Verinen koston kesä 1918 – Vankileirillä kuoli 12 000 punavankia

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto Kuvan väritys Taneli Kulo
Suomen sisällissota päättyi toukokuussa 1918, mutta jo kesäkuussa alkoi uusi murhenäytelmä. On suoranainen ihme, että maa selvisi hirvittävästä punavankileirien kesästä.

Sisällisodan valkoiset voittajat ovat ottaneet punaisia vangeiksi lähes 80 000. Vankeja on niin paljon, että heidät täytyy jakaa kolmeentoista leiriin pääosin eteläiseen Suomeen.

Kuljetukset tapahtuvat junien lukituissa, kuumissa umpivaunuissa, jotka on ahdettu täyteen nälkäisiä, janoisia ja uupuneita vankeja.

Suurimmat leirit ovat kesäkuussa 1918 Helsingissä (Suomenlinna, 11 457 vankia), Hämeenlinnassa (11 286 vankia) ja Lahdessa (Hennala, 9 742 vankia). Myös Viipurissa, Riihimäellä, Tammisaaressa ja Tampereella ylittyy 8 000 vangin raja.

Leirit perustetaan, koska kaikki punavangit on tutkittava ja tuomittava. Sisällissodan murheellinen päätösnäytelmä on valmis alkamaan.

Pilaantunutta kalliokalaa

Suomessa on vallinnut jo pitkään elintarvikepula. Nyt valtion ruokittavaksi jää suunnaton määrä nälkäisiä punavankeja, joille riittää vain ruoan rippeitä – jos ihmisarvoisesta ruoasta edes voidaan puhua.

Rautateiden junakapasiteetti on riittämätön muonakuljetuksiin. Perimmäisessä loukossa on Tammisaari.

Kaikilla vankileireillä nähdään nälkää ja kuollaan nälkään.

Suomen sotasurmat -tilastoista löytyvät muun muassa satojen nälkään kuolleen miehen nimet. Nämä kuolleet nuorukaiset ovat hädin tuskin aikuisuuden kynnyksellä: Salmela, Johannes, s. 1900, Ylöjärveltä, kuollut nälkään 21.6.1918; Kotialho, Allan Josef, s. 22.12.1900, Halikosta, kuollut nälkään 29.7.1918; Jalonen, Mauno Kasperinpoika, s. 1.9.1902, Lempäälästä, kuollut nälkään 25.7.1918; Lindroos, Eero Emil, s. 30.8.1902, Turusta, kuollut nälkään 14.6.1918.

Eräs leirivanki kirjoittaa vihkoon kesäkuun 7. päivän ruokalistan: Yhdelle hengelle tarkoitettu ykkösresepti: 3/4 litraa vettä, 50 g pilaantunutta kalliokalaa, 15 g suolaa. Yhdelle hengelle tarkoitettu nelosresepti: 3/4 litraa vettä, 15 g suolaa, 20 g roskasia leivänmuruja (sis. tupakkaa y.m. aineita).

Useimmiten ravinnon kalorimäärä on 800–1 000 kaloria päivässä, vaikka minimimäärän pitäisi olla 1 400–1 500.

Kalliokala on kuivattua turskaa, josta tehdystä keitosta ei ole poistettu ruotoja eikä sisälmyksiä.

Myös likakaivoon heitetyt sillinhännät kelpaavat. Tampereen leirillä syödään mätänevä hevosenraato, Suomenlinnassa vangit ahmivat juurineen jokaisen kivien välissä kasvavan kasvin.

Täitkin tietävät

Kuopion vankileiri ympäröitiin vaikeasti ylitettävillä aidoilla. © Historian kuvakokoelma/Museovirasto

Hennalan vanki Aapeli Heikkilä ottaa tovereineen kiinni parakkiin livahtaneen koiran, joka tapetaan lyömällä sitä klapilla päähän. Koira nyljetään, nahat sekä suolet laitetaan piiloon muurin taakse, ja lihat pistetään kiehumaan pakkiin.

”Sain omakseni toisen puolen päästä, söin silmän ja kaikki minkä pystyin pieneksi saamaan.”

Tampereen vankileirillä kuolee juhannusaattoyönä nälkään 19 vankia. Samassa parakissa oleva sosiaalidemokraattinen kansanedustaja Emil Saarinen tarjoaa vierustoverilleen vettä ja tupakkaa. Toverin silmänaluset ovat aivan valkoiset.

”Muutamia savuja vedettyään hän oikaisi selälleen ja sanoi, että nyt hänen on oikein hyvä olla. Samalla kurkku korahti ja hän siirtyi suureen tuntemattomaan.”

Leirin tapahtumia seuratessaan Saarinen havaitsee, että nälkäkuolemat ovat tuskattomia. Muistelmissaan hän viljelee mustaa huumoria ja kertoo, miten ”täit tuntuvan tietävän, milloin niiden elättäjä kuolee, muuten eivät vierustoverin täit olisi jo hyvissä ajoin siirtyneet hänen hynttyisiinsä”.

Herkät liipasinsormet

Niskoittelevat punavangit kärsivät vartijoiden mielivallasta. Vartijat ovat pääosin sotilaita ja suojeluskuntalaisia. Mukana on myös sieltä täältä haalittuja siviilejä, joista osa on sadistisia.

Tammisaaressa palkalliset erikoismiehet lyövät vankeja rauta- ja puukepeillä sekä vaijerinpätkillä. Paikallisen nimismiehen ikioma lyömäase on sinkkivarppi.

Punaisten tekemät murhat ja terroriteot on kostettava.

Hennalassa punavankeja rangaistaan rikkomuksista pieksämällä. Heidät köytetään kiinni pihamaalle asetettuun penkkiin. Kaksi piiskurivartijaa hakkaa, kunnes uhri pyörtyy tai vartijat itse väsyvät ennen aikojaan.

Leirin vartiopataljoonan päiväraportit kertovat, että vartijoiden liipasinsormet ovat herkkiä. Kuolinlaukauksia kajahtaa varsin vähäisistä syistä: kähveltänyt puuroa, varastanut leipää, väärentänyt ruokalippuja.

Viipurin leirillä ruokaa salaa santsaavat suljetaan vesikoppiin. Martti Tohmo viruu kopissa 14 vuorokautta ilman ruokaa. Tai ei aivan: muut toverit tunkevat koppiin silakan- ja sillinpäitä. Ne eivät auta, Tohmo kuolee.

Jokaisella leirillä on oma hirviövartijansa, joskus useampikin.

”Hennalan kauhuksi” vangit kutsuvat Lasse Rantasta, sysmäläistä siviilivartijaa, jonka selkeä tunnuslause kuuluu: ”Ammutaan niitä perkeleitä talvella, etteivät niin haise.”

Tampereen leirin pahin kiduttaja on entinen Näsijärven proomukippari Sakeus Koivunen, joka ruoskii pieniäkin rikkomuksia tehneitä vankeja.

Armeliaisuuttaan Koivunen osoittaa komentamalla pari sairaanhoitajaa lääkitsemään hakattuja selkiä. Kivääriään hän käyttelee innokkaasti. Luoti saattaa kaataa salaa miehelleen ruokaa tuovan vaimon tai parakin ikkunasta luvattomasti kurkistelevan nuoren pojan.

Taudit riehuvat

Työväen arkistoon on koottu punavankien leireillä kirjoittamia koskettavia tekstejä, joista omaiset saivat tavalla tai toisella haltuunsa vain pienen osan. © Työväenarkisto

Näyttelijä Tauno Palo muistelee Käsi sydämellä -kirjassaan, miten hän Olga-äitinsä kanssa vie ruokaa Hämeenlinnan vankileirin aidalle. Vartijat näyttävät kivääreitään ja sanovat, että ”jos vielä tuotte tänne jotain, me ammumme teidät”.

”En ole koskaan nähnyt äitini kasvoissa sellaista katsetta, millä hän mittasi sotilaita ja huusi uhmakkaana: ’Ampukaa minut tähän paikkaan, mutta nuo ihmiset eivät saa kuolla nälkään’”, Palo kirjoittaa.

Nälkä on heikentänyt punavangit alttiiksi myös monille sairauksille. Leireillä riehuu isorokkoa, kurkkumätää, tulirokkoa, espanjantautia. Hygienia on leireillä mitä on: pesuvettä niukasti, saippuaa ei ollenkaan.

Housupukuiset susinartut

Punavankileireillä on tuhansia naisia. Housupukuiset, ase kädessä taistelleet naiset ovat valkoisten voittajien vihan ja raivon kohteena.

Jo pelkästään röyhkeällä pukeutumisellaan naiset ovat nostattaneet porvarillisen väestönosan kiukkua ja vihaa. Pitkät housut ovat miehiä varten.

Kirjailija Ilmari Kianto kirjoittaa Keskisuomalaisessa: ”Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa ovat punakaartilaiset petoja, monet heidän naisistaan susinarttuja. Naarassusi synnyttää penikoita, joista on ikuinen vastus. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistelevat.”

Hennalassa housupukuiset naisvangit viedään ammuttaviksi. Sitä ennen heitä häpäistään kiskomalla housut pois jalasta – tunnistamista varten.

Rotuhygieenikko Martti Pihkalalta ilmestyy sisällissodan loppuvaiheissa kirja, jossa hän kehottaa eliminoimaan kaikki kaupunkien tehtaalais- ja muut moraalittomat lyhyttukkaiset naiset, jotta suomalainen perimä pysyy puhtaana. Natsien tulevia rotuoppeja ennakoidaan valkoisessa Suomessa jo vuonna 1918.

Hennalassa on paljon luultua enemmän punaisia naisvankeja – ei vain muutama sata vaan jopa yli 2 200. Heistä ammutaan 218 ilman oikeudenkäyntiä. Nuorimmat ammutut ovat 14-vuotiaita tyttöjä.

Lapsi keskelle kylmää

Suomenlinnan vankikasarmien pihoilla lojui kuolleita vankeja. Punavankileireillä keitettiin kattiloissa avotulella se vähä ruoka, mitä ylipäätään saatiin. © LEHTIKUVA

Leireillä on myös pieniä lapsia, alle kouluikäisiä ja jopa imeväisiä. Eräällä luumäkeläisellä naisella on seitsenvuotiaat kaksoset ja kymmenen kuukauden ikäinen vauva, eräällä toisella viisi lasta, joista vanhin 14- ja nuorin 2-vuotias.

Kajaanin pienellä vankileirillä syntyy lapsi keskelle kylmää. Vastasyntynyt säilyy hengissä, kun leirin naiset lämmittävät hänelle pesuvettä suussaan.

Vankileirit lakkautetaan syyskuussa 1918 kahdeksaa lukuun ottamatta, ne jatkavat pakkotyölaitoksina. Noin 40 000 vankia vapautetaan, noin 10 000 armahdetaan lokakuun lopulla. Eri syistä on leireillä kuollut yli 12 000 punavankia.

Lähteet: Lauri Lepola: Verinen Tampere; Jaakko Paavolainen: Suomen kansallinen murhenäytelmä; Tuulikki Pekkalainen – Seppo Rustanius: Punavankileirit 1918 – Suomalainen murhenäytelmä; Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918, lisensiaattitutkielma Lapin yliopistossa 4.4.2016.

Lue myös:

Mannerheimin ja vuonna 1918 Saksasta palanneiden jääkäreiden välillä oli suuria erimielisyyksiä

Punainen Tampere kukistuu: ”Elävinä ei antauduta!”

X