Jutta-beagle oli koe-eläin, joka sopeutui nenätyön avulla kotikoiraksi – Mari-omistaja iloitsee: ”Meidän tynnyrissä kasvaneesta tytöstä tuli oman elämänsä sankari”
Helsingin yliopisto kotiutti viisi vuotta sitten 16 koe-eläimenä palvellutta beagleä. Yksi niistä oli Jutta, joka löysi paikkansa kotikoirana nenätyön avulla.
Jutta-beagle on entinen koe-eläin. Nyt se viettää jo eläkepäiviään kunnioitetavassa 14 vuoden iässä. © Mari Rusasen kotialbumi
Aluksi Jutta asui yhdessä huoneessa. Kaikki ylimääräinen kalustus ja sähköjohdot oli riisuttu pois. Oli vain paperia pissavahinkoa varten, peti ja Helsingin yliopiston tutulta kenneliltä tuoksuva lelupossu. Jutta, arkaluontoinen beagle, oli ollut koko elämänsä koe-eläin, ja sen matka tavalliseksi perhekoiraksi oli vuonna 2015 vasta alkanut.
Uudessa kodissa odotti kaksi koirakaveria, joviaali suomenlapinkoira Leevi ja luonteeltaan kiukkuisempi kodinvaihtaja Kajsa. Se oli beagle kuten Juttakin. Koirat olivat eri huoneissa ja tutustuivat portin yli.
Jutan omistaja Mari Rusanen oli aloittanut koirien tutustuttamisen toisiinsa jo ennen Jutan tuloa. Hän toi koe-eläinkennelistä Viikistä sidetaitoksia, joissa oli Jutan hajua. Koirakaverit tunsivat Jutan tuoksun jo ennen ensimmäistä kohtaamista.
Kun Jutta saapui taloon, sille rakennettiin oma kammio perheen aikuiselta tyttäreltä jääneeseen tyhjään huoneeseen. Siellä Jutta vietti pari viikkoa ennen kuin se pääsi tutustumaan muuhun asuntoon.
”Jutan piti opetella hahmottamaan huoneisto, koska se oli elänyt elämänsä suljetussa tilassa. Se joutui opettelemaan esimerkiksi, miten meidän asunnossamme liikutaan ja mitä kautta pääsee kiertämään ympäri”, Mari Rusanen kertoo.
Heti taloon tultuaan Jutta nukkui Rusasen tyttären vanhassa sängyssä. Nyt petipaikaksi kelpaavat muutkin talon huoneet. © Mari Rusasen kotialbumi
Nenä on koiran tärkein työkalu sopeutumiseen
Mari Rusanen teki Jutan kanssa joka päivä lyhyitä lenkkejä metsään, jotta beagle saattoi haistella ympäristöään. Koirakaverit lähtivät mukaan ja avuksi tuli vielä tuttu koirakouluttaja, jotta osaavia käsiä oli varmasti riittävästi.
”Uskon vakaasti siihen, että hajumaailma on koiralle niin tärkeä, että koira sopeutuu nimenomaan nenänsä avulla.”
Rusanen huomasi pian, että Jutta nautti ulkoilusta. Lenkkien piti kuitenkin olla riittävän lyhyitä. Pitkän lenkit saattoivat hermostuttaa koe-eläintaustaista karvakuonoa liikaa.
Jos Jutta hermostui, se pysähtyi paikoilleen, eikä suostunut liikkumaan. Reaktio oli aralle ja ujolle Jutalle varmasti luonteenomainen, mutta jumittaminen on myös kennelissä kasvaneille beagleille tyypillinen tapa reagoida, jos ne ovat epävarmoja.
Ympäristön ärsykkeet olivat Jutalle välillä liikaa. Esimerkiksi kun maapohjan vaihtui tassujen alla hiekasta sammaleeksi, koira hämmästyi.
Motoriikkakin oli kehittymätöntä. Kun beagle hyppäsi ensimmäisen kerran kevätpuron yli, yritys päättyi märkään mahalaskuun.
”Välillä jouduin nostamaan Juttaa ojan yli tai kantamaan sen kotiin. Joskus tilanne purkautui, kun heitin sille jotain tai herätin sen huomion kouluttamiseen käytettävällä kosketuskepillä.”
Sopeutuminen alkoi jo koe-eläinasemalla
Jutan piti opetella kaikki koirien taidot aikuisiällä. Se ei ollut koskaan ulkoillut hihnassa tai oppinut sisäsiistiksi. Harjoittelu aloitettiin jo koe-eläinasemalla.
”Kävin taluttamassa koiria jo harjoittelujakson aikana Viikissä. Talutin jo silloin Juttaa, vaikka en vielä tiennyt, mikä koirista tulisi minulle”, Mari Rusanen kertoo.
Jutta saapui Helsingin yliopiston koe-eläimille tarkoitettuun kenneliin Viikkiin kuuden kuukauden ikäisenä ja eli siellä kahdeksanvuotiaaksi seitsemän muun beaglen kanssa. Lauma jakoi 25 neliömetrin kokoisen huoneen, jossa oli puisia petejä, koiranluita ja leluja.
Laumoja oli kaksi, siis yhteensä 16 koiraa. Jutta kuului iäkkäämpien koirien laumaan. Nuoremman lauman jäsenet olivat kaksivuotiaita, kun ne kotiutettiin.
Koirat pääsivät päivittäin koiratarhaan kahdeksi tunniksi, mutta suoraa näköyhteyttä ulkomaailmaan ei ollut. Koe-eläin kohtaa ympäristön ärsykkeitä tavallista kotikoiraa vähemmän. Perhekoiran elämä piti siis aloittaa nollasta.
Mari Rusanen harrastaa Jutan kanssa hajujen etsintää ja ulkona liikkumista. © Jenny Koljonen
Kun Jutta alkoi uskaltaa, omistaja tiesi, että uusi elämä on alkanut
Jälkikäteen Mari Rusanen arvioi, että Jutan kotiutumiseen meni noin puoli vuotta. Sen jälkeen jumittaminen metsälenkeillä oli vähentynyt merkittävästi ja Jutan pahin jännittäminen uusia asioita kohtaan oli lientynyt.
Stressaantuneena koiran olemus muuttui kyyristeleväksi ja jäykäksi. Kun epävarma suhtautuminen alkoi helpottaa, koiran kehonkieli muuttui ryhdikkääksi.
Jutta alkoi ottaa itse selvää asioista ja toimi oma-aloitteisesti.
”Jutan kohdalla olen aina ollut iloinen siitä, että se uskaltaa. Vaikka roskapussin tonkiminen ei ole koiralta yleensä toivottavaa käytöstä, olin vain iloinen, jos Jutta uskalsi vähän penkoa.”
Jutta-koira asuu Mari Rusasen kanssa Sipoossa ja viettää parhaillaan aikaa perheen kesäasunnolla Punkaharjulla. © Mari Rusanen
Nenätyöstä tuli tärkeä harrastus
Jutan kotiutumisesta on nyt viisi vuotta. Varautunut beagle on löytänyt paitsi rohkeutensa myös oman juttunsa. Se on yhä se sama asia, joka auttoi Juttaa aikanaan kotiutumaan perhekoiraksi, nimittäin nenä.
Kotiutumisessa auttoi se, että Mari Rusanen oli jo ennen Jutan tuloa vihkiytynyt koiraharrastukseen ja erityisesti koirien käytösongelmiin.
Rusasen vahva näkemys nenätyön tärkeydestä muuttui Jutalle harrastukseksi, kun koira pääsi harjoittelemaan tunnistusetsintää, jossa eläin etsi maastosta ihmisiä ominaistuoksun perusteella. Sen Jutta osaa hyvin.
Nenätyö on ollut Jutan pelastus myös ikääntymisen vuoksi. Jutta ei korkean ikänsä vuoksi enää oikein kuule tai näe. Terävä nenä tuo silti mielihyvää melkein kuurolle ja sokealle koiralle.
Kerran koe-eläin, aina koe-eläin? Ei aivan, mutta Jutan taustan voi yhä havaita
Vaikka Jutta sopeutui kotikoiran elämään hyvin, siitä pystyy yhä havaitsemaan hetkittäin, että se on entinen koe-eläin, joka on kasvanut tavanomaista kotikoiraa rajatummassa ympäristössä.
”Jutta leikkii aika vähän. Tavallisesti koirat pysyvät aika lapsenomaisina koko elämänsä”, Mari Rusanen sanoo.
Koronaeristyksen myötä beaglevanhus on myös hiukan taantunut, eikä se osaa enää olla pitkiä aikoja yksin. Omistajan jatkuva seura on muodostunut sille tärkeäksi, koska Rusanen on työskennellyt korona-aikana kotona.
Koirakaverit, Leevi ja Kajsa, ovat jo kuolleet, ja leimautuminen Mari Rusaseen on sen myötä vain vahvistunut.
Vaikka Jutta elää nyt tasapainoista eläkeläiskoiran elämää, ei ollut koskaan itsestään selvää, että koe-eläin sopeutuu kahdeksan vuoden jälkeen ihmisen seuralaiseksi.
Alun epävarmuudesta huolimatta Rusanen voi nyt katsoa hyvillä mielin ikääntyvää koiraansa. Useimmat koe-eläimet lopetetaan, kun ne ovat palvelleet yliopistoa, eikä niitä tarvita enää tutkimustarkoituksessa.
Siksi Rusanen ajatteleekin, että kotiuttaminen oli hieno projekti yliopistolta. Olisi ollut hukkaan heitettyä elämää, jos Jutan matka olisi turhan takia päättynyt liian aikaisin.
”Tiesin tähän lähtiessäni, että ei kotiutus välttämättä onnistu. Se olisi tehnyt kipeää. Mutta onneksi onnistuimme. Meidän tynnyrissä kasvaneesta tytöstä tuli oman elämänsä toimija ja sankari.”