Väinö Linna oli sankari yli vuosikymmenten – Kirjailijan syntymästä 100 vuotta

Jaa artikkeliTilaa Seura
Väinö Linna
Jo ennen Tuntemattoman sotilaan ilmestymistä Väinö Linna oli todennut: ”Kustantamoa kohti on pian matkalla parikymmentä niin elävän tuoretta miestä, ettei heidän veroistaan joukkoa ole koskaan kavunnut ylös Werner Söderströmin kunnianarvoisia portaita.” © Mauri Helenius/Om-arkisto
Toimittaja Antero Raevuori kertoo, miten hän kohtasi monin eri tavoin erään suuren suomalaisen. Tämä oli kirjailija, akateemikko Väinö Linna, jonka syntymästä tulee joulukuussa 2020 sata vuotta.

Kerrotaan Helmuth von Moltken nauraneen eläessään vain kahdesti. Ensimmäisen kerran hän nauroi nähdessään linnoituksen, joka hänen piti miehineen valloittaa. Toisen kerran hän nauroi kuultuaan anoppinsa kuolleen.

Helmuth von Moltke, preussilainen sotapäällikkö, eli parisensataa vuotta sitten.

Isäni oli tavallaan von Moltken hengenheimolainen.

Niinpä koko perhe hämmästyi, kun hän nauroi ääneen usean kerran. Se tapahtui Tampereella joulunpyhinä vuonna 1954. Hän luki joululahjaksi saamaansa kirjaa. Sitä oli kehuttu lehdissä, joten se piti sujauttaa pukin konttiin.

Kirja oli Tuntematon sotilas. Kirjailija oli tuntematon Väinö Linna.

Myöhemmin olen miettinyt, missä kohdassa isäni makeimmin nauroi. Mahdollisesti kapteeni Kaarnan todetessa: ”antaahan tyttö, jos se äitiinsä tulee, ja jos se taas isäänsä tulee, niin suorastaan pyytää.”

Kirjoittamisen alkuvuosina Väinö Linna teki päivätyötä karstaajana Finlay­sonin tehtaalla.

Kirjoittamisen alkuvuosina Väinö Linna teki päivätyötä karstaajana Finlay­sonin tehtaalla. © Staf/Om-arkisto

”Ei mikään huugo!”

Sormet syyhyten odotin, että saisin itsekin tarttua Väinö Linnan Tuntemattomaan. Lukeminen oli jo koulupoikana intohimoni. Edelleenkin on hyllyssäni poikien seikkailukirja Mustan kotkan kapteeni. Elävinä ovat muistissani kirjan julma kääpiö Krammo ja urhea, tummapintainen Sambo.

Suuri maailmankirjallisuus avautui minulle lukioikäisenä – kiitos äidinkielen opettajani Eino Arohongan. Hän antoi minulle esitelmän aiheeksi romaanin Kurjat. Kirjailijan nimi tuntui jotenkin huvittavalta: Victor Hugo.

”Poika, kirjailija on ranskalainen. Ei hänen nimeään äännetä huugo vaan ygoo!”

Romaanin parikymmentä ensimmäistä sivua laahustin pitkästyneenä läpi. Ei tuntunut tapahtuvan mitään. Ja sivuja oli edessä vielä useita satoja. Sitten alkoi tapahtua.

Entinen kaleerivanki Jean Valjean varasti hänet ystävällisesti majoittaneen piispan hopeat ja livahti yön pimeyteen. Santarmit pidättivät saalista säkissä kantavan Valjeanin ja raahasivat hänet piispantaloon.

”Tässä on varas, herra piispa! Tässä ovat hopeanne!”

Piispa vastasi lempeästi hymyillen: ”Ei hän niitä varastanut. Minä annoin ne hänelle.”

Jossain sisimmässäni kolahti.

Pommilaivueiden urut

Eino Arohonkaa on kiittäminen myös kouluaineesta, jonka kirjoitin Tuntemattomasta sotilaasta. Aine on vieläkin tallella. Yksi hänen antamistaan aiheista oli Suomalainen sotaromaaniuutuus. Tartuin siihen heti. Olin lukenut Tuntemattoman sotilaan jo useaan kertaan.

Luomisen hehkua lukiolaisella riitti: ”Miehet kulkivat läpi korpien, yli upottavien soiden, poikki rämeikköjen, he valtaavat vihollisasemia kuolema alituisena vieraanaan…”

Alikersantti Hietasen kuolema palavassa sairasautossa oli koskettanut minua syvästi. Siirsin aineeseeni ulkomuistista Hietasen kuolinjakson viime lauseet: ”Tuskanhuudot loppuivat liekkien rätinään. Kesäisen iltapäivän kirkkaassa sinessä soivat pommilaivueiden urut. Etelässä, Laatokalla päin, jytisi rumputuli.”

Kuinka niin vähillä sanoilla voi sanoa niin paljon?

Väinö Linna: Tuntematon sotilas.

Väinö Linna: Tuntematon sotilas. © Jorma Marstio/Kuvaryhmä/SKOY

Lukuisia kertoja norkoilin kevään aikana Puuvillatehtaankadulla, jotta näkisin vilauksen töistä palaavasta Väinö Linnasta. Ja näin myös. Finlaysonin tehtaan portista tuli kalpea, mietteliäs ja tupakkaa polttava mies, jonka kasvot oli helppo tunnistaa. Lehtien sivuilla ne olivat jo esiintyneet lukuisia kertoja. Televisiota ei Suomessa vielä tuolloin ollut.

Seurailin pyörälläni Linnaa kunnioittavan välimatkan päässä kohti Amurin työläiskaupunginosaa. Yritin arvailla, minkä puutalokorttelin portista hän kääntyisi sisään. Pieleen meni arvaus. Siihenkään ei tullut vastausta, sauhusiko suupielessä Nortti vai Työmies.

”Mikä näytös!”

Kuutisen vuotta myöhemmin ansaitsin opiskelurahoja Helsingin Sanomien kesätoimittajana Tampereella. Viran puolesta olin mukana Joselinin niemellä pidetyssä lehdistötilaisuudessa.

Ohjaaja Edvin Laine ja Väinö Linna kertoivat ensi-iltansa saavasta Tuntemattoman sotilaan teatteriversiosta. Näyttämönä olisi Pyynikin pyörivä kesäteatteri.

Pari muistiinpanoa taisin tehdä lehtiööni. Enimmäkseen katselin Väinö Linnan ilmeitä ja imeskelin hänen sanojaan. Ne olivat painavia ja punnittuja, vaikka mies ujolta vaikuttikin. Laine naurahteli ja jyrähteli.

Taiteilija Kimmo Kaivanto maalasi Väinö Linnan muotokuvan vuonna 1987.

Taiteilija Kimmo Kaivanto maalasi Väinö Linnan muotokuvan vuonna 1987. © Jouko Leskelä/Om-arkisto

Täällä Pohjantähden alla -romaanin kaksi ensimmäistä osaa olivat jo kuluneet käsissäni. Ja siinä hän oli nyt edessäni ilmielävänä – Pentinkulman elämänmenon kuvaaja, joka unissaankin näki vain harmaita torppia, peltoja lävistävän kärrytien ja miehiä, joilla oli yllään pomppa ja päässään karvalakki.

Enpä ole varma, kumpi oli toimittajakesäni kohokohta – Väinö Linnan vai Tampereella vierailleen kosmonautin Juri Gagarinin tapaaminen.

Pyynikin kesäteatterin kohokohta tuli saman kesän elokuun 1. päivänä. Hirmumyrsky Maire pyyhkäisi Tampereen yli juuri kun Tuntematonta esitettiin. Ukkonen jyrisi, salamat leiskuivat ja lentokone ärähti yli, kun Lehto, Määttä ja Rahikainen seisoivat kovennettua.

Vaan ei siinä kaikki.

Joselinin niemeä vastapäätä Pyhäjärven toisella rannalla salama sytytti Sarviksen muovitehtaan palamaan. Sotaisaa ukkostunnelmaa lisäsivät liekit ja paloautojen hälytysäänet.

Väinö Linna oli katsomossa tulkin ja saksalaisen kutsuvierasryhmän kanssa: ”Donnerwetter! Donnerwet­ter!” Sanaa ei tarvinnut Linnalle tulkata.

Veikko Sinisalo ja Åke Lindman – Edvin Laineen ohjaaman Tuntematon sotilas -elokuvan Lahtinen ja Lehto.

Veikko Sinisalo ja Åke Lindman – Edvin Laineen ohjaaman Tuntematon sotilas -elokuvan Lahtinen ja Lehto. © Lehtikuva/ arkisto/ handout / ak 1996

Väinö Linna Finlaysonin portilla

Itsenäinen Suomi täytti 60 vuotta vuonna 1977. YV-lehden päätoimittaja Olavi J. Rautakorpi kutsui minut luokseen. Sävelet olivat selvät: ”Mene haastattelemaan Väinö Linnaa.”

Minä menin – junalla Helsingistä Tampereelle ja kävellen kohti Hämeenpuistoa. Väinö Linna asui vaimonsa kanssa suuren kivitalon ylimmässä kerroksessa. Tai toiseksi ylin se taisi olla.

Soitin ovikelloa ja jäin odottamaan. Leukani oli koholla ja katseeni suunnattu vaakatasoa ylemmäs. Avaisihan oven suurmies. Oven auetessa katseeni putosi pari pykälää alemmas. Kynnyksellä seisoi pienikokoinen suurmies.

”Lausuntojen antajaksi tässä on tullut jäätyä… Ehkä jonkinmoinen romaanikin voisi syntyä, mutta en ole tuntenut tarvetta.” – Väinö Linna

Tunnin juttelimme, hieman toistakin. Väinö Linna välillä istui, välillä loikoili rakkaalla sohvallaan – kolmesti se oli jo uudelleen päällystetty. Monta juonenkiemuraa oli sohvalla punottu, ennen kuin ne olivat siirtyneet paperille.

Täällä Pohjantähden alla oli ollut niin raskas kirjoitusprosessi, että se oli jättänyt jälkensä. Terveys oli alkanut horjua, kaunokirjallinen luomistyö piti lopettaa. Enää ei tupakki sauhunnut, ei Nortti eikä Työmies, metallivartinen piippu kylläkin.

Välillä piti naputella piipunpesä tyhjäksi.

Tapaamisen päätteeksi Linna totesi hymähtäen:

”Lausuntojen antajaksi tässä on tullut jäätyä… Ehkä jonkinmoinen romaanikin voisi syntyä, mutta en ole tuntenut tarvetta.”

Ikkunasta näkyivät Finlaysonin ja Tampellan tehtaanpiiput, joista savu kohosi suoraan kohti korkeuksia – oli ankara marraskuinen pakkaspäivä.

Läheisten surun syvyys: ”Olit kaikkeni…”

Keuhkosyöpä vei Väinö Linnan huhtikuussa 1992. Seura-lehden edustajana lähdin hautajaisiin valokuvaaja Veikko Lintisen kanssa. Päivä oli toukokuun kolmas, sunnuntai. Kevät oli viluinen ja värisevä. Aurinko halusi näkyviin, mutta ei vielä jaksanut.

Tampereen tuomiokirkko oli täpösen täynnä. Kevättalvella 1918 oli siellä piileskellyt satoja naisia ja lapsia sisällissodan taisteluja paossa. Hugo Simbergin maalaamat alastomat pojat kantoivat orjantappuraköynnöstä parven seinämillä nyt niin kuin silloinkin.

Lähiomaiset laskivat vuorollaan seppeleensä – Kerttu Linna, poika Petteri ja tytär Sinikka. Sanat arkun ääressä olivat lyhyet, mutta aukaisivat surun syvyyden:

”Olit kaikkeni, olet kaikkeni…”

”Isä, minä olen ikuisesti sinun kanssasi… ”

Väinö Linna haudattiin Kalevankankaan hautausmaalle

Väinö Linna haudattiin Kalevankankaan hautausmaalle. Siellä punaiset ja valkoiset taistelivat 1918 sisällisodassa, jota kuvasi teos Täällä Pohjantähden alla. © Marja Seppänen/helin/LK

Parvelta alkoi kuulua hiljaa, mutta voimistuen kuoron laulamana: ”Täällä Pohjantähden alla on nyt kotomaamme, mutta tähtein tuolla puolen toisen kodon saamme…”

Silmänurkat kostuivat.

Kirkosta siirryin Kalevankankaan hautausmaalle. Tasan kello kaksi arkku kulki hitaasti pääportista sisään. Ensimmäisessä parissa sitä kantoivat kirjailija Jaakko Syrjä ja näyttelijä, professori Veikko Sinisalo. Hänen askeleensa olivat lyhyet ja hapuilevat. Arkku oli raskas eikä hän – Tuntemattoman alikersantti Lahtinen ja Pohjantähden Laurilan Anttoo – ollut enää nuoruutensa voimissa.

Koivun latvasta kuului yksinäisen mustarastaan voimakasta, tummasointista laulua. Ilta- ja aamulaulaja konsertoi keskellä päivää. Se oli poikkeuksellista.

Hieman runsas vuosikymmen myöhemmin päättyi Veikko Sinisalon maallinen taival. Hän sai hautapaikan Väinö Linnan haudan vierestä. Lähekkäin olivat miehet jälleen.

Kerrotaan jonkun tuntemattoman monena iltana pysähtyneen haudoilla. Hänellä oli päällään alikersantin asetakki ja puoliääneen hän oli lausunut, ennen kuin jatkoi matkaansa:

”Väsyneet miehet nukkuivat. Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan.”

”Aika velikultia.”

Lue myös: Tuntematon sotilas pelasti Väinö Linnan taloudellisesti ja pyyhkäisi pois terveyshuolet

X