Tutkijan spekulaatio haastaa katsomaan kansallismyyttiä uudesta vinkkelistä: Oliko Väinämämöinen merirosvo?

Jaa kaverilleTilaa Seura
Elias Lönnrot keräsi, valikoi, tulkitsi, järjesteli ja kirjoitti itsekin säkeitä Kalevalaan. © Jussi Jääskeläinen
Kun Suomi tarvitsi peruskivekseen uljasta historiaa, Elias Lönnrot kirjoitti Kalevalan. Kansalliseepoksen ilmestymisestä lähtien sen historiallisesta todistusvoimasta on kiistelty, ja tarujen Kalevalaa on etsitty kartalta – jopa Virosta asti.

Eräänä päivänä Kalevalaseuran toimistoon Helsingissä asteli mies kädessään muovikassi. Kassi oli täynnä mustaa haisevaa mönjää.

”Nämä ovat hiiliä seppä Ilmarisen pajasta”, mies sanoi.

Folkloristiikan emeritaprofessori Satu Apoa tarina naurattaa vieläkin. Hän kuuli jutun Ilmarisen pajan löytäneestä miehestä edeltäjältään toimiessaan Kalevalaseuran sihteerinä.

Jo Lönnrotin ajoista asti Kalevalan tarinoita on yritetty paikallistaa milloin mihinkin. Lönnrot itse loi arvailuille kasvualustan, kun hän ilmoitti Kalevalan kertovan ”esivanhempiemme” ajasta. Professori Anna-Leena Siikala kirjoittaa teoksessaan Itämerensuomalaisten mytologia, että alun perin Lönnrot piti kansanrunoja pelkkinä myytteinä, mutta muutti muun muassa aikalaisten vaikutuksesta kantaansa ja katsoi runojen kuvaavan Suomen varhaista historiaa.

Satu Apo uskoo, että Elias Lönnrot kuitenkin tiesi tarkalleen, mitä teki. Kansakunta oli heräämässä, se tarvitsi itselleen muinaisuuden.

”Minusta Lönnrotkaan ei uskonut, että Kalevalasta voisi etsiä historiaa. Kirjoituksista näkee, että hän tiesi tekevänsä arvailuja”, Apo sanoo.

Kaleva, jättiläinen

Turun tuomiokapituliin saapui 1600-luvun lopulla kirje Kainuusta. Se oli Paltamon rovastin Johan Cajanuksen vastaus tuomiokapitulin kehotukseen lähettää tietoa vanhoista uhrilehdoista, palvontapaikoista sekä historiallisista lauluista.

Cajanus kuvasi kirjeessään muinaista jättiläistä ”Calawaa” ja hänen kahtatoista poikaansa, joista hän mainitsi Hiiden, Väinämöisen ja Ilmarisen.

Kaleva, Väinämöisen ja muiden Kalevalan sankarien isä, oli varhaisissa muinaishistoriaa käsittelevissä kirjoituksissa tulkittu paitsi mahtavaksi jättiläiseksi myös pahuuden perikuvaksi.

Sellainen ei kuitenkaan sopinut suomalaisten esikuvaksi. Professori Pertti Karkaman mukaan Lönnrot tulkitsi runoaineistoa niin, että Kalevasta tulikin alkusankari, ensimmäinen Suomeen muuttaja ja suomalaisten kantaisä. Runoissa vain satunnaisesti mainitun Kalevalan Lönnrot valitsi tarinoiden tapahtumapaikaksi.

Kiistat Kalevalan maantieteestä ovat kuitenkin aina enemmän tai vähemmän koskeneet Pohjolan sijaintia. Lönnrot sijoitti Pohjolan Vienanmeren itäpuolelle. Sen jälkeen Pohjolaa on sovitettu ainakin Lappiin, Laatokan pohjoisrannalle, Satakuntaan ja Etelä-Pohjanmaalle.

Kaikille sijoituspaikoille löytyy Kalevalasta järkevänkuuloinen todiste, vaikkapa paikannimien perusteella. Kalevalassa mainitaan muun muassa Lappi, Viro, Inkeri, Pohja, Karjala ja Imatra.

Nimistö on kuitenkin voinut muuttua sitä mukaa, kun tarinat ovat levinneet laulajalta toiselle. Jokainen uusi runonlaulaja on voinut sijoittaa tarinan omalle seudulleen.

”Nimet ovat helposti muuttuvaa kamaa, niiden todistusvoima on aika vaatimaton”, sanoo Kalevalaseuran puheenjohtaja Seppo Knuuttila.

”Kalevala on vähän niin kuin Raamattu, sieltä löytää aina sen, mitä etsii”, vertaa puolestaan uskontotieteen dosentti Risto Pulkkinen.

Louhi, Pielisen pomo

Risto Pulkkinen teki viime vuonna ilmestynyttä Suomalainen kansanusko -teostaan varten kokeilun, jossa paikannettiin kalevalaista nimistöä. Hän havaitsi, että Pohjolan emäntää eli Louhea esiintyy jostain syystä tiheästi Pohjois-Karjalassa. Onko Pohjola siis sittenkin Pielisen rannalla?

”Se oli hankkeessa vain pieni rönsy, johon voi suhtautua leikillisesti. On kuitenkin kiinnostavaa, miksi juuri siellä Louhi-nimeä on käytetty niin tavattoman paljon.”

Uskontotieteilijänä Pulkkinen haluaa muistuttaa Pohjolan mytologisesta selityksestä, jonka mukaan se on kuoleman valtakunta, vainajala. Ehkä siksi se on myöhemmin liitetty aina toisiin, vihamielisiin ryhmiin tai heimoihin. Pohjoloita on siinä mielessä ollut monta.

Huuhaata ja kvasitiedettä

”Näitä runoja olen kokenut johonkuhun järjestykseen saatella, josta siis työstä lienee tili tehtävä”, kirjoitti Elias Lönnrot Kalevalan ensimmäisen laitoksen, 180 vuotta sitten ilmestyneen Vanhan Kalevalan esipuheessa.

Näin jälkikatsannossa esipuheen virke on koomisen vaatimaton.

Johonkuhun järjestykseen saattaminen tarkoittaa sitä, että eepoksen juoni on käytännössä Lönnrotin itsensä kehittelemä.

”Kalevala syntyi Lönnrotin kirjoituspöydällä”, muistuttaa Satu Apo. Siitä kaikki tutkijat lienevätkin samaa mieltä. Lönnrot keräsi, valikoi, tulkitsi, järjesteli, kirjoitti säkeitä itsekin.

Folkloristina Apo on sitä mieltä, että Kalevalan maantieteessä on faktaa vain se, mistä runot on kerätty. Lönnrotin matkat Itä-Suomeen, Karjalaan ja Vienaan tunnetaan.

”Mutta ei sitä voi miettiä, missä Kalevala oikeasti olisi sijainnut. Semmoinen on huuhaata, kvasitiedettä”, Apo sanoo.

Kansanrunouden tutkijoille kysymys Kalevalan sijainnista onkin tutkimusaiheena vanhentunut ja epäolennainen.

Se ei kuitenkaan ole estänyt emeritusprofessori Matti Klingeä. Suomalaisen historiantutkimuksen grand old man esitti Kalevalan sijainnista oman näkemyksensä jo 1980-luvulla.

Hänellä ei ole ollut mitään syytä muuttaa mieltään.

Hankoniemen herra

Hankoniemen kärjessä, siellä missä Suomi-neito kastaa varvastaan, sijaitsee Manner-Suomen eteläisin piste. Sen kautta on kulkenut muinainen rannikkoreitti.

Teoksessaan Muinaisuutemme merivallat (1983) Matti Klinge esittää, että Hankoniemi on ollut keskeinen käsite Väinämöisen merivaltiossa, joka on yhdistänyt Pohjois-Viron ja Lounais-Suomen. Kalevalan säkeet ”nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen” voisivat Klingen mukaan viitata Hankoniemen kärkeen.

Tämä on vain pieni yksityiskohta Klingen rakennelmassa. Hän painottaa, ettei hänen tutkimuksensa lähteenä ole Kalevala vaan kansanrunous sekä historialliset lähteet.

”Kalevala on puhtaasti kirjallisuutta, mutta siinä on elementtejä, joita voi tulkita historiallisesti ja myös paikallisuutta voi tutkia.”

Väinämöinen, merirosvo

Klingen mukaan Kalevala sijaitsi siis Pohjois-Virossa ja Lounais-Suomessa, viikinkien Pohjola Satakunnassa ja Itä-Ruotsissa. Molempia valtoja yhdisti meri, joka on kansanrunoissa paljon esillä.

”Kaikesta ilmenee, että osa kansanrunoista heijastelee sellaista maailmaa, mitä Karjalan maailma ei ole.”

Väinämöinen oli siis merisankari.

”Tai merirosvo”, Klinge heittää.

Siinä voi olla herkemmällä nieleksimistä. Viron liittäminen Kalevalaan ei sen sijaan ole tavatonta, löytyyhän kansalliseepoksemme aineksista Anna-Leena Siikalan mukaan lähes puolet myös Viron lauluperinteestä.

Klingen mielestä kansanrunoustutkijat ovat omineet Kalevalan. Hänelle kysymys Kalevalan sijainnista on edelleen relevantti: mikä on se kansa, jonka runoudesta puhutaan?

”Onhan se tietysti haasteellinen asia. Mutta eihän muita asioita kannata tutkiakaan kuin haasteellisia.”

Klingellä on ollut tarkoitus saattaa merivaltoja koskeva tutkimuksensa loppuun. Se on kuitenkin muiden töiden vuoksi jäänyt.

”Se pitäisi vielä tehdä. Minulla on asiasta aivan selvä kuva.”

Se ainakin on selvää, että Kalevala on kuin kuvaamansa sampo, runsas ja ehtymätön.

Siitä riittää kiistelyn aiheita vielä tulevillekin professoreille.

Mainostoimisto Lauantaiseura(1) kokoontuu

Lähettäjä: J.V. Snellman(2)

Vastaanottaja: Elias Lönnrot(3)

Aihe: kansallisen Suomen luominen

Lähetetty: 02:17

Morjens!

Missä mies oli tänään? Tai eilen, nythän onkin jo sunnuntai. Nervanderi(4) nukkuu, muut lähtivät. Mutta mä en saa unta, on niin päräyttävä kamppis mielessä.

Se oli Ruuneperi(5)… tai ehkä se oli Nervanderi, en tiedä, keskustelu kävi taas kiihkeänä, no joka tapauksessa joku kekkasi yhtäkkiä, että hei kundit, oottekste kelanneet, että meillä suomalaisilla ei ole lainkaan varhaista historiaa.

Siis mieti, ei varhaista historiaa!

Mä olin heti, että tässä on potentiaalia. Tälle on tilausta. Kansakunnalla pitää olla jokin perusta. Pitää olla substanssia.

Mä sanoin tyypeille, että Lönkalla on jotain matskua. Sähän kiersit ne Tohmajärvet ja Sortavalat ja muut(6). Onko se ihan käyttistä? Pitääkö tehdä lisää reissuja?(7)

Duunataan hieno kamppis. Me kyllä markkinoidaan, jos sä saat homman kasaan.

Rakennetaan Suomi, eikö?

Snellu


1) Vuonna 1830 perustettu Lauantaiseura oli Helsingin yliopiston opettajien ja oppilaiden lauantaisin kokoontunut keskustelukerho. Seuralaiset perustivat Suomalaisen kirjallisuuden seuran, joka julkaisi ensimmäisen Kalevalan vuonna 1835.

2-5) Lauantaiseuraan kuuluivat muun muassa valtiomies J.V. Snellman, lääkäri ja kasvitieteilijä Elias Lönnrot, runoilija, fyysikko ja meteorologi Johan Jakob Nervander sekä Suomen kansallisrunoilija J.L. Runeberg.

6) Elias Lönnrotin ensimmäinen runonkeruumatka vuonna 1828 suuntautui itäisimmillään Sortavalaan ja Valamoon. Hän taivalsi 130 peninkulmaa pääosin jalan mukanaan pyssy, huilu, tupakkavehkeet, kirjoja sekä sata ruplaa rahaa.

7) Vuosina 1831–1833 Lönnrot teki vielä neljä runonkeruumatkaa. Viimeisellä matkallaan hän tapasi Arhippa Perttusen, jota hän piti viimeisenä todellisena runonlaulajana.

8) Todellisia henkilöitä ja edellä lueteltuja historiallisia faktoja lukuunottamatta yllä oleva kirjoitus on fiktiota. Snellman ei tiettävästi koskaan lähettänyt Lönnrotille sähköpostia.

Lue myös

Jaa kaverilleTilaa Seura

Lisää aiheesta

Lue lisää samalta kirjoittajalta

Yhteistyössä

X