset Suomessa (2008). Veronica Shenshin: Venäläiset ja venäläinen kulttuuri Suomessa. Kulttuurihistoriallinen katsaus Suomen venäläisväestön vaiheista autonomian ajoilta nykypäiviin, Helsingin yliopisto, Aleksanteri-instituutti, 2008.

X