Salainen operaatio vei kaukopartion itärajan taakse – Hullunrohkean teon ansiosta hopeaseppä sai takaisin kotitilalleen piilotetun aarteen

Jaa kaverilleTilaa Seura
Eugen Wist (vas.) ja Urpo Lempiäinen, joka muutti nimensä Esa Anttalaksi. Anttala kirjoitti hopearetkestä kirjan Hopeaa rajan takaa. Mikko Niskanen ohjasi kirjasta elokuvan, jossa Toivo Paavilaisen roolin näytteli Spede Pasanen. © MIKA WISTIN ARKISTO
Kolme suomalaismiestä kulki itärajan yli vain muutama viikko ennen jatkosodan alkua. Mitä miehet Kannaksella tekivät? Se oli kaksinkertainen salaisuus.

Eteläkarjalainen kasteenkostea metsä huokasi. Metsän sammalilla makasi kolme miestä. Heistä yksi kaivoi taskustaan kellon. Viisareissa kiersivät kesäkuun 3. päivän viimeiset tunnit.

Hämärän laskeuduttua miehet nousivat mättäiltä ja lähtivät liikkeelle. Matkaa rajapyykille oli 300–400 metriä. Rajavyöhykkeen syvyys Nuijamaajärven pohjoispuolisen Marttilankylän laitametsässä ei ollut miesten tiedossa.

Hopeahaku Neuvostoliittoon

© ANU NIEMINEN

Syvän rotkon luona kolmikko hätkähti: etuvasemmalla hämärässä pilkotti torni, jonka katolla kiikaroi venäläinen vartija. Tornin takaa erottui 4–5 metriä korkea riukuaita ja sen jälkeen paljaaksi hakattu vyöhyke, joka paljastaisi miesten jokaisen liikkeen.

Tästä eteenpäin jokainen katkeavan oksan rasahdus saattoi olla kohtalokas.

Kun vahdin silmä vältti, miehet alkoivat irrottaa riukuaidasta yksitellen alalautoja.

Sitten, kiikaroijan katsoessa muualle, alkoi miesten äänetön, villi juoksu rajan yli kohti Neuvostoliittoa.

Hyökkäyksen edellä Neuvostoliiton puolelle

Suomen armeijan päämaja valmisteli kesäkuun alkupäivinä 1941 kuumeisesti hyökkäystä Neuvostoliittoon. Kaikki tiedot naapurin ryhmityksistä, joukkojen vahvuuksista ja maastoon tehdyistä puolustusesteistä olisivat kultaakin kalliimpia.

Marttilankylän rajan ylittänyt kolmikko, Eugen Wist, Urpo Lempiäinen ja Toivo Paavilainen, oli saanut tehtävän Yleisesikunnan ulkomaanosaston salaiselta alatoimistolta, U2/V:ltä, jota johti kapteeni Hannes Vehniäinen. Wist ja Lempiäinen olivat karjalaisia, Paavilainen ehta Stadin kundi.

Kolmikko sai kunnian olla ensimmäinen partio, ”jonka tehtävä liittyi elimellisesti sodan alkuvaiheisiin”. Heitä ei oltu koulutettu tehtäviinsä juuri millään tavalla. Tiedonjano hyökkäyksen edellä ajoi varovaisuuslaskelmien edelle.

Miesten itsensä mielissä kummitteli muutakin kuin U2/V:n asia. Sen vuoksi he olivat yrittäneet rajan yli jo edellisenä kesänä, mutta omat rajavartijat olivat saaneet heidät kiinni.

Syvälle Kannakselle vihollisalueen keskelle

Kolmikko kulki Kannaksella yön pimeimpinä tunteina, pellonlaitoja ja hiljaisia metsäpolkuja pitkin ja merkitsi muistikirjaan näkemänsä: kylien asutuksen, liikenteen määrän teillä ja sotilasosastojen vahvuudet.

Salo-Kaipolan kylän kohdalla polun mutkan takaa ilmestyi pitkäpartainen venäläinen. ”Zdráste!” Kolmikko ohitti äijän kättä nostaen, mutta tämä oli sitkeämpi. Öisten kulkijoiden perään sinkoili kysymysryöppy. Ukko sai selitykseksi, että kulkijat olivat matkalla kolhoosiin.

Näissä kohtaamisissa oltiin Wistin kielitaidon varassa. Wist puhui venäjää, sillä suku oli emigroitunut Kannakselle Pietarista.

Taakse vilkaistessa äijä tuijotti hellittämättä miesten perään.

Miehet taittoivat matkaa kolme yötä ja kaksi päivää. Halolanjärven eteläpuolella kartat ja kompassit tungettiin reppuihin. Wist ja Lempiäinen alkoivat olla tutuilla kulmilla.

Kello puoli yksitoista 6. kesäkuuta miehet tulivat Uusikirkolta Naurisjärven asemalle menevälle tielle, jossa kulki runsaasti autoja. Tien takana levisivät auringon kuivaamat pellot.

Eräässä kohdin Wist raotti puskaa ja näki sen takana hiiltyneitä hirrenpätkiä, sortuneen savupiipun, tiiliröykkiöitä, horsmaa ja vatunvarsia. Siinä oli se, mitä hänen kodistaan oli jäljellä. Hänen mielessään läikähti riemu.

Autoletkan kadotessa mutkaan taakse miehet juoksivat kyyryssä pihan pensaiden suojaan.

Kaivuuhommia yön tunteina

Talon raunioista 50 metrin päässä oli uusi rakennus, venäläisten rakentama. Pihaan pysähtyi autoja, joista nousseet venäläisupseerit astuivat sisään rakennukseen.

Wist ja Lempiäinen ottivat lähitalon luota löytämänsä lapiot ja hiipivät pihalle. Paavilainen jäi raunioiden taa tähystämään.

Wist ja Lempiäinen kaivoivat ankarasti. Minuutit matelivat. Talolta alkoi kuulua liikettä.

Kaivajat ryntäsivät pensaan suojaan.

Kohta kaivaminen jatkui.

Yhtäkkiä kuului kolahdus. Sitten toinen. Ja kolmas. Wist ja Lempiäinen nostivat mullan alta kolme pientä arkkua, jotka he nopeasti sujauttivat reppuihinsa.

Tämän tehtyään he lapioivat kuoppien täytteeksi tiilenkappaleita, rojua ja heinikkoa ja tasasivat multakokkareet.

Sateenpieksemät luotisateessa

Aamun valjetessa taivas laski miesten niskaan raikkaan rankkasateen.

Kirstinälän ja Lempiälänkylän välisellä hiljaisella tiellä miesten korviin kajahti laukaus. Sitten laukauksia alkoi tulla usealta suunnalta.

”Meitä haetaan”, parahti Paavilainen.

Joka askeleella kipu viilsi miesten selkää ja jalkoja pakotti. Miehet työnsivät aluspaidan alle pehmeitä sammalia, tunkivat paidanhelmat housuihin ja sijoittivat takit tyynyiksi selkään. Raskaat reput keinahtelivat miesten selässä.

”Zdravstvuite”, sanoi ääni polulla.

Koppalakkinen ukko vilkuili epäluuloisena miesten pullottaviin reppuihin. Wist selitti kauppamiesten olevan matkalla Viipurin torille.

”Tuossa on talo, saatte levätä siellä.”

Kolmikko seurasi miestä, joka viittilöi heidät peremmälle.

”Keittäkää vettä, käyn kysymässä, milloin seuraava juna tulee”, ehdotti mies ja katosi salamana ovesta.

Myös suomalaiset poistuivat mökistä rivakkaan. Pian kylän suunnalla ammuttiin.

Partion virallinen reitti kesäkuussa 1941

Karttaan on merkitty partion virallinen reitti kesäkuussa 1941. © MIKA WISTIN ARKISTO

Hopealastissa takaisin rajalle

Kesäkuun kuudentenatoista kello seitsemän Wist, Paavilainen ja Lempiäinen nousivat metsiköstä Pihkalanjärven–Oravalan tielle. Tie oli Nuijamaan kohdalla, nykyisestä rajasta noin kymmenen kilometriä itään.

Oli taivallettu koko yö, ja raajat huusivat lepoa.

Rajan yli koti-Suomeen aiottiin saman tien. Pian vastaan tuli piikkilankaa, joka repi vaatteita.

Rajan varmistuspolun kohdalla kolmikko kyyristyi tiheikköön. Heidän ohitseen kulki kuusi venäläistä rajamiestä, ilman koiria.

Wist, Lempiäinen ja Paavilainen juoksivat täyttä vauhtia kohti raja-aukeaa. Hopealastissa olevat reput helisivät selässä.

Venäläinen partio sai miehiin näköyhteyden. Takaa kuului hirmuinen huuto, ja korvissa vonkui luoteja.

Wist rysähti raja-aidalle ensimmäisenä. Miesten kädet tarttuivat riukuihin ja heittivät ne sivuun. Kolmikko oli päässyt Suomen puolelle.

Kiire kohti Kokkolaa

Wist, Lempiäinen ja Paavilainen tapasivat kapteeni Hannes Vehniäisen Lahdessa. Kesäkuun 18. päivänä Vehniäinen kirjoitti U2/V:n päämajassa raportin: ”Maantie Kilpeenjoki–Seitsola liikennöity… Leipäsuolla kyltti miinoituksesta… Pihkalankylä asuttu, kevätkylvöt suoritettu…”.

Nämä Wistin, Lempiäisen ja Paavilaisen välittämät tiedot olivat tärkeitä yksityiskohtia tulevaa Karjalan valloitusta varten.

Ahtialasta Eugen Wist lähti junalla Kokkolaan. Asemalla isä ja äiti olivat häntä vastassa. Junasta nostettiin myös hopealastissa olleet arkut.

Kun ne avattiin, kannen alta paljastui Eugenin isälle Herman Wistille yllätys: neljäkymmentä kiloa raakahopeaa.

Herman Wist oli ammatiltaan hopeaseppä. Nyt hän sai poikansa ja tämän kavereiden hullunrohkean teon ansiosta takaisin kotitilalleen piilotetun aarteensa. Se oli jäänyt vanhan kodin pihamultiin, kun talvisodan alettua oli nopeasti jouduttu lähtemään evakkoon.

Vaiettu tiedustelu osa suomalaista sotahistoriaa

Wistin ja kumppaneiden retki on ainutlaatuinen tapaus suomalaista sotahistoriaa.

Esa Anttalaksi nimensä muuttanut Urpo Lempiäinen julkaisi vuonna 1960 teoksen Hopeaa rajan takaa. Vuonna 1963 kirjasta tehtiin elokuva, jonka ohjasi Mikko Niskanen.

Anttalan kirjassa on kuitenkin monia epäuskottavia yksityiskohtia. Yksi niistä on Toivo Paavilaisen hahmo, josta Anttala teki hölmön valittajan, retken riippakiven.

Tätä kuvausta ei kuitenkaan voine pitää totena, tietää kaukopartioista useita teoksia kirjoittanut Mikko Porvali.

”Kaukopartiotehtävissä ei yleensä annettu monta mahdollisuutta. Jos henkilö havaittiin epäluotettavaksi tai ailahtelevaksi, uusia partiotehtäviä ei annettu. Paavilainen lähetettiin kuitenkin heti jatkosodan alussa uudelle partiomatkalle”, Porvali muistuttaa.

Toinen Anttalan totuutta muunteleva asia oli Hannes Vehniäisen tehtävä. Kirjassa annetaan ymmärtää retken olleen yksityinen, mutta Vehniäisen retkestä laatimassa raportissa se kulkee selkeästi tiedustelumatkana Neuvostoliittoon.

Syy liittyi Porvalin mukaan 1960-luvun alun poliittisesti tulenarkaan tilanteeseen.

”Uskon, että mainitsematta jättäminen liittyy kylmään sotaan ja Suomen ulkopoliittisiin suhteisiin.”

Lähteet: Esa Anttala: Hopeaa rajan takaa (1960), Osasto Vehniäisen partiomatkan asiakirjoja (Kansallisarkisto), Mikko Porvalin ja Mika Wistin haastattelut. Tarinasta on karsittu Anttalan romaanin epäuskottavimmilta vaikuttavia yksityiskohtia.

X