Näin Viipuri menetettiin 1944 – Hävittäjät tulittivat ratapihan suojattomia naisia ja lapsia: ”Ryssä se saunoo saunassanne ja syö sapuskanne”

Karjalan kannaksella olivat koivut jo täydessä lehdessä. Järvien ja soiden yllä leijui ohut usvakerros. Rauhaisa aamuhetki päättyi lähes saman tien. Oli kesäkuun 9. päivä jatkosodan vuonna 1944.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Karjalan kannakselta vetäytyvät suomalaiset joutuivat pelastamaan satoja omia haavoittuneita.

Karjalan kannaksella olivat koivut jo täydessä lehdessä. Järvien ja soiden yllä leijui ohut usvakerros. Rauhaisa aamuhetki päättyi lähes saman tien. Oli kesäkuun 9. päivä jatkosodan vuonna 1944.
Teksti:
Antero Raevuori
Kuvat:
SA-kuva

Hieman ennen kello kuutta aamulla alkoi Valkeasaaren lohkolla kuulua korvat turruttavaa lentokoneiden ääntä. Suomalaisten etulinjaa lähestyi Leningradin suunnasta yhtenä nauhana useita satoja punatähtisiä pommi-, rynnäkkö- ja hävittäjäkoneita.

Lentopommien räjähtelyyn yhtyi venäläinen kenttätykistö, jota säestivät mereltä käsin ampuvat taistelulaivat ja raskaat risteilijät. Maa tärisi ja järkkyi, taisteluhaudat sortuivat, linnoituslaitteet tuhoutuivat.

Tuhoamisammunnan jälkeen parintuhannen miehen JR 1 sai ottaa vastaan miesmäärältään moninkertaisesti vahvemman hyökkäyksen, jota tuki noin 120–130 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä.

Kyseessä oli kuitenkin vasta alkusoitto.

Mikkelin päämajassa toimineen kenraaliluutnantti Aksel Airon (keskellä) mielestä Viipurista oli luovuttava taistelematta, koska jos siitä taistellaan tosissaan, se tuhoutuu kokonaan. Sodan ylin johto ei lämmennyt Airon ajatukselle.

Viipuri vailla huolen häivää

Jo toukokuussa oli Karjalan kannaksen etulinjan tähystyspaikoista havaittu rajan pinnassa pitkiä kuljetusjunia ja autokolonnia. Suomalaisten asemia kohti oli kaivettu kymmeniä taisteluhautoja. Taivaalla näkyi tähystyspalloja.

Tiedustelulennoilla havaituissa kymmenissä aluksissa siirrettiin hyökkäysjoukkoja yli Nevanlahden kohti Suomea ja Viipuria.

Ruotsin armeijan tiedustelu-upseeri Kurt Wennberg lähetti Päämajan tiedusteluosastoon kipakan viestin: ”Siellä te rintamalla vain makaatte auringossa tai pelaatte jalkapalloa. Karjalan kannaksella on kuitenkin yli 20 divisioonaa valmiina hyökkäykseen. Siellä on tykki ja tankki tankin vieressä.”

Tärkeisiin tiedustelutietoihin ei ylipäällikkö marsalkka Mannerheimin päämajassa Mikkelissä juurikaan reagoitu. Kenraaliluutnantti Aksel Airo toisteli samoja sanoja: ”Marskia ei saa hermostuttaa!”

Lähes 10 000 rintamajoukkojen miestä sai edelleen jatkaa kesäkuun alussa myönnettyä maatalouslomaa.

Eipä siis ihme, että kesäkuun 9. päivänä Viipurissa elettiin vailla huolen häivää. Tykistön kumua kantautui etelästä, mutta iltakävelylle kerääntyi Havin valleille tuttuun tapaan satoja kaupunkilaisia – nuoria ja vanhoja. Katulaulaja ilahdutti tutun laulun sanoin: ”Kerran viel´, kerran viel´, laulaa oi satakiel’…”

Viipurin linnan tornissa liehui siniristilippu vielä kello 16.40. Vänrikki Eelis Mäkinen kiipesi torniin ja katkaisi lipun narut. Lippu laskeutui kello 16.45 kesäkuun 20. päivänä 1944. Viipuri oli menetetty.

Syvä ja leveä aukko puolustuksessa

Leningradin rintaman varsinainen läpimurtohyökkäys alkoi seuraavana päivänä hieman jälkeen aamuviiden. Sitä johti tykistöupseerina talvisotaan osallistunut kenraalieversti Leonid Govorov.

Suomalaisten etulinjan pyyhkäisi heti alkuunsa maan tasalle yli 3 000 tykkiä ja kranaatinheitintä. Jälki oli synkeä: palasiksi revenneitä, olemattomiin kadonneita, hiekkaan hautautuneita ja hermonsa menettäneitä miehiä.

Vihollisen jalkaväki aloitti hyökkäyksen kello 8.20. Kärjessä rynnisti Viipuriin johtavalla valtatiellä 30. kaartin armeijakunta, jolla oli yli 200 tykkiä rintamakilometriä kohti. Suomalaisten puolustukseen murtui syvä ja leveä aukko.

Hyökkäävää jalkaväkeä tukivat tykeillään ja konekivääreillään punatähtiset maataistelukoneet. Valkeasaaren alue peittyi 30 metriä korkeaan savu- ja pölypilveen, puhelinyhteydet katkesivat, rautaa ja puunsiruja ujelsi ilmassa. Raavaat jermut purivat itkien ruohoa ja sormiaan. JR 1 menetti 476 miestä kaatuneina tai kadonneina.

Ilmataisteluja käytiin pitkin kesäkuuta.

Kaukjärven yläpuolella venäläiset koneet iskivät Hävittäjälentolaivue 24:n kimppuun. Yhtäkkiä pilvikatosta paiskautui epämääräinen möykky – siivetön Messerschmitt. Se rysähti suoraan alapuolella lentävän toisen suomalaiskoneen päälle. Molemmat syöksyivät palavina suomalaisten puolelle etulinjaa.

Pahoin palaneiden lentäjien henkilöllisyys selvisi. Tuhkan seasta löytyi luutnantti Urho Sarjamon vihkisormus ja luutnantti Lauri Nissisen puoliksi palaneen puseron taskusta Mannerheim-risti.

Näkymä Viipurista kesäkuun 15. päivänä 1944 vastaa tämän päivän todellisuutta Ukrainassa.

Jääkäreitä nauratti

Kesäkuun puolivälissä Leningradin armeija eteni kohti Viipuria Kuuterselän kylän kautta. Kylä oli tyhjennetty asukkaista mutta ei ongelmitta:

Kaksi iäkästä vanhusta oli tehnyt sitkeää vastarintaa – he eivät lähtisi synnyinkylästään, vaikka sinne tunkeutuisi miten rumia ja rokonarpisia ryssiä tahansa. Vanhukset roikotettiin lempeästi puupyöräisiin hevoskärryihin ja köytettiin anteeksipyydellen kärryjen reunapuihin.

Ensimmäisenä tulivalmistelun jälkeen Kuuterselän honteloiden panssariesteiden läpi ajoi luutnantti Vasili Vasiljevin huippunopea T-34. Enää ei mikään voinut pysäyttää panssareiden vyöryä.

Jälleen antoivat tulitukea hyökkääjille lähes puunlatvojen tasolla lentävät maataistelukoneet. Siipitasojen reunoissa välähtelivät konetykkien suuliekit. Keskeneräinen Vammelsuu–Taipaleen tärkeä puolustuslinja alkoi murtua.

Eversti Puroman taisteluosasto käskettiin vastaiskuun. Liikolan kylän kohdalla alkoi eteneviä jääkäreitä vastaan tulla peräytyvää jalkaväkeä. Älkää menkö, siellä kuolette! Jääkäreitä nauratti. Jatkuvan tuliryöpyn alla he etenivät sata metriä kerrallaan ja kaivautuivat saman tien.

Oli kesäkuun 14. päivä.

Everstiluutnantti Jouko Hynninen johti oman jääkäripataljoonansa taistelua rynnäkkötykkien suojaaman kivinavetan takaa. Aamun valjetessa peli alkoi olla pelattu. Hynninen oli menettänyt yli kaksisataa miestä kaatuneina ja haavoittuneina. Se teki kipeää.

Vihollisen kärkijoukot jatkoivat Kuuterselästä lähestulkoon lennosta. Luonnonesteitä kun ei juurikaan ollut, panssarit saattoivat jyristä eteenpäin täyttä vauhtia. Vastassa oli vain hajalle lyötyjä suomalaisia joukko-osastoja. Viipuriin oli hyökkääjillä matkaa linnuntietä enää hieman yli 50 kilometriä.

Viipurin ilmatorjunnalla oli liian vähän raskasta tykistöä. Kuitenkin kaupungissa annettiin vajaan kolmen kesäkuisen viikon aikana 124 torjuntahälytystä.

Viipuri evakuoitava aamuun mennessä

Kesäkuun 17. päivä Viipurin evakuointikeskus ilmoitti, että kaupungin on oltava tyhjä seuraavana aamuna. Ihmisiä kiirehti linnansillan yli kohti Tienhaaran asemaa ja länttä. Vähää omaisuutta työnnettiin lastenvaunuissa tai käsirattailla.

Lapset saivat ottaa mukaan vain yhden lelun. Itku ei auttanut.

Jotkut halusivat vielä saunoa ja syödä hyvän jäähyväisaterian. Viranomaiset palauttivat heidät maan pinnalle:

”Kyllä se on niin, että ryssä se saunoo saunassanne ja syö sapuskanne.”

Viipurin tyhjennyttyä siviileistä kaupungin kautta kulki kohti länttä satoja rintamakarkureita.

Liikkeiden näyteikkunoita lyötiin rikki ja kaupoista rosvottiin kaikki naisten hattuja myöten. Alkon myymälässä poliisit rikkoivat kuitenkin kaiken varalta lähes 18 000 pulloa pöytäviinaa. Partaiset rintamakarkurit imivät suihinsa katuojia myöten viemäreihin virtaavaa alkoholia.

Kesäkuun 20. päivän aamuvarhaisella vihollispanssarit olivat jo Viipurin laitamilla.

Sitä puolusti ainoastaan Itä-Karjalasta junakuljetuksin saapunut varsin kokematon 20. prikaati, jonka piti saada kranaatteja läheisestä Rautakorven varastosta. Niitä saatiin aseilla uhaten vasta iltapäivällä. Asevaraston itsepäinen hoitaja ei antanut ammuksia ilman riittävän virallisia lupapapereita.

Suurhyökkäys jatkui heinäkuun puolella Tali–Ihantalan alueella, missä panssarintorjuntamiehet saivat tuhotuksi kymmeniä vihollisen panssareita.

Ainoa pakotie siltaa pitkin

Puolenpäivän jälkeen vihollinen vyöryi kohti Viipurin keskustaa. Maa ja sirpaleet lensivät ja musta savu leijaili puolustuslohkojen yllä. Joka puolelta kuului voimakkaita uraa-huutoja, ja luodit räsähtelivät omakotitalojen aidoissa ja pihapuissa.

Samoihin aikoihin Karjalan radalla Elisenvaaran asemalla seisoi useita täysiä evakkojunia. Ensimmäinen venäläisten pommikoneiden hyökkäysaalto iski kello 12.32, kolmas kello 12.44. Saattohävittäjät tulittivat ratapihan suojattomia naisia ja lapsia. Surmansa sai 152 ja haavoittui lähes puolensataa ihmistä. Ruumiinosia roikkui puiden oksillakin.

Linnansilta oli ainoa 20. prikaatin miesten pakotie pois vesien ympäröimästä Viipurista. Panssarit ja jalkaväki ajoivat takaa sillan suuntaan pakenevia. Muutamat itkivät hädissään, monet heittivät aseensa sillalta mereen.

Hieman ennen kello viittä Mikkelin päämajassa päivystävä radioupseeri kuuli, kuinka joku venäläinen upseeri kertoi ajavansa jeepissä Viipurin keskustassa. Kiihtynyt ylipäällikkö Mannerheim vaati 20. prikaatin komentajaa Armas Kemppiä ammuttavaksi.

Viipuria lännemmäs ei hyökkäys jatkunut. Enää eivät suomalaiset perääntyneet – päinvastoin. Lähiviikkojen aikana käytiin onnistuneita viivytystaisteluja – Vuosalmi, Viipurinlahti, Tali-Ihantala.

Hyökkääjä alkoi pikku hiljaa vetää joukkojaan pois, ja Moskovan välirauha solmittiin syyskuun 19. päivänä.

Evakkotie odotti jälleen tuhansia Karjalan kannaksen asukkaita.

Lähteet: Petri Pietiläinen: Yksi rykmentti, sata tarinaa; Antero Raevuori: Hyvästi Viipuri; Heikki Ylikangas: Romahtaako rintama?; Eero Elfvengren – Eeva Tammi: Viipuri 1944.

Lue myös: Vapaustaistelija Aimo olikin 18-vuotias Aino Mälkönen – Oliko hän ainoa Viron vapaussodassa taistellut naissotilas?

X