Tanssi seis! Sota-ajan Suomessa tanssiminen oli kiellettyä huvia – ja tämä oli sen hinta

Sekasortoa, sakkoja, jopa kuolemia. Sitä kaikkea sai tanssikielto aikaan sota-ajan Suomessa. Tutkijoiden mukaan yli kymmenen vuotta kestäneen tanssikiellon syyt ovat syvemmällä kuin taistelumoraalin nostattamisessa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Juuri ensi-iltansa saanut Antti Lahden ohjaama tanssiesitys pohjaa sota-ajan lakiin, joka kielsi tanssimisen.

Sekasortoa, sakkoja, jopa kuolemia. Sitä kaikkea sai tanssikielto aikaan sota-ajan Suomessa. Tutkijoiden mukaan yli kymmenen vuotta kestäneen tanssikiellon syyt ovat syvemmällä kuin taistelumoraalin nostattamisessa.
Teksti: Irina Björkman

Marraskuisen yön pimey­dessä 1943 kantautui Nurmeksen Poronkylän armeijan autioparakista musiikkia ja tanssijytkettä. Harmonikansoittaja oli pistänyt tanssiporukkaan vauhtia. Pelimanni oli sota-aikaan tansseissa ylellisyyttä, usein nurkassa pauhasi vain sinne nopeasti isketty gramofoni.

Vaikka puitteet saattoivat olla ankeat, vanhoihin latoihin, varastoihin ja hylättyihin tiloihin pakkautui yleensä väkeä niin, että seinät pullistelivat. Into ei laantunut siihenkään, että jokainen tansseihin osallistunut oli lain silmissä rikollinen. Suomessa oli sisäasiainministeriön päätöksellä kielletty tanssiminen julkisissa tilaisuuksissa joulukuussa 1939.

Poronkylän ruokailuparakissakin tanssahdeltiin siis laittomasti.

Samaisena marraskuun yönä Nurmeksen poliisivartiokonttorissa soi puhelin. Siihen vastasi päivystystäjänä ollut nuori konstaapeli Rikhard Huurne. Puhelussa kerrottiin Poronkylän tansseista ja niin Huurne lähti välittömästi paikalle ylikomisarion, armeijan asekomennuskunnan päällikön ja tämän alaisen kanssa.

Nurkkatanssit, laittomat lystinpidot, olivat tulleet Huurneelle työssä tutuiksi. Edellisen kerran hän oli sellaista hajoittaessaan joutunut käsirysyyn ja pahoinpidellyksi. Sen jälkeen hän oli ottanut hälyytyksiin mukaansa aina virka-aseen, FN-pistoolin.

Huurneen saapuessa väkensä kanssa Poronkylän parakille tilanne näytti samalta kuin useasti aiemmin, vastaan juoksi kymmeniä sotapukuisia miehiä ja nuoria naisia. Sisällä näytti nopean arvion mukaan olevan silti vielä satakunta tanssijaa.

Tanssikielto oli tiukimmillaan 1940-luvun alkuvuosina, mutta sitä höllennettiin välilä, ja lopulta kielto purettiin tiettyjä pyhäpäiviä lukuunottamatta 1948. Alppilavalla Helsingissä uskallettiin vähän jo pyörähdellä 1946.

Tanssikielto oli tiukimmillaan 1940-luvun alkuvuosina, mutta sitä höllennettiin välilä, ja lopulta kielto purettiin tiettyjä pyhäpäiviä lukuunottamatta 1948. Alppilavalla Helsingissä uskallettiin vähän jo pyörähdellä 1946. © Väinö Kannisto/Helsingin kaupunginmuseo

Kukaan ei saa poistua -käskyt kaikuivat kuuroille korville ja paniikki alkoi yltyä, kaikki yrittivät paeta ulos. Parakkiin lankesi kaiken lisäksi pimeys, kun kattolamppu lyötiin tohinassa rikki. Väentungos paheni uloskäynnillä, ja jälkikäteen Huurne kertoi jääneensä puristuksiin ihmisten ja oven pielen väliin.

Silloin kuuluin pamaus. Hänen kädessään ollut ase oli lauennut. Se pysäytti.

Huurne alkoi haravoida ympäristöä taskulampun valolla, kunnes se pysähtyi parakin lattialle. Siinä makasi nuori nainen. Helmi Pyykkösen takaraivoon oli osunut luoti vain siksi, että hän oli halunnut tanssia.

30-vuotias Pyykkönen kuoli sairaalassa vammoihinsa, ja Porokylän tanssien tragedia nousi julkisuuteen. Tosin pian huomio siirtyi toisaalle, sillä muutamaa päivää myöhemmin paikallisen ylikonstaapelin ase laukesi kuolettavasti tansseissa Pohjanmaan Vöyrissä.

Sota-aikana julkaistiin myös uutta tanssimusiikkia, ja nuottien kansissa kuvattiin tanssijoita, vaikka Suomessa oli tiukka tanssikielto.

Sota-aikana julkaistiin myös uutta tanssimusiikkia, ja nuottien kansissa kuvattiin tanssijoita, vaikka Suomessa oli tiukka tanssikielto. © Yksityiskokoelma

Sankarivainajien häpäisyä

Nurmeksen ja Vöyrin kaltaisia kuolemantapauksia ei enää onneksi tullut, mutta läheltä piti luultavasti useasti. Laukauksia kajautettiin varoituksina kattoon ja ratsioissa saatettiin ottaa kiinni jopa vähän yli kymmenvuotiaita lapsiakin.

Myös piiritystilanteista johtuneet sekasorrot saivat aikaan pahaa jälkeä. Jälkikäteen on laskettu, että mylläkät aiheuttivat ainakin viiden ihmisen kuoleman.

Tanssimisesta myös rangaistiin. Suurin osa rangaistuksen saaneista oli nuoria naisia. Tämä ja edelliset tapaukset selviävät tänä vuonna ilmestyneestä, Marko Tikan ja Seija-Leena Nevalan kirjasta Kielletyt leikit (Atena).

Se kartoittaa 1939 alkanutta tanssikieltoa, sen vaiheita ja syntysyitä. Kirja todistaa, että kiellon juuret olivat paljon syvemmällä yhteiskunnassamme kuin vain sota-ajassa. Suomen tanssikieltoa onkin pidetty poikkeuksellisena ilmiönä koko maailmassa.

Vastaavaa täyskieltoa on tuskin toteutettu missään muualla. Myös Saksassa oli sodan aikaan voimassa tanssikielto, mutta vain hyökkäysvaiheen aikaan, eikä sitä valvottu yhtä tehokkaasti kuin meillä Suomessa.

Tanssiminen sallittiin hyvistä ja siveellisistä syistä. Esimerkiksi toisen maailmansodan päättymistä juhlittiin tanssien Helsingin rauta­tientorilla 10.5.1945.

Tanssiminen sallittiin hyvistä ja siveellisistä syistä. Esimerkiksi toisen maailmansodan päättymistä juhlittiin tanssien Helsingin rauta­tientorilla 10.5.1945. © Relavuo/Helsingin kaupunginmuseo

Suomalainen tanssikielto muistuttaa historioitsijoiden mielestä monessa suhteessa vuosien 1919–1932 kieltolakia. Tosin Kielletyt leikit -kirjan mukaan suomalaisten suhde kieltolakiin ja alkoholiin oli moninaisempi kuin tanssiin.

Tanssikielto hyväksyttiin paljon yksiselitteisemmin, myös julkisessa puheessa, ja sitä pidettiin sota-­aikana tärkeänä erityisesti kansalaisten moraalisen kunnon kannalta. Esimerkiksi sota-ajan vaikutusvaltaisimmassa naisjärjestössä Lotta Svärdissä tuotiin esiin ajatus, että oli sankarivainajien muistoa häpäisevää tanssia aikana, jolloin miehiä kaatuu rintamalla ja kansakunta taistelee elämänsä oikeutuksesta.

Tanssikiellon valvomiseen valjastettiin mittava määrä virkavaltaa. Siitä kertoo jo se, että esimerkiksi vuosina 1942–1944 tanssimisesta rangaistiin todennäköisesti jopa viittä kuutta tuhatta suomalaista vuodessa.

Lain valvonta vaati siis pinoittain sakkoja ja vankeustuomioita hengenmenetysten lisäksi. Yleisin rangaistus olivat sakkotuomiot, joita niitäkään ei koskaan langetettu paikan päällä, vaan tanssija haastettiin käräjäoikeuteen. Häväistys ja nöyryytys olivat näin osa rangaistusta. Myös yleisimpiä nurkkatanssipaikkoja kuten parakkeja saatettiin eristää jopa piikkilangoilla.

Vaikka tanssi oli tiukkaan säädeltyä, pari­tanssioppaat olivat suosittuja.

Vaikka tanssi oli tiukkaan säädeltyä, pari­tanssioppaat olivat suosittuja. © Yksityiskokoelma

Kavahdettu kosketus

Nykyajasta tarkasteltuna rajoitukset kuulostavat melko käsittämättömiltä, mutta historioitsijoiden mielestä ne pohjasivat johdonmukaisesti jo 1900-luvun alusta Suomessa alkaneeseen, tanssista käytyyn moraaliseen köydenvetoon, jossa maalaisväestön tanssi-iltoja vastustettiin yllättävän laajasti.

Mikä on sitten tuo kammoa tuottava nurkkatanssi? Tuon kysymyksen kun tekee, niin saa useammalta tuollaisten tanssien vastustajalta vastaukseksi vain hämäriä viittauksia nurkista, pimeydestä, huonosta elämästä, piioista, rengeistä jne., mutta perin harvat edes yrittävät esittää johdonmukaista mielipidettä nurkkatansseista.

Näin pohdiskeli pastori Kaarlo Rietrikki Kares Nuorisoseurajärjestöjen pää-äänenkannattajassa, Pyrkijä-lehdessä vuonna 1898. Kares toki oli pastori, mutta nuorison tanssiharrastusta kummasteltiin muuallakin kuin kirkollisissa piireissä. Tanssin tilalle saatettiin tarjota kuorolaulua ja torvisoittoa, kaikkea sellaista, jota voitiin niin sanotusti ohjata ylhäältä päin.

Toisaalta sivistysseurojen iltamat, joissa pidettiin opettavaisia puheita ja lopuksi tarjottiin puolitoista tuntia tanssia, olivat yleisesti hyväksyttyjä. Se johtui siitä, että tunnelmaa ja illan pituutta voitiin säädellä, ja lipputuloilla saatiin kerättyä rahaa seuroille.

Tanssissa ollaan lähekkäin, mikä ei ollut tyypillistä suomalaiselle kulttuurille sota-aikana.

Tanssissa ollaan lähekkäin, mikä ei ollut tyypillistä suomalaiselle kulttuurille sota-aikana. © Tommi Tuomi/Otavamedia

Kun tanssin kesto pysyi puolessatoista tunnissa, sitä voitiin pitää liikuntasuorituksena, jossa ei vielä menty ”liian pitkälle”. Tämä liian pitkälle viety tanssi kun oli moraalia rapauttavaa ja holtitonta, siveetöntä tanssinjytkettä.

Yhdeksi perustavaksi syyksi tanssin paheksunnalle historioitsijat Tikka ja Nevala näkevät suomalaisen kosketuskielteisen kulttuurin: Lapsia halattiin ja paijattiin harvoin, ja sodan kylmettämät isät lähinnä opettivat lapsensa selviytymään itsenäisesti.

”Kun tanssit kestivät puolitoista tuntia, sitä voitiin pitää liikunta­suorituksena, jossa ei menty ”liian pitkälle”.”

Nuoret ja aikuiset myös välttivät toistensa koskettamista lukuun ottamatta kättelyrituaalia. Parisuhteessa miehen kosketus naiseen merkitsi kulttuurisesti meillä vielä muutama vuosikymmen sitten suostuttelua seksuaaliseen kanssakäymiseen.

Kosketus oli siis melko vieras ele ja juuri sitä paritanssi vaati. Siksi naisen ja miehen välillä ajateltiin latautuvan hetkessä jotain epäsiveellistä.

Näytösluontoinen tanssi oli hyväksyttävää huvia. Tässä sotilaita viihdytetään Joutselässä 27.9.1941.

Näytösluontoinen tanssi oli hyväksyttävää huvia. Tässä sotilaita viihdytetään Joutselässä 27.9.1941. © A. Viitasalo/SA-kuva

Siveästi voittoon

Sodan aikana kansakunnan siveellisyyden ajateltiin myös kannustavan poikiamme rintamalla yhä parempiin suorituksiin. Juuri sotilaat kuitenkin rikkoivat rintamalomillaan tanssi­kieltoa erityisen ahkerasti.

Toki oli paljon niitäkin, jotka toteuttivat isänmaan asiaa: Jos me ollaan nyt kunnolla, Jumala antaa voiton sodasta, ajateltiin yleisesti.

Näin kertoi yksi tanssikiellon aikaan eläneistä ohjaaja-tanssija Antti Lahdelle, kun hän keräsi kokemuksia ja muistoja uuteen Tanssikielto-esitykseensä.

”Itse asiassa vastauksia tuli niukasti, tuntui kuin asiaa ei olisi haluttu muistella. Tuossa yhdessä muistossa mielestäni kiteytyy jotain siitä hengestä, mikä luultavasti on Suomessa ollut sotien aikaan vallalla”, Lahti sanoo.

Häntä tanssikielto ja sen historia on kiehtonut vuosia.

”Sodan aikana kansakunnan siveellisyyden ajateltiin kannustavan poikiamme rintamalla yhä parempiin suorituksiin.”

”Olen tanssijan urani lisäksi työksennellyt DJ:nä, ja siihen liittyen aloin etsiä tietoa eräästä sodan aikaan nurkkatansseissa ahkerasti gramofonia veivanneesta miehestä. Se herätti kiinnostukseni kieltoaikaan ja ihmisten tarpeeseen silti tanssia.”

Ensi töikseen Lahti yllättyi siitä, kuinka vähän tanssikieltoilmiötä oli Suomessa tutkittu. Sekin kertoi omaa kieltään; ilmiötä on vähätelty. ”Ja silti suomalaisten halu tanssia on ollut hurja, siinä on sellaisen alakulttuurin voima, jota meillä on yritetty läpi historian tukahduttaa.”

Häneen on tehnyt vaikutuksen historiankuvaukset tanssien karuista olosuhteista, illoista ja öistä, jotka on voitu tanssia läpi vain muutaman savikiekon tarjonnan voimin.

”Yhden kuulemani tarinan mukaan gramofonin soittaja oli paennut tansseista hyppäämällä ikkunasta niin, että gramofonissa oli vielä soinut pakomatkallakin levy.”

Tanssikielto- esitys koki sota-ajan tanssien kohtalon keväällä, kun korona esti ensi-illan ja esitys siirtyi syksyyn.

Tanssikielto- esitys koki sota-ajan tanssien kohtalon keväällä, kun korona esti ensi-illan ja esitys siirtyi syksyyn. © Tommi Tuomi/Otavamedia

Vitsikästä ja kevytmielistä

Nyt Tanssikielto-esityksessä aiotaan tanssia samalla intohimolla kuin kielletyissä nurkkatansseissa. Antti Lahti haluaa tuoda esityksessä esiin sen, etteivät hänen mielestään kiellot ole vain menneisyyttä.

”Kyllä meillä edelleen on kieltämisen kulttuuria, tai sanotaanko, ettei kaikille ole samat asiat sallittuja. Meidän ilmaisuvapauttamme rajoitetaan eri aikoina eri tavoin.”

Esitystä valmistellut työryhmä tutki myös omaa suhdettaan tanssiin ja siihen liittyviä oletuksia. Yksi tanssijoista kertoi isovanhempansa paheksuneen sitä, että hän oli ryhtynyt juuri tanssijaksi. Asiasta ei voitu edes keskustella.

Tanssikielto-esityksessä kuvataan myös nykyajan kieltämisen kulttuuria, jota yhä löytyy.

Tanssikielto-esityksessä kuvataan myös nykyajan kieltämisen kulttuuria, jota yhä löytyy. © Tommi Tuomi/Otavamedia

Myös Antti Lahti muistaa, miten nuorempana hänen ammatistaan puhuttaessa aihe saatettiin rinnastaa harrastukseen tai keventää vitsillä.

”Ja onhan tämä esitys ollut tosi absurdi hanke. Mehän jouduimme siirtämään Tanssikielto-esityksemme keväältä syksyyn, koska hallitus kielsi sen, kun poikkeuslait tulivat voimaan. Siinä oli jotain kummaa historian havinaa ja kohtalon ivaa”, Lahti hymähtää.

Lähde: Marko Tikan ja Seija-Leena Nevalan teos Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888–1948 (Atena).

Tanssiteatteri Zoomin, Tanssiteatteri Minimin ja Kuopion kaupunginteatterin yhteistyönä tehty Tanssikielto-esitys nähdään Aleksanterin teatterissa ja Koko-teatterissa Helsingissä 24.10. asti, jonka jälkeen esitykset jatkuvat Kuopion kaupunginteatterin Maria-näyttämöllä 19.11. saakka.

X