Suurperheen surmasta Orimattilassa vaiettiin lähes sata vuotta – kaksi sitkeää tutkijaa toi karmean verityön julki
Isä, äiti ja viisi lasta löytyivät surmattuina Orimattilassa huhtikuussa 1918. Verityö on yksi Suomen historian karmeimmista, mutta tekijäää ei tiedetä. Seura kertoo vaietusta murhenäytelmästä ensimmäisenä valtakunnallisena mediana.
Muurari Harri Saarinen kuuli tapauksesta ensimmäisen kerran kotikylänsä Tuorakan juhannusjuhlissa vuonna 1994, muutaman sahtilasillisen jälkeen.
Saarinen rupatteli Tuomas Peuran, ison talon isännän kanssa. Orimattilan kunnallispolitiikasta tutut miehet tulivat juttuun, vaikka Peura oli kokoomuslainen ja Saarinen edusti laitavasemmistoa.
Yhtäkkiä Peura madalsi ääntään ja kysyi, tiesikö Saarinen perheestä, joka tapettiin kylässä sisällissodan aikana. Huhutiedon mukaan isä oli surmannut ensin perheensä, sitten itsensä.
”Kumma juttu vaan, että asetta ei koskaan löytynyt”, Peura jatkoi.
Tarina jäi kummittelemaan Saarisen takaraivoon. Kun hän vihdoin viisikymppisenä ryhtyi penkomaan tapausta, Peuralle ei voinut enää esittää jatkokysymyksiä. Hän oli jo kuollut.
Seura-video: Harri Saarinen murhapaikalla. Kuvaus: Tommi Tuomi.
Pariskunnan arvoitus
Eläköitynyt matematiikan lehtori Tauno Tukkinen tutki 2000-luvun alussa Työväenarkistossa SDP:n vuonna 1919 keräämiä tietoja sisällissodassa menehtyneistä työväen edustajista. Hän itse oli valkoisesta suvusta, mutta hänen intohimonsa oli punaisten kohtaloiden selvittäminen.
Helsinkiläisten luettelossa Tukkisen huomion kiinnitti Akselin-niminen sekatyöläinen ja hänen vaimonsa, jotka oli murhattu Orimattilassa 20. huhtikuuta 1918. Heiltä oli jäänyt jälkeen yksi alaikäinen lapsi.
Pariskunnan etunimistä ei ollut tietoa, mutta mies oli merkitty kapinaan osallistuneeksi ja Orimattilan työväenyhdistyksen jäseneksi. Ehkä he eivät olleetkaan helsinkiläisiä.
Tukkinen tutki Helsingin kirkonkirjat ja poliisilaitoksen osoitekortiston. Ei jälkeäkään Akselineista.
Tämä ei yllättänyt Tukkista. Hän tiesi jo, että työväenyhdistysten keräämissä tiedoissa oli usein virheitä.
Kun Akselineista ei löytynyt tietoa edes valtiorikosoikeuksien syyttäjistön arkistosta, Tukkinen jätti asian sikseen.
Kaksi murhattua Akselinia, joista ei tiedetty edes etunimiä. Ote SDP:n vuonna 1919 keräämästä, sisällissodan yhteydessä menehtyneen työväestön luettelosta.
Järkyttävä löytö
Vuoden 2010 alkupäivinä Harri Saarinen selaili Sotasurmaprojektin tietokantaa verkossa. Hän oli innostunut sukututkimuksesta ja selvitti sisällissodassa kuolleiden lähisukulaistensa kohtaloa.
Silloin hänen silmäänsä pisti Orimattilassa murhatut kaksi Akselinia, joista ei kerrottu juuri muuta kuin kuolinpäivä.
Se tuntui kihelmöivältä arvoitukselta. Saarinen päätti selvittää, keistä oli kyse.
Läpimurto tapahtui jo reilun viikon päästä. Käänteentekevät tiedot olivat peräisin Orimattilan seurakunnan 1910-luvun rippikirjoista.
Kävi ilmi, että Akselinit olivat pitäjässä kirjoilla. Heidän etunimensä olivat Walde ja Ida. Kuollessaan he olivat 40- ja 36-vuotiaita.
Rippikirjan seuraavilta riveiltä paljastui järkyttävä yllätys. Samana päivänä vanhempiensa kanssa oli menehtynyt myös perheen viisi lasta.
Oiva oli kuolinpäivänään vuoden, Wilho neljän, Wäinö kuuden, Sofia kahdeksan ja Aino yhdentoista vuoden ikäinen.
Kuolinsyitä ei mainittu, mutta Saarinen oivalsi törmänneensä surmattuun perheeseen, josta naapurin isäntä oli uskoutunut hänelle vuosia aiemmin.
Kaksi lasta selvisi
Samalla selvisi, että Orimattilan veriteolta säästyi kaksi Ida Akselinin, syntyjään Lahtinen, lasta.
He olivat surman aikaan 15-vuotias Kalle Lahtinen ja 10-vuotias Dagmar Akselin. Kumpikin oli syntynyt ennen kuin heidän äitinsä avioitui miehensä kanssa.
Toisaalla rippikirjassa kerrottiin, että Dagmar muutti vuonna 1918 asumaan äitinsä sisaren luo.
Lisäksi näytti siltä, että myös Kalle olisi selviytynyt hengissä sisällissodan vuodesta. Se tieto osoittautui myöhemmin vääräksi.
Orimattilan seurakunnan rippikirjan mukaan isä, äiti ja viisi lasta kuolivat 20. huhtikuuta 1918. Perhe oli kylän köyhimpiä: Walde Akselin oli kirjattu itselliseksi eli hän ei saanut elatusta omasta maanviljelystään eikä ollut vakituisesti kenenkään palveluksessa. Ida Akselinin, omaa sukua Lahtinen, kohdalla on merkintä salavuoteudesta, ja hänen kolme vanhinta lastaan on kirjattu ”äpäriksi”. Rippikirjasta ilmenee sekin, että perheen lapsista lähes kaikki oli rokotettu, ja vanhimmat heistä olivat käyneet lukusijoilla, joilla kuulusteltiin lukutaitoa ja raamatun tuntemusta.
(Katso isompi versio kuvasta tästä)
Seuraavaksi Saarinen lähti Orimattilan hautausmaalle etsimään Akselinien hautaa. Sitä ei löytynyt.
Saarinen kertoi löydöstään Tukkiselle, johon hän oli tutustunut aiemmin.
Tukkinen järkyttyi. Mitään yhtä hirveää ei ollut tullut vastaan sen kahden vuosikymmenen aikana, jolloin hän oli tutkinut vuotta 1918.
Tukkinen soitti Orimattilan seurakuntaan ja pyysi tarkistamaan Saariselta kuulemansa tiedot. Virkailija ryhtyi toimeen. Minuuttien ajan puhelimesta kuului vain hiljaisuutta.
Kun virkailija lopulta puhui, hän oli ihmeissään. Tiedot rippikirjasta olivat oikeita, mutta perhettä ei löytynyt seurakunnan kuolleitten ja haudattujen kirjasta.
Orimattilan kirkkoherra oli Helsingissä sisällissotaa paossa ja teki paperityöt jälkikäteen. Silti laiminlyönti oli poikkeuksellinen.
”Se, että seurakunnan kuolleitten ja haudattujen kirjasta puuttuu kokonainen perhe, on erittäin harvinaista”, Tukkinen sanoo.
Mutta kuka tai ketkä olivat hirvittävän veriteon takana?
Kuka – ja miksi?
Tukkisen ensimmäinen ajatus oli, että Walde-isä oli tappanut ensin perheensä ja sitten itsensä. Punaisten tappio sisällissodassa häämötti jo. Ehkä hän arveli tulevansa ammutuksi ja päätti viedä perheensä mukanaan.
Nykyään tekoa kutsuttaisiin laajennetuksi itsemurhaksi. Sitä paitsi oli vaikea kuvitella kenellekään ulkopuoliselle syytä niin julmaan verityöhön.
Myös Saarinen piti itsemurhaa mahdollisena. Siitäkin huolimatta, että paikalta ei väitetysti löytynyt surma-asetta.
”Olihan myrkkyjäkin olemassa.”
Itsemurhaa vastaan puhui kuitenkin se, etteivät lehdet kirjoittaneet tapauksesta.
”Perhesurman olisi pitänyt ylittää uutiskynnys. Vaikka sota oli käynnissä, lehdissä oli juttuja itsemurhista, usein yksityiskohtaisiakin”, Tukkinen kertoo.
Surman aikaan punaiset hallitsivat Tuorakan kylää, jossa perhe asui. Ehkä kaartilaiset selvittivät välejään ja asiat riistäytyivät käsistä.
Toisaalta, jos porvarilehdet olisivat saaneet tiedon punaisten tekemästä perheen surmasta, ne olisivat taatusti uutisoineet asiasta.
Tiedonrippeiden vähäisyys taas viittasi salailuun – ja siihen, että surman takana saattoivat olla valkoiset. Kenties Walde teki sodassa jotain niin raskauttavaa, että vastapuoli halusi kostaa sen ankarimman kautta.
Rintamalinja oli harva. Sen läpi oli mahdollista hiipiä punaisten huomaamatta.
Toinen tieto surmapäivästä
”Tämä saattaisi kiinnostaa sinua”, sanoi eläköitynyt orimattilalainen historianopettaja Raili Mäkelä muutamaa vuotta myöhemmin ojentaessaan Saariselle kellastuneen asiakirjan, joka oli löytynyt naapuritalon vintiltä.
Kyseessä oli Akselinien perukirja. Sen päiväys oli 20. toukokuuta 1918.
Walde ja Ida Akselinilta jälkeen jäänyt omaisuus määrättiin heidän tyttärelleen Dagmarille. Perinnön arvo oli yli 1 600 markkaa, nykyrahassa vajaa 600 euroa. Suurimman osan siitä muodosti ”Epävarma henkivakuutus Kalevassa”, 1 008 markkaa.
Dagmarin etua toimituksessa valvoi hänen tätinsä Alvina Valden, joka oli ottanut hänet hoteisiinsa Helsingin seudulle.
Idan poikaa Kalle Lahtista ei mainittu asiakirjassa lainkaan.
Perukirjan mukaan ”…vainajat ovat kuolleet murhattuina, viiden alaikäisen lapsensa kanssa, viime huhtikuun 13 päivä…”.
Kuolinpäivä oli viikon verran varhaisempi kuin rippikirjassa. Toinen päivämääristä oli siis väärä, mutta oliko kyseessä tahallinen vai tahaton virhe?
Sana ”murhattuina” taas näytti viittaavan ulkopuoliseen murhaajaan.
”Minulle se ei riitä todisteeksi, voi se tarkoittaa itsemurhaakin”, Saarinen sanoo.
Tukkinen on toista mieltä.
”Professori Heikki Ylikangas sanoi minulle, että jos perukirjassa lukee ’murhattu’, niin perheen isä ei ole teon takana.”
Dagmarin perinnöstä vähennettyihin kuluihin lukeutui ”Kirkkomatka Orimattilaan, 10 markkaa”.
Se oli vahva viite siitä, että Akselinien ruumiit kuljetettiin kirkolle.
”Punaisilla ei ollut asiaa hautausmaalle, mutta sen viereen heitä on kuopattu”, Saarinen sanoo.
Perheen puuttuminen kuolleitten ja haudattujen kirjasta vaikutti entistäkin kummallisemmalta. Olisivatko valkoiset voineet olla surmatyön takana, ja joku olisi halunnut pimittää sen?
Perukirjan allekirjoittivat kaksi paikkakunnan luottomiestä, Karl Henrik Tuiskunen ja Bernhard Keskevaari. Walde Akselin oli työskennellyt molempien tiloilla renkinä. Asiakirjasta ilmenee, että perheen tavarat myytiin huutokaupassa. Sen jälkeen perinnöstä vähennettiin kulut. Esimerkiksi ”vasaramiehelle” eli meklarille meni 5 markkaa, Oskari Järvinen sai 15 markan velkansa ja A. Juurinen pesemisestä 22 markkaa. Ruumiit pesi joko tuorakkalainen leskirouva Aina Juurinen tai hänen saman niminen tyttärensä. Kumpi tahansa tehtävän hoiti, sen täytyi olla hänen elämänsä puistattavin työtehtävä. © Tommi Tuomi / Otavamedia
Punaisten kosto?
Maaliskuussa 2017 Tauno Tukkisen aiemmat käsitykset surmasta alkoivat horjua. Hän sai Kansallisarkistossa käsiinsä kansion sisällissodan haavoittuneista ja löysi sen sisältä asiakirjan, jonka ei olisi kuulunut sijaita siellä.
Tauno Tukkinen on tutkinut sisällissodan tapahtumia jo kahden vuosikymmenen ajan. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA
Kyseessä oli punakaartin kuulustelupöytäkirja, jonka päiväys oli 4. huhtikuuta 1918. Punaiset olivat vanginneet Asikkalassa paikkakunnalla renkinä työskennelleen Kalle Lahtisen vakoilusta epäiltynä.
Renkipojan suurin synti oli ollut se, että valkoiset olivat aiemmin pidättäneet hänet kahdesti, ja hän oli kertonut näille punaisten asemista ja aseistuksesta. Poika oli uhattu tappaa, jos hän ei puhuisi totta.
Palkkioksi tiedoista valkoiset olivat antaneet hänelle kaksi markkaa sekä voita, leipää, juustoa ja lihaa.
Punaisten silmissä Kalle Lahtinen oli petturi ja vakooja. Hänet siirrettiin Lahteen.
Kalle Lahtisen lopullisesta kohtalosta antavat vihjeen Orimattilan seurakunnan 1920-luvun rippikirjat: hänen nimensä eteen on piirretty risti. Lyijykynällä on kirjoitettu: ”Kuollut? Ammuttu Hennalassa?”.
Tauno Tukkisen mukaan Kallen elämä päättyi 15-vuotiaana valkoisten luotiin Hennalan vankileirillä toukokuussa 1918. Sitä ennen punaiset saattoivat kostaa pojan toiminnan ampumalla hänen vanhempansa, Tukkinen arvelee.
”Lapset taas ammuttiin ehkä siksi, ettei jäljelle jäisi todistajia.”
Tukkinen kertoi löydöksestään sisällissotaa käsitelleessä tilaisuudessa Orimattilassa huhtikuussa 2017. Se oli myös ensimmäinen kerta, kun Akselinien surmasta ylipäätänsä kerrottiin suurelle yleisölle. Orimattilan Sanomat kirjoitti asiasta uutisen, mutta valtakunnalliseen julkisuuteen verityö ei noussut.
Punakaartin laatima pöytäkirja Kalle Lahtisen kuulustelusta.
”Epävarma” vakuutus
Kesäpäivä Tuorakassa on kauneimmillaan, kun Harri Saarinen avaa kotinsa oven.
Hän ei usko, että punaiset olisivat vimmastuneet renkipojan tekemisistä niin pahasti, että olisivat murhanneet tämän lapsuudenperheen.
Saarinen ottaa esiin perukirjan ja käy sitä läpi. Yhtäkkiä hän havahtuu sanaan ”epävarma” sanan ”henkivakuutus” edessä. Tähän riviin hän ei ole kiinnittänyt huomiota aiemmin.
Kaleva ei selvästikään ollut vielä toukokuussa 1918 tehnyt päätöstä vakuutuskorvauksesta. Jos löytyisi myönteinen korvauspäätös, se olisi myös Saariselle riittävä todiste siitä, että murhaaja oli ulkopuolinen. Eihän itsemurhan tehneen perillinen voinut saada henkivakuutuksesta rahoja.
Elinkeinoelämän keskusarkistossa on Kalevan papereita mappikaupalla.
Kirjaseen Livränteförsäkringar sisältyy kymmeniä sivuja tietoja 1900-luvun alun asiakkaiden henkivakuutuksista ja niiden korvauksista. Akselineja siellä ei kuitenkaan esiinny.
Kyse lienee vain yhden konttorin luettelosta. Toista vastaavaa aineistoa ei löydy.
Muurari Harri Saarisen mukaan Akselinien perhe asui todennäköisesti tällä paikalla, kaukana kylänraitista. Lähistöllä on mylly, jossa perheen isä Walde Akselin työskenteli myllärin apulaisena. ”Olen selvittänyt, että perheen lapset eivät käyneet lainkaan koulua keväällä 1918”, Saarinen kertoo. © Tommi Tuomi / Otavamedia
Viimeinen yritys
Voisiko asiaa vielä selvittää?
Tapauksesta on tallella hieman muistitietoa. Tukkinen sai taannoin yhteyden Akselinien sukulaiseen, joka on tavannut Dagmar Akselinin Ruotsissa asuvan lapsenlapsen. Tämän mukaan Dagmar pelastui siksi, että hän oli ollut surman aikaan tätinsä luona kylässä.
Dagmar muutti Ahvenanmaalle jo nuorena ja sai kaksi lasta. Heille hän kertoi, että hänen lapsuudenperheensä oli ”ammuttu”. Näin Dagmarin lapsenlapsi oli kuulemma sanonut.
Tapaus selvästikin mietitytti Dagmaria: vielä vanhoilla päivillään hän teki matkan Orimattilaan.
Jospa Dagmarin lapset osaisivat kertoa lisää siitä, mitä heidän äitinsä puhui asiasta? Välitän heille haastattelupyynnön.
Vastaus saapuu. Jo yhdeksänkymppiset lapset kieltäytyvät kohteliaasti, mutta kertovat lukevansa mielenkiinnolla jutun aiheesta.
Tiedätkö tapauksesta jotain, joka auttaisi selvittämään sitä? Ota yhteyttä jukka.heinonen (at) otava.fi