Näin meillä on pelätty petoja ennenkin: kun susijahti sai sadat miehet aseineen liikkeelle Etelä-Pohjanmaalla
Pohjanmaalla oltiin kuin sotaan lähdössä mutta syynä oli susijahti. Satoja miehiä, satoja aseita – elettiin tammikuuta 1967.
Vuonna 1972 tapettu, niin kutsuttu Hämeen susi pääsi aikanaan kunniapaikalle Forssan luonnontieteellisen museon lasivitriiniin.
Sodasta ei kuitenkaan ollut kyse vaan suuntana oli susijahti – siis yhden ainoan suden jahtaaminen. Yksinäisen suden oli havaittu lähestyvän Isojoen asuttuja alueita. Tieto sudesta levisi nopeasti kylästä ja talosta toiseen.
Alkuun ajettiin Isojoen sutta takaa kymmenen ja sitten sadan, kahdensadan, kolmensadan ja lopulta yli neljänsadan miehen voimalla.
Jahti oli menneiden aikojen ylväiden sudenhiihtojen vastakohta niin kuin oli myös ollut vuoden 1953 jahti, jolloin sutta oli Längelmäen jäillä tulitettu jopa lentokoneesta.
Yleisradion toimittajat Jukka Häyrinen ja Juha Virkkunen selostivat Isojoen suden jahtia pikkupirullinen sävy sanoissaan:
”Pohjanmaan miehet ovat jälleen kerran sonnustautuneet marssille. Maanteitä pitkin oikaisevat autokolonnat halkaisevat valokiiloillaan pimeyttä, ison pedon ainoaa suojaa.”
”Kontilleen putosi…”
Isojoen suden jahti jatkui päivästä toiseen. Jahtimiehiä kiirehti alueelle niin Porista kuin Tampereeltakin ja vieläkin pidempien matkojen päästä.
Yleisradion selostajakaksikon mukaan ”katoavan eläinkulttuurin viimeinen muistoesine juoksentelee hengenhädässä Pohjanmaan hangilla. ”
Selostajien mukaan korpien susihukka on päässyt osalliseksi asutusseutujen sivistyksestä. Nälissään ja janoissaan ja useiden kertomusten mukaan myös haavoittuneena se on hakenut suojaa tiheiköistä, nukkunut yöllä hätäisesti muutaman tunnin ja jälleen ovat ajomiehet päässeet sen jäljille.
Sanoja seurasi ääninauhalta kuuluva konetuliaseen laukaisusarja.
Pikkupirullinen oli myös radiotoimittajien asiantuntijalle heittämä kysymys:
”Mahtavatko ruotsalaiset sudet syödä lapsia vähemmän kuin suomalaiset?”
Vastaus oli rauhallinen: ”Eivät sudet ole syöneet meillä lapsia aikoihin. Eikä tavoitteena ole hävittää sudet Suomesta kokonaan vaan vain ne, jotka ovat eksyneet näille kulttuurialueille.”
Jossain päin Suomea on jälleen nähty susi. Kuva Rautalammilta tammikuussa 1964. Reijo Koskinen / Lehtikuva
Parisen viikkoa Isojoen susi piti puoliaan. Eivät saaneet metsätielle ilmestynyttä sutta kaadetuksi nekään kolme miestä, jotka Helsingin Sanomien uutisen mukaan ampuivat sitä sekä kiväärein että konepistoolein. Ovela otus oli luikkinut Karkukankaan suojaaviin metsiköihin.
Lopulta jahtirengas saarsi suden entistä ahtaammalle. Sen kaatoi lopulta ilmajokelainen metsämies:
”Se tuli pitkin ketjua, sitä ammuttiin, laukausten äänestä päättelin, mistä se on tulossa. Lopulta se tuli ihan päin, odotin kunnes se oli noin 30 metrin päässä. Ammuin haulikolla, oli hankittu isoja hauleja ihan tätä varten. Kontilleen putosi ja eteni vielä kymmenisen metriä, ennen kuin jäi liikkumatta makaamaan.”
Radioselostus päättyi sanoihin: ”Lähes kahden viikon jatkuvan väsytyksen uuvuttamana kaatui pyssymiesten kansainvaelluksen uhrina Länsi-Suomen ehkä ainoa susihukka.”
Taustalla soi verkkaista surumusiikkia.
Ovela harmaaturkki
Susikiihko nousi seuraavan kerran huippuunsa, kun Neuvostoliiton puolelta tullut yksinäinen urossusi erehtyi kesällä 1972 jolkottelemaan Kymenlaaksosta aina Hämeeseen asti.
Ensimmäisen kerran se havaittiin juhannuksen tienoilla Tammelan pitäjässä lähellä Forssaa. Seuraava havainto samasta sudesta tehtiin Rengon alueella.
Runsaasti kotieläimiä – lampaita, koiria, kissoja – joutui ilmeisesti kyseisen suden saaliiksi loppukesän ja alkusyksyn aikana. Syylliseksi arveltiin kuitenkin myös ilvestä, ahmaa tai villikoiraa. Sudeksi saalistajan varmisti lopullisesti eläinlääkäri, joka oli hoitanut sen raatelemaa beagle-koiraa. Jo aikaisemmin se oli iskenyt hampaansa Tammelan Mustialassa laiduntavaan lehmään, joka oli ollut pakko lopettaa.
Jälleen levisi taistelutahto metsästävän miesväen keskuudessa. Satunnaisia jahteja järjestettiin joka viikko. Joka viikko myös paikalliset sanomalehdet kirjoittivat Hämeen sudesta. Jahtiin lähtivät kaikki kynnelle kykenevät, sillä sutta ei ollut vielä Etelä-Suomessa rauhoitettu. Ei tarvittu metsästyskorttia.
Susi vältteli kuitenkin taitavasti ihmisiä. Aseiden tähtäimiin ei harmaaturkkia saatu.
Eläimen oveluus alkoi käydä metsämiesten luonnolle. Suden jahtaajien luonnolle kävi myös Suomen Tietotoimiston julkaisema Erkki Pulliaisen haastattelu:
”Susi kuuluu maamme harvinaisimpiin ja on kuolemassa sukupuuttoon. Susia on nyt vain Suomessa kymmenkunta. Viimeisin havainto suden pesinnästä on tehty kymmenen vuotta sitten Lemmenjoella.”
Pulliaisen viesti oli selvä: Jättäkää harvat eteläisen Suomen sudet rauhaan.
Lumi tuli maahan marraskuun 20. päivänä 1972. Hämeen suden jälkiä voitiin nyt seurata. Puolensadan miehen järjestelmällinen jahti alkoi Tammelan Lautaportaassa aamusella marraskuun 22. päivänä. Kello 13.15 se päättyi yli 50-kiloisen hyväkuntoisen urossuden kaatoon.
Vajaa vuotta myöhemmin annettiin asetus suden rauhoittamisesta. Julkisuuden ruokkimien hysteeristen susijahtien aika oli Etelä-Suomessa pääosin ohi. Susi ei enää ollut lainsuojaton Suomen läntisillä kulttuurialueilla.
Seuraavalla vuosikymmenellä toimittaja Hannu Holvas kirjoitti Seuraan laajan susia käsittelevän juttusarjan. Se on nyt osittain luettavissa Seuran nettisivuilla.
Kokonaisuudessaan kiitetyn susisarjan voi lukea Holvaksen tuoreesta muistelmateoksesta Sininen matka-arkku.
Lue myös: Koirasusien omistus kiellettiin kesäkuussa – mutta valvooko kieltoa kukaan?