Takaisin Viipuriin

Jaa kaverilleTilaa Seura
Suomalaissotilaat saapuvat Viipuriin takanaan räjäytetyn asemarakennuksen rauniot. Kuva: SA-kuva.

Ensimmäisten joukossa Viipuriin saapui tiedotusjoukkojen Kalle Väänänen. Näkymä hiljensi hänet.

”Kyllä on ryssä oikein hekumoinut pirullisessa tuhoamisen raivossaan”, Väänänen totesi.

Eliel Saarisen suunnittelema komea asemarakennus oli enää pelkkä sorakasa. Venäläiset pioneerit olivat räjäyttäneet sen hieman aikaisemmin. Pystyyn oli jäänyt vain yksi seinä.

Lähirakennusten ikkunat olivat pirstaleina ja seinissä näkyi singonneiden kivien iskemiä koloja. Vääntyneitä rautapalkkeja oli lennellyt satojen metrien päähän.

Viipuriin oli tultu taistellen, mutta se oli tyhjä.

Urkupillitkin viety

Siviilit oli Viipurista evakuoitu ja sotilaat vetäytyneet kohti etelää, koska saarroksiin joutumisen vaara uhkasi. TK-mies S.I. Alkion mukaan ”kaupungista tuli vastaan kitkerä savu ja kansainvälisesti kuuluisa ryssän löyhkä”.

Rikkinäisistä ikkunoista hulmahteli tulenlieskoja, välikattojen kannattimia romahteli alas ja Linnankadulla paloi Lehtovaaran ravintola. Kaduilla oli rojua, hevosten raatoja, rutistuneita kattopeltejä, vääntyneitä puhelin- ja lennätinpylväitä.

Tuomiokirkko oli purettu kaari-ikkunoiden ylätasoon asti. Sen ympärillä oli kasoittain tiilimurskaa. Urut oli revitty rikki ja urkupillit viety pois.

Säilynyt oli sentään rakastettu Hirvi-patsas, samoin Salakkalahden puiston Kalapoika-patsas, ”suloinen pullea lapsi isoa kalaa halaamassa”. Säilyneitä olivat myös muun muassa Pyöreä torni, linna, monet koulurakennukset, kirjastot ja puistot sekä saksalais-ruotsalainen kirkko.

Keskikaupungilla sotilaat nostivat rikkoutuneen Stalinin patsaan pään katkenneeseen lyhtypylvääseen. Torkkelinkatua edennyt ryhmä rikkoi erään kaupan näyteikkunan, jossa oli kinkkuja ja makkaroita ja leipää.

Ilo jäi lyhytaikaiseksi. Ne olivat pahvia ja kipsiä. Monien liikkeiden kilvissä oli sekä suomen- että venäjänkielinen teksti. Naureskellen sotilaat lukivat niiden outoa kieltä: ”Viipurin Kaupungin tijotatekerien edustajaien neuvosto”.

Polkkaa tauotta

Siitä huolimatta, että Viipurin piti olla tyhjä vihollisista, sieltä kuului räjähdyksiä. Radiosytytyksellä toimivien miinojen kellokoneisto viritti laukaisulaitteena toimivan vastaanottimen. Venäläinen lähetysasema lähetti kolmisointua niin, että ääniraudat alkoivat väristä. Sytytysreleet sulkeutuivat ja radiomiinat räjähtivät.

Voimakkain räjähdys hajotti lennätinlaitoksen talon. Lähellä ollut alikersantti Olavi Tilli kertoi, että ”pölypilven hälvennettyä tyhjien ikkuna- ja oviaukkojen takaa näkyi vain sortuneita muureja, kaatuneita väliseiniä ja tiiliskiviä sekavana röykkiönä”.

Päämajan viestiosaston päällikkö, kapteeni Jouko Pohjanpalo laati suunnitelman. Papulanlahden rannalle ajettiin linja-auto, johon asennettiin yleisradiolähetin. Suurjännitepylväästä kehiteltiin antennimasto. Aggregaatista saatiin sähköä, ja ilmoille lähti kantoaalto miinojen jaksoluvulle. Se esti ”vihollisen vingahdukset”.

Sodan jälkeen Jouko Pohjanpalo totesi eräässä haastattelussa: ”Häiritsijäksi valitsimme levyvarastosta Viljo Vesterisen soittaman kiperän Säkkijärven polkan. Se soi yhteen menoon noin 1 500 kertaa. Yleisradioon tuli soittoja, joissa kysyttiin, oliko joku hullu päästetty radioasemalle.”

Operaatio Säkkijärven polkka onnistui. Enää ei räjähtänyt yhtäkään radiomiinaa.

Rikottu koti

Syksyn mittaan Viipuriin pääsi palaamaan entisiä kaupunkilaisia. Yksi heistä oli Väinö Koistinen, jonka kotitalo oli jokseenkin ehjä. Lentopommi oli kuitenkin vienyt kerrostalon päädystä huoneenlevyisen katolta alas asti ulottuvan kaistaleen.

Osa Viipurin vallanneiden joukko-osastojen sotilaita muodosti kunniapataljoonan voitonparaatia varten linnansillan aukiolle. Kuva: SA-kuva.

Osa Viipurin vallanneiden joukko-osastojen sotilaita muodosti kunniapataljoonan voitonparaatia varten linnansillan aukiolle. Kuva: SA-kuva.

Päästäkseen entiseen asuntoon Koistisen oli ryömittävä kattoa tukevien pönkkähirsien alitse.

”Tuntui kuin olisi saanut nuijalla päähänsä, sillä niin kuvaamattoman oudon tunteen aiheutti nähdä oma kotinsa raastettuna viimeistä piirtoa myöten”, hän kertoi Karjala-lehdessä.

Huoneesta toiseen vievät väliovet oli hakattu umpeen raskailla laudoilla. Joka huoneessa oli asunut eri perhe. Käytössä oli ollut yhteinen keittiö ja vessa. Koistinen kävi myös naapuriasunnoissa, joiden ovet olivat auki. Yhdessä oli tuttu suuri peilikaappi, toisessa tuttu nahkasohva, kolmannessa tuttu nojatuoli. Entisen kodin kapineita löytyi muualtakin talosta: olohuoneen tuoli, lasten lipasto, Monrepos’n puistoa esittävä öljymaalaus.

Lähes joka asunnon seinillä oli Stalinin ja Molotovin kuvia, samoin sosialismia ylistäviä julisteita.

”Kun tätä kaikkea joutuu entisen kotinsa seiniltä lukemaan, niin viha vaihtuu syväksi sääliksi ajatellessa näiden ihmisolentojen henkistä pimeyttä”, Koistinen kirjoitti.

Erään kerroksen ulkoeteiseen oli sijoitettu suuri peltitynnyri, mihin oli tyhjennetty asukkaiden ulosteet.

”Kun tähän lisätään vielä se löyhkä, mikä lähtee siellä täällä lojuvista kissojen ja rottien raadoista, niin onkin ihmisen hajuhermoille jännitystä aivan tarpeeksi.”

Heti korjaustöihin

Viipuri oli sotilaskuljetusten solmukohta, joten ratapihat piti saada nopeasti kuntoon. Aluetta raivasivat sotavangit.

Kun Erkki Reunanen saapui kaupunkiin marraskuussa, hän jäi hämmästelemään. ”En nähnyt mitään asemaa. Juna oli pysähtynyt jättimäisen romuvuoren keskelle, johon oli raivattu vapaa tie kiskoille.”

Reunanen oli saanut komennuksen entiseen työpaikkaansa Viipurin sähkölaitokselle. Venäläiset olivat vieneet turbogeneraattorit, moottorit, mittarit ja kaiken minkä saattoi irti saada.

”Miehet hajaantuivat rauniotalojen kellareihin, irrottivat ja keräsivät putkia ja putken osia. SOK:n myllyn yläkerrasta löysin kaksi irrallista vaihelaatikkoa, joiden avulla saimme kahden kattilan ketjuarinat toimimaan”, muisteli Reunanen myöhemmin.

Tuhannet muutkin viipurilaiset olisivat olleet valmiit palaamaan, mutta asuntoja ei ollut tarpeeksi. Yli puolet rakennuksista oli jo talvisodassa tuhoutunut. Tervetulleinta oli ammattitaitoinen työväki.

Ennen talvea oli korjattava satoja rikkinäisiä kattoja, seiniä ja ikkunoita. Rakennustarpeita oli vähän paitsi tiiliä, joita oli yllin kyllin rakennusten raunioissa.

Viipuri on meidän!

Viipurin valtaus oli niin tärkeä, että ylimääräiset uutislehdet melkeinpä revittiin käsistä. Otsikot oli levitetty kahdeksalle palstalle: Viipuri on meidän!

Yksi radiopuolen TK-miehistä oli Matti Aro. Hän haastatteli luutnantti Sävel Rantasta, joka oli kiivennyt parin miehen kanssa Viipurin linnan torniin. Tangossa oli roikkunut repaleinen, haalistunut punalippu.

”Ajattelimme, että kyllä herra sotamarsalkan sotilaan paita sopii linnan torniin paremmin kuin punainen räsy.”

Rantanen oli riisunut paidan yltään, ja miehet olivat vetäneet sen lipputankoon.

Näyttelijä, sotilasvirkamies Arvo Lehesmaa antoi oman kommenttinsa aidolla viipurilaismurteella:

”Kylhä siel liehu jo lipunkorvike ko myö mäntii. Yks luutnantti ol repint alas polssui jättämän punavaattee ja muuta ko ei olt, ni riisu paitaans ja vet sen sin tornii. A, se luutnantin paita on täs ja se viijää sotamuseoo.”

Vain viikko valtauksen jälkeen näytettiin elokuvateattereissa Puolustusvoimain katsaus N:o 9 – Viipuri, Karjalan lukko. Musiikki oli Jean Sibeliuksen. Filmi oli täynnä isänmaallista paatosta ja tunnekuohua, jota Viipurin takaisin saaminen herätti.

Karjala-lehti julkaisi viipurilaiskirjailija Viljo Kojon artikkelin, josta paistoi toiveikas voitonriemu:

”Sitä ei kukaan uskaltanut odottaa, että Neuvostoliiton hulluinhuonetragedian loppunäytös olisi ollut näin lähellä ja että vanha Viipurin linna jo nyt saisi torniinsa siniristilipun.”

 

Lähteet: sanomalehti Karjala, Kalevi Tilli: Takaisin Viipuriin, Ylen elävä arkisto, Viipuria kohti (TK-miesten kuvauksia Kannaksen vapaussodasta), Kansa taisteli -lehti, Jatkosodan historia 1 ja 2.

 

Kunniapataljoona marssi Pyöreän tornin ohi, minkä edustalla kenraaliluutnantti K. L. Oesch otti sen vastaan kunniakorokkeella. Kuva: SA-kuva.

Kunniapataljoona marssi Pyöreän tornin ohi, minkä edustalla kenraaliluutnantti K. L. Oesch otti sen vastaan kunniakorokkeella. Kuva: SA-kuva.

 

Leuat sulkeutuvat

Kenraaliluutnantti Karl Lennart Oesch komensi IV Armeijakuntaa, jonka tehtävänä oli vallata Viipuri. Se odotteli Imatran ja Virolahden välillä. Hyökkäyksen se aloitti elokuun 21. päivänä 1941 hieman jälkeen aamukymmenen.

Eversti Einar Vihman 12. Divisioona eteni taistellen kohti Viipurinlahden itärantaa. Eversti Bertil Winellin 8. Divisioona tunkeutui Viipurinlahden länsirannalle, ylitti lahden ja valtasi itärannalla sillanpääaseman. Viipurista irtautuneiden venäläisjoukkojen pakotie oli enää muutaman kilometrin levyinen. Leuat olivat sulkeutumassa.

8. Divisioonan vasen siipi oli kääntynyt kohti Tienhaaraa. Luultavasti juuri siihen kuulunut miesryhmä pääsi ensimmäisenä Viipuriin. Se tuli räjäytetyn linnansillan kohdalta veneitä laudanpätkillä meloen.

Pohjoisesta lähestyi Viipuria 4. Divisioonan kärkipartio. Papulanmäeltä alikersantti Olavi Tilli pääsi luomaan katseen kaupunkiin. Perheen entinen kotitalo näytti olevan ilmiliekeissä.

”Nyt ne mokomat poltti meijä lapsuuen koin. Eiks ne paholaiset ennää muutkaa keksineet just nyt ku mie oon pallaamas takasii kottii.”

 

Viipuriin tulleet suomalaiset sotilaat ihmettelivät, miksi venäläisten lähes puolitoista vuotta asuttamassa kaupungissa monen kauppaliikkeen kyltti oli kaksikielinen. Kuva: SA-kuva.

Viipuriin tulleet suomalaiset sotilaat ihmettelivät, miksi venäläisten lähes puolitoista vuotta asuttamassa kaupungissa monen kauppaliikkeen kyltti oli kaksikielinen. Kuva: SA-kuva.

 

Vieno Halosen sotatie

Jalkaväkirykmentti 26 odotteli rajan pinnassa hyökkäystä kohti Viipuria. Se oli helsinkiläinen ja nimetty Ässä-rykmentiksi. Siihen kuului myös 25-vuotias korpraali Vieno Olavi Halonen, tasavallan presidentin Tarja Halosen isä. Oli jatkosodan heinäkuu 1941.

Varusmiehenä Halonen oli erikoiskoulutettu taistelulähetiksi ja saanut hyvän arvosanan sekä käytöksestä, täsmällisyydestä, ahkeruudesta, huomiokyvystä että sotilaallisesta kehityksestä. Hän oli jäntevä mies – 180 senttiä ja 76 kiloa.

Heinäkuun 5. päivänä Halonen haavoittui Suokumaanjärven lähellä. Luoti osui oikeaan käsivarteen. Hän oli haavoittunut myös talvisodassa.

Elokuun 21. päivä alkoi hyökkäys Viipurin ja Länsi-Kannaksen vapauttamiseksi. Halonen taisteli Karhusuolla ja Sommeessa. Kannakselta JR 26 siirrettiin Itä-Karjalan rintamalle. Ala-Viitanan taistelussa Halonen haavoittui jälleen – luoti vasempaan kämmeneen.

Sotilaallisista ansioistaan Vieno Halonen sai 4. luokan Vapaudenristin.

 

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 32/2011.

X