Tiesitkö tämän: tupo-linja syntyi rintamatovereiden sotakokemusten pohjalta

Jaa kaverilleTilaa Seura
Valtakunnansovittelija Keijo Liinamaa juo kahvia, toisella puolen pöytää SAK:n Niilo Hämäläinen ja STK:n Päiviö Hetemäki, 29. heinäkuuta 1969. © Kari Santala/Lehtikuva
Kahden miehen yhteiset rintamakokemukset ja taistelutoveruus ratkaisivat ensimmäisten tupo-sopimusten synnyn.

Ei, tämä ei ole sotajuttu vaikka sodasta ja Oulusta alkaakin.

Kun itärintamalla aseet olivat vaienneet, Lapin portilla pyrittiin motittamaan uutta vihollista ja entistä aseveljeä. Pataljoonan verran, noin 800, keskisuomalaista miestä istui aseineen täyteen sullotussa rahtilaivassa matkalla Tornioon ja saksalaisten niskaan.

Lapin sota lokakuun alussa 1944 oli alkanut suomalaisittain erikoisesti. Edeltä Tornioon laivatun ja maihin nousseen rykmentin hyökkäyksen oli pysäyttänyt ”Tornion taikayö”. Saksalaisten vallatusta huoltokeskuksesta oli keksitty valtava viinavarasto: kaksi pataljoonaa jalkaväkeä oli nopeasti taistelukyvyttömiä.

Tornion Röytän ulkosatamassa maihin nousseiden keskisuomalaisten tehtävä oli tulla selvittämään tilannetta – ja taistelemaan. 1. pataljoonaa johti nuori reservin kapteeni, siviiliammatiltaan juristi, Olli Päiviö Hetemäki Saarijärveltä. Naapuripitäjästä Viitasaarelta oli kotoisin päällikköään 9 vuotta nuorempi taistelulähetti korpraali Niilo Eemeli Hämäläinen, siviilissä metsätyömies.

Jos myöhemmässä elämässään nämä miehet osasivat neuvotella, saartoyllätyksestä toipuneiden saksalaisten kanssa sellaisesta ei ollut nyt puhettakaan.

Taisteluun valmistautui myös Hämäläisen kaveri, pihtiputaalainen korpraali Esko Ihalainen.

Toveruuden tulikaste

Hetemäen pataljoona komennettiin koukkaamaan idästä saksalaisten taakse. Perinteinen suomalainen motti tehtiin Kivirannan ja Alavojakkalan kylien rajamaastoon. Arveltuun vihollisen heikoimpaan kohtaan iskettiin varhain aamulla 6. lokakuuta.

Eteneminen oli hidasta saksalaisten kovan tykistö- ja kranaatinheitintulen takia. Suomalaisten ampumatarvikkeet alkoivat loppua, kertovat Sotatieteen laitoksen kirjastossa säilytettävät asiakirjat.

Hyökkäystä oli kestänyt pari tuntia, kun Hetemäkeen osui ja hän haavoittui päähän. Pelkällä Parabellum-pistoolilla aseistautunut Hetemäki oli lähellä jäädä hyökkäävien saksalaisten käsiin.

Lähellä ollut korpraali Hämäläinen huomasi päällikkönsä ahdingon ja kaappasi tämän olkapäilleen ja kantoi verisen, ajoittain tajuttoman kapteenin kiertotietä selustaan ja sidontapaikalle. 22-vuotias Hämäläinen oli metsätyön karaisema ja kovassa kunnossa, Hetemäki 31-vuotias eikä tämä päivä jäänyt hänen viimeisekseen.

Haavoittuneita jouduttiin kantamaan 7–9 kilometriä. Kuormastot olivat vielä Oulussa ja huopia oli vain muutamia. Haavoittuneiden vaatteet olivat märät, ja miehet olivat viluisia. Useat heistä olivat shokissa ja monelle matka jäi viimeiseksi. Lämmintä ruokaa suomalaiset motittajat saivat vasta neljä päivää Oulusta lähdön jälkeen.

Taistelun hinta oli kova, sillä suomalaisen Jalkaväkirykmentti 50:n yhden päivän tappiot olivat yksin tuona 6. lokakuuta 27 kaatunutta ja 88 haavoittunutta.

Ammunta oli ollut niin kovaa, että taistelua joen toisella puolella seuranneet ruotsalaiset kadetit kävivät ilmoittamassa suomalaisille, että luoteja sataa myös Ruotsin puolelle.

Hetemäkeen osunut sirpale ei kuitenkaan aiheuttanut vakavampaa vammaa, vaan hän oli rivissä jo, kun joukko-osasto kotiutettiin. Kotiutuspuheessaan hän totesi pataljoonalleen:

”Jos siviilissä tulee vaikeuksia, apua ja neuvoja voi aina pyytää.”

Eikä se ollut pelkkää sanahelinää.

Takana Tali-Ihantala

Hetemäki ylennettiin lopulta majuriksi, mutta hän ei myöhemmin muistellut sotaa eikä kertoillut juuri sotajuttuja, ei edes perhepiirissä.

Sodan loppuvaiheessa – ja ennen Lapin komennusta – Hetemäki keskisuomalaisineen joutui sotimaan pahimmassa mahdollisessa paikassa, Tali-Ihantalassa. Täällä Päiviö Hetemäen toinenkin veli kaatui.

Kun aselepo oli astunut voimaan, ei puna-armeija ollut saanut siitä heti tietoa 4. syyskuuta 1944. Hetemäki sai käskyn lähetteineen kävellä linjojen yli asiaa selvittämään, mutta hänet otettiinkin vihollisen puolella sotavangiksi.

Tilanteen selvittyä Viipurissa, Hetemäki palasi takaisin, ja ensimmäinen suomalainen sotilas, jonka hän tapasi, oli viitasaarelainen lähettikorpraali Niilo Hämäläinen, kertoo Jukka Koivisto kirjassaan Päiviö Hetemäki Sovinnontekijä (Edita 2006).

Hämäläinen tunsi komentajan, mutta Hetemäellä ei ensi tapaamisessa ollut Hämäläisestä havaintoa. Miesten ystävyys syntyi runsaat 20 vuotta myöhemmin.

Ilmeisesti luonteensa ja sotakokemustensa vuoksi Hetemäki suhtautui kriittisesti sekä talvi- että jatkosotaan. Hänen mielestään talvisota olisi voitu välttää joustavuudella.

”Nyt päätettiin tapattaa kymmeniä tuhansia parhaassa iässä olevia suomalaisia ja menettää kymmenesosa maan taloudellisesta varallisuudesta”, hän purki sydäntää presidentti Urho Kekkoselle myöhemmin kritisoiden erityisesti sota-ajan pääministerin Edwin Linkomiehen politiikkaa.

Jatkosotaankaan ei olisi Hetemäen mielestä pitänyt suin päin rynntätä.

”Jouduimme rehjastelemaan lähes puolikymmentä vuotta rintamalla pääasiassa Helsingin herrojen kyseenalaisen moraalifilosofian vuoksi”, Jukka Tarkka siteeraa Hetemäen kirjettä Kekkoselle kirjassaan Isänmaan unilukkari (WSOY 2006).

Sovittelu ja neuvotteleminen johtivat Hetemäen mielestä yhteenoton kärjistämisen sijasta parempaan tulokseen. Tätä hän noudattikin noustessaan sittemmin työnantajajärjestöjen johtohierarkiassa ja politiikassakin: kokoomuksen kansanedustajaksi heti 1945 ja puolueen ydinryhmään, sittemmin mm. nelinkertaiseksi ministeriksi ja komean uran päätteeksi Suomen Pankin johtajaksi.

Taas yhteinen vihollinen

Sodan päätyttyä Niilo Hämäläinen kotiutui Viitasaarelle ja palasi metsätöihin.

Miestä työnnettiin kuitenkin metsäpalstoilta pian edunvalvojaksi ja 1949 hänet palkattiin Suomen Maaseututyöväen Liiton toimitsijaksi. Ura alkoi nousta, ja 10 vuotta myöhemmin hänet valittiin Maaseututyöväen Liiton puheenjohtajaksi.

Oli huomattu, että Hämäläisessä oli rauhallista karismaa ja hän osasi neuvotella. SAK:n puheenjohtajaksi Hämäläinen valittiin keskusjärjestön edustajakokouksessa 1966, neljä vuotta sen jälkeen kun Hetemäki oli aloittanut Suomen Työnantajain Keskusliiton STK:n toimitusjohtajana.

Heti alkuun miehillä oli yhteinen ongelma: miten pelastetaan maan suurin työntekijäliitto Metalliliitto konkurssilta, jonka partaalle se oli ajautunut rakennettuaan voimavaroihinsa nähden liian hulppean toimitalon Hakaniemeen.

Nyt Niilo tarvitsi apua ja sitä kotiutuspuheessaan yli 20 vuotta aiemmin luvannut Päiviö antoikin. Hänen mukaansa oli tärkeää, että neuvotteluosapuolena pöydän toisella puolella oli yhtenäinen ay-liike, mikä helpottaisi neuvottelemista, sopimista.

Hetemäki junaili suhteillaan rahoituksen, ja Metallitalo vältti konkurssin.

Se oli kuitenkin vasta esinäytös miesten yhteiselle sopimishistorialle. Metalliliiton jälkeen oli lähdettävä pelastamaan maan taloutta.

Kansainvälisen suhdanteen alamäessä Suomi oli juuttunut hitaaseen kasvuun, talous makasi kuumesairaana ja työttömyys tuplaantui. 1967 se oli jo ennätyskorkealla, 2,8 prosenttia, ja lukua pidettiin tuolloin aivan mahdottomana.

Syksyllä hallitus devalvoi Suomen markan reippaanlaisesti, 31 prosentilla. Jotta devalvaatiohyöty ei olisi valunut pelkästään kiihdyttämään inflaatiota, oli varmistettava tolkullinen jälkihoito. Silloisissa oloissa inflaatioon oli totuttu, mistä osaltaan piti huolen kaiken kattava indeksiehto, palkat nousivat automaattisesti hintojen perässä. Se oli ay-liikkeen salarakas, josta ilmiselvästi oli päästävä eroon.

Hetemäki ja Hämäläinen olivat tahoillaan päätyneet päämäärästä ja keinoistakin samanlaisiin johtopäätöksiin.

Itsenäisyyspäivän aattona miehet olivat kirjaimellisestikin samassa junassa, kahden kesken.

Tupon kummisedät

Leningradin paluujunassa entiset asetoverit sopivat strategian, miten maan talous vakautetaan.

Helsingissä he selostivat salaisten neuvottelujen tuloksen silloiselle valtakunnansovittelijalle Keijo Liinamaalle. Keskitetyn palkkaratkaisun lisäksi mukaan paketoitiin maan hallituksen toimia, veropolitiikkaa ja sosiaalilainsäädäntöä, missä asiantuntijana oli samanlaisen sotakokemuksen läpikäynyt valtiovarainministeri Mauno Koivisto, rintamasukupolvea hänkin.

Neuvotteluihin ei sekoitettu suuria valtuustoja tai edustuselimiä. Itse asiassa Päiviö Hetemäki kertoi neuvotteluista ensimmäisen kerran STK:n vuorineuvoksille vasta kahden kuukauden kuluttua niiden aloittamisesta, Hämäläinen omilleen vieläkin myöhemmin.

Tällä taktiikalla syntyi ensimmäinen tupo, joka nimettiin Liinamaa I:ksi.

Maaliskuussa 1968 sovittiin kaikille yhtä suurista tuottavuuden nousua vastaavista markka- ja pennimääräisistä palkankorotuksista taulukkopalkkoihin. Se tasoitti eri alojen palkkaeroja sekä miesten ja naisten välistä palkkaeroa. Linjasta hyötyivät erityisesti teollisuuden taulukkopalkkaiset työntekijät. Sopimuksiin tuli indeksiehdon kielto, ja hinta- ja vuokrasäännöstely purettiin.

Aikaa siihen, kun taistelupari sopi linjat, kului – ei kolmeatoista kuukautta – vaan kolme ja puoli kuukautta.

Vaikka sopimus meni Liinamaan nimiin, kunniaa onnistumisesta saivat molemmat työmarkkinajohtajat. Hämäläinen kehui Hetemäen vaikutusvaltaa ja taktiikkaa neuvottelijana – ilmeisen osuvasti ja totuudenmukaisesti:

”Hän aina ensin haukkui patruunat ja vasta sitten meidät.”

Voittoja ja yksi tappio

Ensimmäisen tupon yhteydessä sovittiin, että ay-jäsenmaksujen perinnästä huolehtii vastedes työnantaja. Lisäksi jäsenmaksuista tuli verovähennyskelpoisia.

Nykykatsannossa Hetemäen toiminta – hän nimittäin oli pitkälti asian arkkitehti – vaikuttaa eriskummalliselta. Silti vielä tuolloin Hetemäkeä eivät työnantajat aiheesta juuri arvostelleet. Tärkeintä heille oli vakauttamissopimus ja työrauha, ay-jäsenmaksujen perintä meni läpihuutojuttuna. Hetemäki perusteli, että näin kasvatetaan ay-liittojen jäsenmääriä, jolloin liittojen ote kentästä vakiintuu ja se aikaansaa työrauhaa ja vastuuntuntoa.

Kun tupo-politiikassa oli päästy alkuun, jatkoa seurasi.

Syksyllä 1968 Liinamaa II:ssa sovittiin myös tuottavuuden nousua vastaavista yhtä suurista palkankorotuksista kaikille työntekijöille. Sopimuksella luotiin erorahajärjestelmä ja sovittiin siitä, että ammattiosastot saavat järjestää kokouksiaan työpaikalla.

Kun eduskunta käsitteli tässä yhteydessä hallituksen uudistamaa työsopimuslakia, valiokuntavaiheessa siihen liitettiin – äkillisesti ja melkein mielijohteen perusteella, kirjoittaa Jukka Tarkka – säädös työehtosopimusten yleissitovuudesta, ts. sopimukset velvoittavat myös liittoihin kuulumattomia yrityksiä.

SAK vastusti yleissitovuutta. Hämäläinen arvioi, että jos liittoihin kuulumattomat saavat samat edut kuin jäsenet, se vähentää järjestäytymistä. Myös Hetemäki piti uutta lainkohtaa epäonnistuneena, mutta kumppanukset kärsivät tässä kohden selvän häviön.

Irti tulopolitiikasta!

Perinne jatkui UKK-sopimuksessa 8. joulukuuta 1970, missä sovittiin muun muassa neljän viikon vuosilomasta.

Vaikka välillä on tehty liittokohtaisia ratkaisuja, on lopulta palattu keskitettyihin ratkaisuihin, kun maan etu sitä vaatii.

Hämäläisen – ja myös Hetemäen – yksi suurimmista vaikeuksista oli saada radikaalia vasemmistoa, kommunisteja, ymmärtämään talouden reaaliteetit ja sitä, että sopimalla saa enemmän kuin sotimalla. Koko 70-luvun varsinkin SKP:n vähemmistön iskulauseena pysyi ”Irti tulopolitiikasta!”

Vasta runsaan 40 vuoden kuluttua tupon vastustajat – nyt poliittisen kentän oikealta laidalta – motittivat taisteluparin. Viime syksynä STK:n seuraaja EK kirjasi sääntöihinsä, ettei tuposopimuksia enää tehdä.

Jukka Tarkan mukaan Hämäläisen ja Hetemäen sotakaveruus vaikutti aikanaan merkittävästi hyvän neuvotteluilmapiirin syntymiseen. Kunnianosoituksena molemmat herrat promovoitiin yhteiskuntatieteen kunniatohtoreiksi Turun yliopistossa vuonna 1970.

Hämäläinen johti SAK:ta vuoteen 1974 saakka, Hetemäki lähti Suomen Pankkiin jo 1971.

Keskinäinen kunnioitus

Nuori pihtiputaalainen kirvesmies Lauri Ihalainen tuli Niilo Hämäläisen löytönä töihin SAK:n nuorisosihteeriksi tupon syntyaikoihin.

”Niilon kanssa tuli paljon juteltua, että se yhteisistä juoksuhaudoista saatu kokemus jätti jäljen molempiin, häneen ja Hetemäkeen. Jos tästä selvitään, pitäisi yhdessä konsensuksen politiikkaa jaksaa ajaa”, Ihalainen, nykyinen kansanedustaja ja SAK:n puheenjohtaja 1990–2009, kertoo.

Ihalainen pani merklle Hetemäen ja Hämäläisen keskinäisen kunnioituksen.

”Sen muistan, että arvostus oli heillä molemminpuolinen ja korkea. He olivat keskenään myös enemmän kuin työmarkkinapöydän eri nurkilla istuijia – ystäviä. Minusta he olivat perhetuttuja, Hetemäet kävivät Hämäläisten vieraina Viitasaaren Kalliojärven mökillä ja savusaunassa.”

Entä se taisteluparin perintö?

Ihalainen harmittelee sitä, että EK laittoi sääntöihinsä tupo-kiellon.

”Nyt tietty aikakausi päättyy ja uusi alkaa. Jos minä olisin ollut EK:n housuissa, en olisi tupoa työkalupakista poistanut. Eihän sitä tarvitse käyttää, mutta voihan sen pitää siellä kuitenkin varalla.”

Vaan entä tuo Esko Ihalainen, liekö nimestä päätellen jotain sukua?

”Isä oli kaivinkoneenkuljettaja ja nuoruudessaan työtoveri Hämäläisen kanssa. Siellä ovat olleet samoilla metsäkämpillä.”

Ja Lapin sodassa, Tornion valtauksessa?

”Juu, mun isä oli siellä.”

Lähteet JR 50:n asiakirjat, Jukka Tarkka Isänmaan unilukkari (WSOY 2006), Jukka Koivisto Päiviö Hetemäki – Sovinnontekijä (Edita 2006)

X