Tali-Ihantala 1944

Jaa artikkeliTilaa Seura
Saksalta saatiin kymmenessä päivässä reilut 11 000 panssarinyrkkiä. Kuva: SA-kuva.
Suomen kohtalo ratkaistiin kesä–heinäkuussa 1944 Tali-Ihantalan taistelussa, jossa oli mukana 50 000 suomalaista ja 150 000 neuvostosotilasta.

Tiedustelutiedot kävivät hälyttäviksi toukokuussa 1944. Sekä rauta- että maantieliikenne moninkertaistuivat Neuvostoliiton puolella Karjalan kannaksella. Neuvostojoukot rakensivat rynnäkköhautoja kohti suomalaisten pääpuolustusasemaa.

Vangiksi saatu puna-armeijalainen kertoi, että Saksan vastaiselta rintamalta on siirretty Kannaksen suunnalle kaksi armeijaa.

Jo toukokuun 10. päivänä ylipäällikkö C.G.E. Mannerheim oli todennut päiväkäskyssään, että on oltava joka hetki valmiina torjumaan suurhyökkäys. Hän vaati komentajiaan tuntemaan ehdotonta vastuuta siitä, että puolustusasemat ovat kyllin lujat materiaalista ylivoimaa vastaan.

Huoli oli aiheellinen. Mutta milloin suurhyökkäys alkaisi?

Suomalaisten pääpuolustusasema, joka ottaisi vastaan ensi-iskun, oli käytännössä vain yksi yhtenäinen taisteluhauta. Siltä puuttui syvyyttä, ja valmius panssarien torjuntaan oli heikko. Kuitenkin vastapuolella oli asettaa taisteluihin noin 450 panssarivaunua.

Tositilanteessa pääpuolustuslinja murtuisi nopeasti, ja tositilanne oli tulossa.

Huhtikuun 28. päivänä Josif Stalin oli antanut hyökkäysmääräyksen Leningradin rintaman komentajalle, armeijankenraali L.A. Govoroville. Länsi-Kannaksen kautta kulkisi helpoin tie syvälle Suomeen.

Helsingissä puna-armeijan piti olla heinäkuun puoleenväliin mennessä.

9.–16.6.

Taivas repesi kesäkuun 9. päivän aamuna kello 5.55.

Panssarinyrkkimiehet ylittävät vihollisen tulituksen kohteena olevaa tietä. Kuva: SA-kuva.

Panssarinyrkkimiehet ylittävät vihollisen tulituksen kohteena olevaa tietä. Kuva: SA-kuva.

Sadat pommi- ja maataistelukoneet hyökkäsivät suomalaisten pääpuolustuslinjaa vastaan. Noin 2 000 tykkiä ja heitintä tulitti vain kahdeksan kilometrin levyistä kaistaa Valkeasaaressa. Ilmatila oli hyökkääjän hallussa, ja jalkaväen osalta sillä oli kuusinkertainen ylivoima.

Tykistön tulitusta kesti koko päivän. Epämääräinen mutta jatkuva kumina kuului Viipuriin asti, missä ihmiset valtasi pelokas epätietoisuus.

Varsinainen yleishyökkäys alkoi seuraavana aamuna kello 4.58.

Tulivalmistelu oli vielä aikaisempaakin rajumpi. Räjähdysten äänet tappoivat toisensa. Puiden latvojen tasalla lentävät maataistelukoneet iskivät suomalaisten etulinjaan, komentopaikkoihin ja tykistön tuliasemiin. Taisteluhaudat jauhautuivat rikki, viestiyhteydet katkesivat, ruumiinosia roikkui puiden oksilla. Etulinjan joukot menettivät kahden päivän aikana puolet miesvahvuudestaan.

Pelko muuttui pakokauhuksi.

Oli vetäydyttävä noin 15–25 kilometriä taaksepäin VT-asemaan, joka sekin oli vaillinaisesti linnoitettu. Asemasodan aikana oli ennemminkin tehty puhdetöitä kuin varustauduttu pahimman varalta. Se oli Suomen sodanjohdolta kallis virhe ihmishengissä mitattuna.

Kovia taisteluja käytiin 13.–16.6. muun muassa Siiranmäessä, missä vahvistettua Tyrjän rykmenttiä johti everstiluutnantti Adolf Ehrnrooth. Hänen taisteluosastonsa löi takaisin murrot ja teki nopeita, tykistön tukemia vastahyökkäyksiä.

Neljän päivän aikana Ehrnroothin osasto torjui kolmen neuvostodivisioonan hyökkäykset (divisioonissa oli käytännössä 7 000–8 000 miestä). VT-aseman kohtalo ratkesi 15. kesäkuuta Kuuterselän ja Sahakylän alueella, missä neuvostojoukot saivat 12 kilometrin syvyisen murron suomalaisten selustaan.

Tilanne oli uhkaava.

Ylipäällikkö Mannerheim määräsi Kannaksen joukkojen komentajaksi kenraaliluutnantti K.L. Oeschin, joka antoi käskyn viivyttää ja vetäytyä. Joukot oli saatava taistelukuntoisina VKT-asemaan.

Samaan aikaan junat kuljettivat Kannakselle vahvistuksia Aunuksen ja Maaselän rintamalta Itä-Karjalasta. Venäläisten suurhyökkäys Syvärillä ei ollut vielä alkanut.

Kymmenessä päivässä oli vetäydytty sata kilometriä. Tätä on kutsuttu Kannaksen halkijuoksuksi. Enää ei voitu peräytyä kilometriäkään. Jos VKT-asema ei kestäisi, tie Suomeen olisi viholliselle auki.

Rintamakarkureiden määrä oli siinä määrin suuri, että 10. divisioonan komentajaksi nimitetty eversti Kai Savonjousi piti miehilleen yksiselitteisen puheen:

”Tästä ei sitten peräännytä,ei nimittäin voida. Siellä ovat seuraavassa linjassa äitimme, siskomme, lapsemme ja vanhempamme, koko avoin Suomen sydän. Tähän kuollaan.Minä olen tullut tänne kuolemaan. Juoksut on juostu, hyvät veljet. Nyt on aika olla taas suomalainen maan puolustaja.”

17.–22. 6.

Suomi oli pyytänyt aseapua Ruotsilta, mutta Ruotsin hallitus ei pyyntöön suostunut. Saksan ensimmäiset asetoimitukset tulivat sen sijaan jo kesäkuun 16. päivänä. Kymmenen päivän aikana saatiin muun muassa lähes 11 000 panssarinyrkkiä. Everstiluutnantti Karl Kuhlmeyn johtama 70 koneen lento-osasto saapui Immolan kentälle lähelle Lappeenrantaa.

Kannaksen tiet olivat täynnä evakkoja, samoin junat. Vaara vaani erityisesti Elisenvaaran risteysasemalla, jonka ratapihalla seisoi kesäkuun 18. päivänä yksi monista evakkojunista. Hälytyssireenin ulvoessa naiset ja lapset konttasivat viereisen vaunujonon alitse läheiseen metsikköön.

”En tiennyt, missä edes olin, nypin vain maasta jotain ruohoja”, muistelee 88-vuotias Sylvia Kinnaspuro.

”Kun ilmahyökkäys oli ohi, minulla oli kädessäni kimppu apiloita, kaikki nelilehtisiä onnenapiloita.”

Kesäkuun 21. päivänä Suomen poliittinen johto tiedusteli rauhanehtoja Moskovasta. Vastaus oli tyly: Suomen on antauduttava.

Antautuminen, kapitulatsija, olisi merkinnyt miehitystä. Oli siis taisteltava. Riittävästi aseapua oli jo saatu Saksalta, mutta kaiken varalta sitä täytyi saada vielä lisää. Niinpä presidentti Risto Ryti ilmoitti heinäkuun 26.päivänä Adolf Hitlerille, ettei hän eikä hänen johtamansa hallitus tee erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Tuolloin käytiin jo Talin suurtaistelua, jossa Saksasta aikaisemmin saadun aseavun merkitys oli suuri.

Stalin piti omiensa voittoa varmana, sillä Govorovin joukot olivat vallanneet Viipurin kesäkuun 20. päivänä.

Se oli suomalaisille moraalisesti raskas isku. Govorov määrättiin heti jatkamaan eteenpäin. Tavoitteena oli 28. kesäkuuta mennessä edetä Imatran–Lappeenrannan–Virojoen tasalle. Jatkotavoite oli Kymijoki.

Suomen itsenäisyys oli vaarassa – ja Ruotsin puolueettomuus.

25.–29.6.

Koti-Suomessa vietettiin juhannusta vakavin mielin.

Eteläpohjalainen sanomalehti Ilkka kirjoitti: ”Suomen lippu liehuu yhä vapaan maan yllä, tulen ja uhrien kirkastamana, kunniansa säilyttäneenä.”

Everstiluutnantti Adolf Ehrnrooth tarkastaa taistelijoidensa rivit. Kuva: SA-kuva.

Everstiluutnantti Adolf Ehrnrooth tarkastaa taistelijoidensa rivit. Kuva: SA-kuva.

Kuopion Väinölänniemen suuressa juhannusjuhlassa sotilaspoikien kuoro lauloi Ateenalaisten laulun: ”Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut, taistellen puolesta maan, puolesta heimosikin…”

Ratkaiseva taistelu puolesta maan alkoi juhannuksen jälkeisenä aamuna kello 6.30, jolloin neuvostojoukot rynnistivät VKT-asemaa vastaan. Valiotaistelijoista muodostettu XXX Kaartinarmeijakunta pyrki Talin kautta viiden divisioonan voimin kohti Portinhoikkaa, jonka tienristeyksestä pääsi Saimaan kanavan ja Ihantalan suuntaan.

Helvetti oli hetkessä irti.

Tuhannet kranaatit iskivät suomalaisten etulinjaan. Rynnäkkö- ja suorasuuntaustykit tuhosivat kk-pesäkkeitä, puut pirstoutuivat ja maa keinui, savu, hiekkapöly ja räjähdyskaasut söivät ilmasta hapen, ja ilmassa surrasi tappavia metallin- ja kivensirpaleita. Tykkitulen päätyttyä oli raketinheittimien ja maataistelukoneiden vuoro iskeä ennen jalkaväen hyökkäysaaltoja.

Räjähdykset pistivät miehet henkisesti lujille. Kaikki pelkäsivät, mutta rohkeimmat hallitsivat pelkonsa.

”Tulimme junalla Maaselän kannakselta ja jatkoimme suoraan linjaan. Vastaan tuli omia miehiä, kaikki lyödyn näköisiä”, kertoo Sallassa asuva silloinen kersantti Kaarlo Niemelä.

”Eräs kapteeni repi kauluksestaan napit irti, ja joku toinen vieressä sanoi, että turha sinne on mennä, ei siellä elä. Sanoin, että sehän on valhetta, ei hätä ole tämän näköinen.”

Enää eivät neuvostopanssarit olleet yhtä vahvoilla kuin aikaisemmin. Suomalaisilla oli nyt käytössään saksalaisia panssarikauhuja ja -nyrkkejä. Nyrkin ammus pystyi läpäisemään 200 millimetrin panssarikuoren, mutta sen ampumaetäisyys oli vain 40 metriä. Vaati rohkeutta edetä niin lähelle 30 tonnin painoisia vaunuja, jotka henkivät tulikuumia pakokaasuja.

Näkösuojaa tarjosivat kivet, pensaikot ja pommikuopat. Yleensä riitti yksi hyvin tähdätty laukaus, sillä T-34:n eli Sotkan panssari oli paksuimmillaan vain 95 milliä. Nyrkin ammus kiskoi vaunuista kaiken hajalle – moottorin, aseet, ihmiset.

Myös ilmavoimien toiminta oli tehostunut. Suomalaiset koneet ja osasto Kuhlmey tekivät Talissa ja Ihantalassa yli tuhat pommituslentoa. Ne iskivät ryhmittyvän jalkaväen

ja panssarien kimppuun ja pommittivat kerta toisensa jälkeen rikki Talin sillat, joiden kautta kulki neuvostojoukkojen elintärkeä huolto.

”Yhtenä päivänä olin ilmassa seitsemän tuntia seitsemällä eri taistelulennolla. Suojasimme omia pommikoneita niin, ettei yhtään niistä ammuttu alas”, kertoo Kyösti Karhila, sittemmin Finnairin lentäjä, joka sodan aikana pudotti 37 vihollisen konetta, niistä 19 Kannaksen taistelujen aikana.

”Kerran, kun johdin neljän koneen lentuetta, havaitsimme valtavan ilmalautan lähestyvän. Siinä oli parisensataa pommittajaa ja saman verran niitä suojaavia hävittäjiä. Hyökkäys olisi ollut tuhoon tuomittu.

”Kesäkuun 28. ja 29. olivat Talin kuusipäiväisten taistelujen verisimmät. Jotkut suomalaisten pataljoonat kuluivat lähes loppuun. Jossakin komppaniassa ei kaatuneita voitu toimittaa pois, koska niitä oli enemmän kuin eläviä.

30.6.–10.7.

Hyökkäysten painopiste oli pikku hiljaa noussut pohjoisemmas, Ihantalaan, jonka tienristeyksen kautta voisi murtautua Imatran suuntaan ja Pyöräkankaan kautta kohti Saimaan kanavaa.

Ihantalan taistelun voi katsoa alkaneeksi heinäkuun 1. päivänä. Tuolloin kenraalimajuri Einari Vihman vahvistettu 6. divisioona (runsaat 10 000 miestä) torjui seitsemän neuvostohyökkäystä.

Tykistön osuus alkoi olla merkittävä. Erityisen korjausmuuntimen avulla kyettiin suppealle alueelle keskittämään jopa yli 150 tykin tuli.

Kaksi rohkeaa lähitorjujaa, ylikersantti Eino Lohela ja kersantti Kaarlo Niemelä Ihantalassa 13.7.1944. Kuva: SA-kuva.

Kaksi rohkeaa lähitorjujaa, ylikersantti Eino Lohela ja kersantti Kaarlo Niemelä Ihantalassa 13.7.1944. Kuva: SA-kuva.

Se merkitsi vastustajan massatuhoa.

Neuvostopanssarit olivat yhä suuremmissa vaikeuksissa, sillä Ihantalan maasto oli metsäistä ja kallioista, soiden ja järvien pirstomaa. Erityisen rohkeasti kävivät panssarien kimppuun jänkäjääkärit, pohjoisen miehet, joiden tunnuslauseena oli: ”Ei tuu suru puserhon, jos tulleepi heitethän pusero poijes.”

”Sieltä tuli taas yksi Sotka vyöryttämään meidän asemiamme ja suuntasi tulen poteroihin”, muistelee Kaarlo Niemelä.

”Otin nyrkin ja lähdin juoksemaan vaunua kohti, se hääräsi erään palaneen talon muurin vieressä. Pamautin kuuden metrin päästä. Tulenlieska oli niin korkea, että se vetäisi kaiken hapen ilmasta. Hetken aikaa olin kuin kala kuivalla maalla.”

”Toisen kerran oltiin kumpareen takana kaverin kanssa, kun neljä vaunua tuli tietä myöten. Ne pysähtyivät siihen kyljet paljaina. Vuoron perään toinen työnsi pötköä putkeen ja toinen ampui. Siihen ne vaunut jäivät.”

Kaikkiaan Kaarlo Niemelä oli tuhoamassa kahdeksaa vaunua. Yhden vieressä makasi panssarimies jalat suorana nagan kourassa ja sormi liipasimella, värähteli vielä vähän. Niemelä otti naganin ja sanoi hiljaa, kuin lohduttavasti, että et sinä sitä enää tarvitse.

Illalla 2. heinäkuuta suomalaisten tiedusteluporras sai siepatuksi venäläisen radiosanoman, jonka mukaan vahvennettu panssariprikaati hyökkäisi seuraavana aamuna.

Suomalaiset eivät jääneet odottelemaan. Sekä tykistö että lentokoneet iskivät venäläisasemiin ennen H-hetkeä.

Se auttoi vain lyhyen aikaa.

Pian Ihantalan yllä jymisi lähes 200 punatähtistä pommikonetta, joita seurasi maataistelukoneiden hyökkäys ja tykistön tulivalmistelu. Poteroita ja tuliasemia sortui, miehiä hautautui hiekkaan, menetti hermonsa, pakeni ja pirstoutui palasiksi. Puita repeytyi juurineen maasta, ja ilmaan nousi satojen metrien korkuinen pöly- ja savupilvi.

Tulivalmistelun jälkeen panssarien tukema jalkaväki hyökkäsi perättäisinä aaltona. Suomalaisten kone- ja pikakiväärit niittivät hyökkääjiä maahan, mutta vihollisia pääsi silti strategisesti tärkeän Pyöräkankaan alueelle. Lähitaistelussa aseina olivat konepistoolit ja käsikranaatit. Vihollinen oli heitettävä takaisin, ja se myös heitettiin.

”Kun kuului käsky lähteä hyökkäämään, lähdimme etenemään, mutta tulta tuli vastaan monella konepistoolilla”, kertoo hyökkäyksen aikana vangiksi joutunut loimaalainen Pentti Ala-Nissilä.

”Minulla oli raskas pikakivääri, jonka lippaat ammuin tyhjiksi. Olin ison kiven takana suojassa. Välillä etenin kontaten pellon ojassa. Käsikranaatteja alkoi räjähdellä lähelläni, vallankin eteeni niitä heitettiin.”

Päästessään marraskuussa sotavankeudesta 188-senttinen Ala-Nissilä painoi vajaat 60 kiloa.

Viimeisen kerran neuvostojoukot rynnistivät voimakkaasti heinäkuun 6. päivänä ja tekivät noin kilometrin syvyisen murron Pyöräkankaalla.

Keskiyöllä alkoi 13 patteriston eli yli 150 tykin tukema suomalaisten vastahyökkäys. Se onnistui, mutta neuvostojoukot antoivat periksi vasta illalla.

Tykistötulen silpoma metsä oli täynnä omien ja vihollisten ruumiita. Eloonjääneet taistelijat olivat likaisia, multaisia ja verisiä, loppuun asti uupuneita ja osin apaattisia.

Koti-Suomen sanomalehdet täyttyivät kuolinilmoituksista:

”Kaatui ikivihollista vastaan taistellessa…” ”Antoi henkensä kodin ja isänmaan puolesta…” ”Kaatui taistelussa idän vainolaista vastaan…” ”Uhrasi henkensä meille kaikille kalliiden arvojen puolesta…”

Kersantti Kaarlo Niemelä palasi ehjänä sodasta rauhaan.

”Minulla oli koko ajan sellainen tunne, että ei minulle mitenkään käy. Panssareiden kanssa toimin rohkeasti mutta järjen kanssa. Liikuin koko ajan, etteivät saa tähtäimeen. Olin ollut paljon lintumetsällä, tuntui kuin olisi ollut metsoa jahdissa.

10.–18.7.

Ihantala kesti, mutta hinta oli kova. Kuudes divisioona oli menettänyt noin 2 600 miestä kaatuneina, kadonneina ja haavoittuneina. Vastapuolen menetykset olivat moninkertaiset. Venäläisten hyökkäysvoiman ydin, XXX Kaartinarmeijakunta, oli loppuun kulunut.

Taistelut ovat ohi, Ihantalan mäki on hiljentynyt. Kuva: SA-kuva.

Taistelut ovat ohi, Ihantalan mäki on hiljentynyt. Kuva: SA-kuva.

Heinäkuun 12. päivänä Neuvostoliiton sotavoimien korkein johto antoi käskyn keskeyttää hyökkäykset ja siirtyä puolustukseen.

Vaara tuntui olevan ohi.

Idempänä Vuosalmella taisteltiin kiivaasti vielä heinäkuun 18. päivään asti, mutta sielläkään eivät neuvostojoukot saaneet aikaan ratkaisevaa läpimurtoa. Kokoon oli kuivunut myös niiden yritys tehdä maihinnousu Viipurinlahden yli. Tärkeä oli niin ikään Nietjärven taistelujen päättyminen torjuntavoittoon Laatokan koillispuolella heinäkuun 17. päivänä.

Samoihin aikoihin vihollisen selustaan jätetyt kaukopartiot välittivät tietoja, joiden mukaan juna toisensa jälkeen kuljetti miehiä ja materiaalia pois Kannakselta. Niitä tarvittiin aivan muualla kuin Suomessa.

Stalin oli luvannut hyökätä täysin voimin saksalaisia vastaan idästä päin, jos liittoutuneet, lähinnä amerikkalaiset ja englantilaiset, nousevat maihin lännessä Normandian rannikolla.

Maihinnousu oli tapahtunut 6. kesäkuuta.

1.8.–5.9.

Risto Ryti erosi presidentin virasta elokuun 1. päivänä. Kolme päivää myöhemmin eduskunta määräsi Mannerheimin uudeksi presidentiksi.

Syyskuun 1. päivänä Mannerheim ehdotti Stalinille kirjeitse aselepoa. Kolme päivää myöhemmin Moskovasta ilmoitettiin Stalinin suostuneen ehdotukseen ilman antautumisvaatimuksia.

Aseet vaikenivat Suomen itärajalla 5. syyskuuta 1944.

Suomalaisten oli kuitenkin vielä karkotettava saksalaiset maasta. Alkoi huhtikuun lopulle 1945 kestänyt Lapin sota.

 

Kirjalliset lähteet:

Jokisipilä, Markku: Aseveljiä vai ei?

Koskimaa, Matti:Veitsen terällä

Moisala, U.M.-Alanen, Pertti:

Kun hyökkääjän tie suljettiin

Lappalainen, Niilo: Ihantala kesti

Palmunen, Rainer (toim.): Suomi sodassa

Pohjamo, Eino: Ihantalan murskattu teräs

 

TV-dokumentit:

Ihantalan ihme, TV2, 2001

Tuntematon ratkaisija (lento-osasto Kuhlmey),

TV2, 2003.

 

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 26–27/2004.

X