Voitonpäivä neuvostosotilaan silmin: Nuori Aleksander vietiin katsomaan Hitlerin ruumista

Jaa artikkeli
Nuoret moskovalaiset ja vanhat Berliinin valloittajat. Aleksander Penshin vasemmalla. © PEKKA NIEMINEN/OM-arkisto
Miten sodan eri osapuolet kokivat toisen maailmansodan päättymisen? Lue tästä jutusta nuoren neuvostosotilaan tarina.

Venäläinen Aleksander Penshin lähti Stalingradiin vapaaehtoisena 1941.

Hitler oli vallannut suurimman osan Euroopasta. Führerin suuruudenhulluus oli kasvanut sellaisiin mittoihin, ettei hän kuunnellut enää kenraaleitaan. Hitler otti Berliinissä sodanjohdon omiin käsiinsä – 1 900 kilometrin päässä Stalingradista.

Diktaattori Stalin puolestaan alkoi 1942 vihdoin luottaa omiin kenraaleihinsa. Hitler oli jo edennyt Moskovan porteille. Puna-armeijan katastrofaaliset tappiot natsiarmeijalle pehmensivät generallissimuksen vainoharhaisuutta, jonka vallassa hän oli 1930-luvun lopulla vanginnut suuren osan sotilaidensa parhaimmistoa. Valtakaudellaan Stalin tapatti vähintään 20 miljoonaa ihmistä.

Tässä jutussa tarinansa kertoo neuvostosotilas Aleksander. Natsi-Saksassa asuneen nuoren naisen tarinan voit lukea jutun lopussa olevasta linkistä.

Maanpäällinen helvetti

Taistelu Staliningradista oli armotonta, sitä käytiin pahimmillaan kaupunkisotana talo talolta mies miestä vastaan. Penshin taisteli legendaarisen kenraali Vasili Tshuikovin joukoissa ja toimi komentajana panssarintorjuntayksikössä.

Taistelut jatkuivat talveen 1943. Niitä on kuvattu maanpäälliseksi helvetiksi. Penshin tietää niistä kaiken ja enemmänkin. Saksalaiset saartoivat hänen armeijansa Stalingradin keskustaan.

”Puolustimme kahta katua kahden traktoritehtaan välissä. Milloinkaan emme antaneet periksi”, Penshin sanoo.

Tulitus runteli kaupungin niin pahoin, etteivät panssarivaunut voineet edetä. Rauniokasoissa vastakkain olivat Tshuikovin ja saksalaiskenraali Friedrich Pauluksen miehet.

”Saksalaiset ampuivat armotta jokaisen venäläisen, jonka nähtiin ryöstävän saksalaisen ruumista. Sota oli raakaa.”

Penshin sai pommista sirpaleen jalkaansa. Sirpale on siellä vieläkin.

”Minut lähetettiin paikattavaksi ja koulutukseen, mutta kolmen kuukauden kuluttua palasin yliluutnanttina.”

Saksalaissotilaat loukussa

Marraskuussa 1943 Stalinin luottokenraali Georgi Zukov aloitti vyörytyksen. Yli miljoonan miehen ja tuhannen panssarivaunun hyökkäys yllätti Hitlerin. Pauluksen kuudes armeija motitettiin. Yltiöpäinen Hitler oli kieltänyt Paulusta vetäytymästä.

250 000 nälkiintynyttä saksalaissotilasta jäi loukkuun Stalingradiin. Lähes 150 000 sai surmansa. Kaikkiaan Saksa menetti liittolaisineen Stalingradissa puoli miljoonaa miestä. Neuvostosotilaita meni yli miljoona.

Stalingradin viimeisenä päivänä Hitler nimitti Pauluksen sotamarsalkaksi, mutta seuraavana – antautumispäivänä – hän julisti hänet petturiksi.

Puna-armeija iski takaisin. Saksalaiset työnnettiin vetäytymään länteen. Kurskissa saksalaiset ryhtyivät vielä vastahyökkäykseen, mutta hävisivät jälleen.

”Jalkaväen komentajana osallistuin ensin Odessan, sitten Ukrainan ja Moldovan vapauttamiseen. Myöhemmin minut siirrettiin Berliiniin ja kenraali Nikolai Berzarinin 5. Läpimurtoarmeijan 215. komppanian päälliköksi. Tehtävämme oli hyökätä.”

Suurhyökkäys Berliiniin

1944 länsiliittoutuneet – Britannia ja Yhdysvallat – olivat nousseet maihin Ranskassa. Ne etenivät Saksan länsirajalle. Kesällä neuvostoarmeija romautti Saksan puolustuksen Valko-Venäjällä.

Tammikuussa 1945 päätettiin suurhyökkäyksestä Berliiniin. Siihen ryhmitettiin 29 neuvostoarmeijaa, yli kaksi miljoonaa kostonhaluista taistelijaa. Berliiniä puolustamaan ryhmitettiin miljoona väsynyttä saksalaissotilasta, joukossa nuorta ja vanhaa nostoväkeä. Kaupungissa odotti kaksi miljoonaa siviiliä.

”14. huhtikuuta aloimme hyökätä. Hyökkäsimme eturintamassa ratkaisevalle paikalle, Seelowin kukkuloille neljä päivää myöhemmin. Miestappiot olivat valtavia. Seelow oli Hitlerin armeijan parhaiten puolustettuja alueita.”

”Käytyäni viime vuosina samoilla alueilla minua ihmetyttää, että saksalaiset hoitavat hautojamme niin hyvin”, 81-vuotias Penshin sanoo liikuttuneena.

Saksalaiset olivat toimineet itärintamalla yhtä julmasti kuin venäläiset kostaessaan nyt Saksalle. Neuvostojoukkojen taistelumotivaatio oli huipussaan. Stalin myös laittoi komentajat kilpailemaan keskenään Berliinin valloituksesta.

Hitler eli bunkkerissaan harhojen vallassa ja uskoi voittoisaan vastaiskuun. Tiedot tappioista vain kasvattivat hänen intomielisyyttään. Führerin seuraajaksi nimitetty keskitysleirien organisaattori, marsalkka Hermann Göring ja häikäilemättömän salaisen poliisin, Gestapon, johtaja Heinrich Himmler poistuivat Führerin rinnalta Berliinistä.

”Huhtikuun lopulla olimme Berliinin esikaupunkialueilla. Saavuimme Karlshorstiin, jossa kävimme taisteluita Gestapon rakennuksen edustalla. Berliinissä etenimme kortteli korttelilta. Kaupungin keskustan valtaus oli Zukovin alaisten Tshuikovin miesten käsissä. Olin yksi heistä”, Penshin kertoo.

Johtajien ruumiita

Toukokuun toisena 1945 Aleksander Penshin miehineen oli murtautunut Berliinin ytimiin. Tshuikovin armeija oli raivannut tiensä talo talolta joka korttelista taistellen. Vastarinta oli enää satunnaista.

”Yhdessä viiden upseerin kanssa meidät kutsuttiin Valtakunnankansliaan ja Hitlerin työhuoneeseen. Siellä oli tyhjä pöytä, tuoli ja suuri maapallo. Istuimme vuorotellen Hitlerin tuolilla. Sitten saksalainen upseeri opasti meidät kellariin, Göbbelsin asuntoon. Sohvalla oli Göbbelsin lapsista kahden, pojan ja tytön ruumiit. Nojatuolissa oli heidän itsemurhan tehnyt äitinsä.”

Saksalaisupseeri vei miehet ulos sanoen, että seuraavaksi on vuorossa Hitler.

”Kävelimme 30 metriä Valtakunnankansliasta kuopalle, jossa oli kaksi ruumista ja kuopan vieressä kaksi tyhjää jerry-kanisteria. Käsky oli kuulunut, että heidät on itsemurhan jälkeen poltettava tunnistamattomiksi. Kukaan ei voi tätä todistaa, mutta olen varma, että ruskeiksi palaneet ruumiit kuuluivat Hitlerille ja Eva Braunille.”

Vallatun Valtiopäivätalon edessä oli neuvostosotilaiden mukana saksalaisia siviilejä.

”Hekin iloitsivat. Neuvostosotilaat eivät loukanneet saksalaisia. Eikä neuvostosotilas raiskaa. Jos jotain tapahtui, rangaistukset olivat ankarat. Tiedän vain yhdestä raiskauksesta. Siihen syyllistyi venäläinen upseeri. Hänet alennettiin rivimieheksi. Miljoonan sotilaan joukossa sattui ehkä muitakin tapauksia, mutta pääasiassa rikokset olivat varkauksia.”

Antautumissopimus

8. toukokuuta Penshin oli vartijan ominaisuudessa silminnäkijänä, kun Saksan antautumissopimus allekirjoitettiin Karlshorstin kadettikoulussa. Siellä oli nyt Zukovin päämaja. Marsalkka Zukov käski, että paikalle on tuotava Hitlerin työhuoneesta pöytä ja tuoleja.

Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan edustajat saapuivat päämajaan. Saksan antautumisen allekirjoittaisi sotamarsalkka Wilhelm Keitel.

”Keitel otti lakkinsa, laski marsalkansauvan pöydälle. Istunto alkoi kello 00.13. Zukov kysyi Keiteliltä, onko hänellä valtuudet allekirjoittamiseen. Keitel vastasi myöntävästi ja esitti paperin, joka kiersi liittoutuneille. Sitten Zukov antoi Keitelille toisen paperin, jonka tämä allekirjoitti.”

Penshin havaitsi yllättävän tapahtumasarjan. Paikalla olleiden liittoutuneiden kirjeenvaihtajien joukosta venäläinen kirjailija Konstantin Simonov nappasi Keitelin kynän itselleen.

”Eikä Simonov palauttanut kynää. Näin ollen kynä, joka nyt on Moskovan Asevoimien museossa, ei ole alkuperäinen”, Penshin vakuuttaa.

”Antautumisen jälkeen sihteeri lähetti kaukokirjoittimella viestin Stalinille Moskovaan. 35 minuutin kuluttua hän tuli takaisin ja antoi Zukoville Stalinin vastauksen. Zukov tuijotti paperia monta minuuttia. Ja vaikeni. Vaivautunut tunnelma täytti huoneen. Zukov varmaankin kertasi mielessään sodan vaiheita, sen suunnatonta julmuutta.

Huomio, sanoi Zukov viimein. Pitäkää tämä päivä 9. toukokuuta 1945 Voiton päivänämme. Allekirjoitus: Josif Stalin.”

Keitel vietiin huoneesta.

”Mutta Zukov kertoi järjestäneensä myös hänelle hyvää ruokaa ja shampanjaa. Muut juhlivat voittoa alakerran juhlasalissa kuuteen asti aamulla.”

Vihollisesta ystäväksi

Maanantaina 9. toukokuuta 2005 eversti Penshin johtaa neuvostoveteraanien osastoa Voiton päivän paraatissa Moskovassa.

Lopuksi hän muistuttaa yhteyksistään vastapuolen saksalaisveteraaneihin.

”Muuan heistä, jotka Stalingradin liepeillä puolustivat Mamajevin kukkulaa, kutsui minut kotiinsa ja kesämökilleen. Olemme nyt ystäviä. Mamajevin taisteluita voi kiivaudessaan verrata kamppailuun Seelowin kukkuloista.”

Yliluutnantti Viktor Boitshenko taisteli Penshinin rinnalla Läpimurtoarmeijassa. Kun Valtiopäivätalo oli vallattu kahdeksan tunnin tulituksen jälkeen ja punalippu liehui sen katolla, Boitsenko sai tehtäväkseen viedä lippu Moskovan Voiton paraatiin 24. kesäkuuta 1945.

Asevoimien museossa Boitsenko, 82, pysähtyy tutun lipun eteen.

”Pelastimme Berliinin nälänhädästä. Perustimme kaduille kenttäkeittiöitä. Ensin söivät sotilaat, sitten saksalaiset siviilit. Sellaista ei unohda koskaan. Hetkeä aiemmin olimme taistelleet pääkatu Unter den Lindenin jokaisesta metristä Brandenburgin porttia kohti. Valtasimme portin toukokuun ensimmäisen ja toisen välisenä yönä. Sota oli päättynyt.”

Boitsenko hakisi nyt punalipun ja korvaisi sen Neuvostoliiton lipulla. Se oli kunniatehtävä.

”Kun lippu oli vaihdettu, neuvostosotilaat hurrasivat meille alhaalla. Kävelimme osastojen ohitse korokkeelle, jolle asetimme Voiton lipun. Jokainen sotilasjoukko erikseen tervehti yhdeksän hengen ryhmäämme. Kohta ilmoitin Berliinin komendantti Nikolai Berzarinille, että tehtävä on suoritettu. Lippu lennätettiin Tempelhofin lentokentältä Moskovaan.”

”Seremonia merkitsi Neuvostoliiton miehityksen virallista alkua itäisessä Saksassa.”

Toinen maailmansota oli ohitse. Aasiassa se jatkui vielä Japanin antautumiseen elokuussa 1945.

 

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 18/2005.

X