Tulihirviö nielaisi Viipurin – Näin kaupunki murjottiin vuoden 1940 tuhosunnuntaina

Pakkasta oli 21 astetta ja Viipurin taivas säteilevän kirkas. Elettiin talvisodan sunnuntaita, helmikuun 18. päivää vuonna 1940.

Ensimmäinen ilmahälytys annettiin kello 8.45. Yhdeksän vihollisen konetta pudotti pommeja eri puolille kaupunkia. Varttia myöhemmin oli kaupungin yllä 18 uutta konetta ja puoli tuntia myöhemmin niitä alkoi tulla yhtenä nauhana.

Samoihin aikoihin Perkjärvellä oleva aavetykki ampui kaupunkiin 16 kranaattia.

Viholliskoneet Viipurin yllä

Kello 11.45 jopa 18 koneen parvessa liikkuneet viholliskoneet pommittivat tauotta. Kaikkialla näkyi suuria savupatsaita. Tuntia myöhemmin syttyi useita tulipaloja entisten lisäksi, kun 68 viholliskonetta alkoi moukarointinsa. Kaupunki oli jo lähes kokonaan miinapommiräjähdysten nostattaman savun ja tomun peittämä.

Iltapäivällä kello 15.40 lähes neljäkymmentä konetta pommitti keskikaupunkia, Havia ja Kolikkoinmäkeä. Vain parikymmentä minuuttia myöhemmin kaupungin ylle ilmaantui 46 konetta. Viipuri oli kuin voimakas koneita puoleensa vetävä magneetti.

Sammutusjoukot alkoivat uupua. Ne olivat tehneet töitä vuorotta jo kuutisen tuntia. Ja ylipitkiä työpäiviä ne olivat tehneet jo useita viikkoja.

Iltapäivän alkaessa hämärtää 12 koneen ryhmä lensi Kelkkalasta länteen yli Neitsytniemen kohti Tienhaaraa. Koneet kylvivät pommeja tasaisin sadan metrin välein. Lännestä päin katsottuna tuntui kuin Viipurin linnan jykevä siluetti vaipuisi korkealle kohoavan liekki- ja savupilven syliin.

Siviilit olivat jo suurimmaksi osaksi jättäneet kaupungin. Tuhosunnuntain myötä päättyi Viipurin normaali elämä. Tilalle tulivat eversti Auno Kailan komentamat 3. divisioonan sotilaat.

Viipurin varuskuntakirkosta jäivät tuhosunnuntain jälkeen jäljelle kellotornin lisäksi vain sen raunioituneet alaosat. Jo vuonna 1490 rakennettu kellotorni on ollut nykyisen Viipurin suosittuja turistinähtävyyksiä. Sen peruskorjaus aloitettiin kolmisen vuotta sitten. SA-kuva

Summan uupuneet puolustajat

Viikkoa ennen tuhosunnuntaita Viipurista puuttui jotain, mihin oli jo ehditty tottua. Enää ei Summan kylästä hieman vajaan kolmenkymmenen kilometrin päästä kuulunut tasaista tykkitulen jylinää. Puna-armeijan kymmenen päivää kestänyt suurhyökkäys oli uuvuttanut loppuun Summan suomalaiset puolustajat. Mannerheim-linja oli murtunut, asemista oli luovuttava.

Armeijan kuorma-autot toivat Summan taistelukentillä kaatuneita Viipuriin. Heitä alettiin arkuttaa Tammisuon hautauskappelissa. Kun siellä ei enää ollut tilaa, vainajia oli sulatettava ja arkutettava myös Viipurin varuskuntakirkossa (vanha tuomiokirkko).

Heidät piti siunata tuhosunnuntaina, minkä jälkeen odottaisi kuljetus kotiseudun multiin.

Varuskuntakirkon tuho

Jossakin vaiheessa tuhosunnuntaita useita miinapommeja osui varuskuntakirkkoon. Paksu tomu- ja savupilvi nousi ilmaan hieman ennen kuin tulenliekit alkoivat kohota ulos kirkon raunioiden keskeltä. Kirkon alttarin arkkurivissä oli toistasataa Summan taistelukentiltä tuotua sankarivainajaa.

Vuoroin kastuneet, vuoroin jäätyneet ja vuoroin sulaneet sammutusjoukot yrittivät vetää arkkuja ja ruumiita pois liekkien keskeltä. Sammuttaa ei kirkkoa voitu, koska kaupungin vesijohtoverkosto oli pommitettu hajalle; ei ollut vettä mutta eipä juuri ehjiä letkujakaan.

Suurinta osaa niistä tarvittiin Viipurin linnan siipirakennuksen sammuttamiseen.
Joidenkin alttarilla lojuvien vainajien varusteissa oli kiväärin panoksia, jotka räjähtelivät kuumuudessa.

Palomiehet työskentelivät henkensä kaupalla, mutta vain muutama vainaja saatiin pois. Yli sata kotiseudun multiin viimeistä matkaansa odottavaa sankarivainajaa jäi kirkon raunioihin. He olivat suurelta osin Varsinais-Suomesta, Satakunnasta ja Pohjois-Hämeen maaseudulta – hämeenkyröläisiä, vesilahtelaisia, nokialaisia.

On arveltu, että kirkon lattian alle olisi haudattu Suomen uskonpuhdistaja ja kirjakielen isä Mikael Agricola. SA-kuva

Tunnistamattomat sankarivainajat

Tuhosunnuntain lähes seitsemän tuntia kestänyt pommitus päättyi vasta illan lähetessä. Neuvostoliiton pommikoneet olivat päivän aikana muodostaneet katon kaupungin ylle.

Räjähdysten nostattamat paineaallot olivat saaneet kirkkojen kellot aavemaisesti mouruamaan. Yli 480 viholliskonetta oli sytyttänyt liekkimereen suuren osan kaupunkia. Viipuri oli tomun ja tulipalosavujen verhoama.

Kun suomalaiset valtasivat Viipurin takaisin jatkosodan elokuussa 1941, alkoi talvisodan tuhojen raivaaminen. Välirauhan aikana 1940–1941 oli tuhansia uusia asukkaita siirretty Viipuriin jopa kaukaa Neuvostoliiton sisäosista. Kaupungin uudet asukkaat olivat käyttäneet osaa varuskuntakirkon raunioista viinavarastona. Muuten eivät rauniot olleet heitä kiinnostaneet.

Raivaustöiden aikana löytyivät tuhosunnuntaina kirkkoon jääneiden suomalaissotilaiden jäänteet. Tunnistaminen oli vaikeaa, sillä ruumiit olivat tuntolevyjä myöten palaneet.

Kaikkiaan löytyi 114 sankarivainajaa. Tunnistamaan kyettiin 32, joista kuusi lähetettiin kotiseudulleen siunattaviksi ja haudattaviksi. Muut tunnistetut sekä 82 tunnistamatonta siunattiin kirkonpihan sankarihautaan kirkon raunioiden viereen.

Muistomerkki Summan tunnistetuille kaatuineille

Jatkosodan rauhanteossa Viipuri joutui syksyllä 1944 Neuvostoliitolle. Kaupungin uudet asukkaat käyttivät hautausmaata osittain kaatopaikkana ja myöhemmin myös autojen paikoitusalueena.

Vasta vuosikymmeniä myöhemmin suomalaiset saivat luvan kunnostaa alueen ja pystyttivät sinne elokuussa 1996 muistomerkin. Vain kuukautta myöhemmin se hajoitettiin ilkivaltaisesti.

Rikotun tilalle paljastettiin syyskuussa 2006 uusi muistomerkki, jossa on 26 tunnistetun Summan kaatuneen nimet. Samalla alue ympäröitiin rautapalkkiaidalla. Siitä asti muistomerkki on saanut olla rauhassa, mistä kaunis kiitos nykyisille viipurilaisille.

Lähteet: Jussi Jalonen: Summan tarina; Arvo Kantonen: Näin talvisodan Viipurin; Emil Koponen – Eero Viitanen: Viipurin viimeiset päivät; John Lagerbohm (toim.): Sata sotakohtaloa.

Lue myös: Aavetykki häiritsi talvisodan joulua Viipurissa – kuka sillä ampui?