Liikennöitsijä ja matkanjärjestäjä Eero Moilasella on nauru herkässä. Hyvää tuulta lisää konjakilla täytetty Rasputinin miekka.
Liikennöitsijä ja matkanjärjestäjä Eero Moilasella on nauru herkässä. Hyvää tuulta lisää konjakilla täytetty Rasputinin miekka.

Da, da – ja kaikki järjestyy

Jaa kaverilleTilaa Seura
Mikään venäläinen ei ole turistiliikenteen veteraanille Eero Moilaselle vierasta. Ihantalan muistomerkillä matkanjohtaja säestää hanurillaan Veteraanin iltahuudon.

Pekonia on lautasella riittävästi ja annoksen kruunaa paistetun munan hyllyvä keltuainen.

Suomussalmelainen liikennöitsijä ja matkailualan yrittäjä Eero Moilanen, 71, alkaa haarukoida aamiaistaan lappeenrantalaisella huoltoasemalla. Edessä on pitkä päivä. Seuraava lämmin ateria syödään vasta illalla Pietarissa.

Moilanen on tullut Lappeenrantaan jo edellisenä iltana. Hänen piti nousta huoltoasemalta Suomussalmelta lähteneen bussinsa rattiin. Kuljettaja Ilkka Pennasen ajaman bussin sähkövaihteet ovat kuitenkin jäätyneet matkalla, mutta Moilanen on jo buukannut Lappeenrannasta lainaksi tutun liikennöitsijän bussin. Suomussalmelta on lisäksi lähdössä kohti Pietaria Moilasen toinen linja-auto.

Neljänkymmenen matkustajan ryhmäämme kuljettaakin nyt neljän päivän aikana kolme eri bussia.

”Da, da ja kaikki järjestyy”, Moilanen naurahtaa.

Hän on järjestänyt matkoja Suomesta itärajan taakse pian 40 vuoden ajan.

Moilanen arvioi vierailleensa itärajan takana ”muutama tuhat kertaa”.

Puhelimen valo välähtää Moilasen rintataskussa saapuvan puhelun merkiksi. Pitkäksi venynyt odotus on pian ohi.

Taas on yksi matka alussa.

Välimatkan krouvissa tehdään ostoksia kaupustelija Kostin takaluukkumarketista.

Välimatkan krouvissa tehdään ostoksia kaupustelija Kostin takaluukkumarketista.

Vakaata menoa Vaalimaalta

Kun valkoinen lainabussi jättää Vaalimaan ja Torfjanovkan raja-asemat taakseen, tuulilasiin alkaa vihmoa vettä. Pennanen jatkaa kuljettajana, ja Moilanen istuu etupenkissä oppaana.

Hän painaa mikrofonia leukaansa vasten ja hymyilee puhuessaan. Me nelisenkymmentä Moilasen ”keräilyeräksi” nimeämää matkustajaa saamme kuulla paikallishistoriaa sodan jälkeisistä ajoista, Pietariin rakennussoraksi louhituista karjalaisista peruskallioista ja yksityiskohtia neuvostoliittolaisesta asuttamispolitiikasta.

Sitten seuraa paikkakuntia: Jääski-Lesogorsk, Antrea-Kamennogorsk, Kirvu-Borodinskoye. Kaikkiaan Moilanen luettelee Leningradin alueelta 45 pitäjää, kolme kaupunkia ja kaksi kauppalaa entisillä ja nykyisillä nimillään.

”Kaikissa niissä olen käynyt, useimmissa monen monituista kertaa”, Moilanen sanoo.

Nopeusrajoitusta noudattava bussi tulee kapeahkolla tiellä jatkuvasti ohitetuksi. Henkilöautojen lisäksi myös kuorma-autot pyyhkäisevät bussin kylkeä viistäen ohi ja kaikkoavat näkymättömiin.

Moilasen leikkisästi ”keräilyerän rupusakiksi” aateloimat matkustajat istuvat vielä varsin vaitonaisina takimmaisilla penkkiriveillä. Ehkäpä toistaiseksi.

Eija Eronen kierrättää Rasputinin miekkaa matkalaisten huulilla

Eija Eronen kierrättää Rasputinin miekkaa matkalaisten huulilla

Rasputinin miekka

Kuopiolainen Päivi Pihlainen on matkustanut Moilasen matkassa useita kertoja Venäjälle, Pietarin lisäksi Murmanskiin, Käkisalmelle, Aunukseen ja Kostamukseen.

”Olen joskus ihmetellyt, mitä pöljyyttä tämä on, kun koko ajan reissaan Venäjällä”, Pihlainen naurahtaa.

”Ehkä Venäjässä kiehtoo se, että se on niin erilainen kuin Suomi. Olen käynyt Pietarissa jopa erämessuilla, vaikka eränkäynti ei kiinnosta minua lainkaan.”

Matka taittuu. Bussi tärähtelee töyssyissä ja sivuikkunoissa virtaa pisaroita. Moilasen puhe mikrofoniin on katkeamatonta.

”Viipurinlinnan tornin korkeus on 75 metriä merenpinnasta mitattuna eli samalla tasolla kuin Saimaan vedenpinta.”

Kanneljärven Jäppilän välietapilla tehdään ensin ostoksia vakiovälittäjä ”Kostin” farmariauton takakontista ja sitten syödään ryhmänkerääjä Eija Erosen leipomaa lohikukkoa ja perunasalaattia.

Palanpainikkeeksi Eronen tarjoaa kaikille matkustajille lasisesta Rasputinin miekasta konjakit.

Vangitseva kertoja iskee tarinaa. Vankkaa historian- ja paikkakuntatietämystään Moilanen mehustaa mehevillä jutuilla.

Vangitseva kertoja iskee tarinaa. Vankkaa historian- ja paikkakuntatietämystään Moilanen mehustaa mehevillä jutuilla.

Eero Moilanen on sutkausten mestari

Etupenkissä istuva Eero Moilanen näyttää paljon ikäistään nuoremmalta. Tuskin harmaantunut tukka lainehtii hänen päässään tuuheana, ruskettuneilla kasvoilla käy jatkuvasti hyväntahtoinen hymy, joka yltyy tarttuvaksi nauruksi. Moilasen yhden päivän sutkautuksista syntyisi kokonainen kirja.

Eero Moilanen syntyi suomussalmelaiselle asutustilalle 11 lapsen perheeseen. Hän opiskeli autoteknikoksi ja työllistyi ammattikoulun opettajaksi. Ensimmäisen matkansa Neuvostoliittoon hän järjesti silloisille kollegoilleen pääsiäisenä vuonna 1978.

Muutamassa vuodessa matkojen määrä lisääntyi, ja opettajantoimi sai jäädä.

Sen lisäksi, että Moilanen on kuljettanut suomalaisia Venäjälle, hän on myös tuonut venäläisiä Suomeen.

”Pietarista tuli aikanaan yksinäisiä naisia etsimään itselleen miehiä Kuopiosta”, Moilanen kertoo.

Sitten tulivat Moilasen autokauppamatkat. Niille lähdettiin aina Siperiasta saakka. Matkojen lisäksi Moilanen möi 1990-luvulla Suomesta Venäjälle noin 1 500 autoa. Hän on myös välittänyt Venäjältä Suomeen yli 50 pianoa.

”Niillä oli viiden vuoden takuu. Jos ei siinä ajassa oppinut soittamaan, niin lupauduin lunastamaan pianon takaisin. Yhtään pianoa ei palautettu.”

Moilasen bussissa ei nälkä yllätä. Tarjolla on Eija Erosen valmistamaa kalakukkoa ja perunasalaattia.

Moilasen bussissa ei nälkä yllätä. Tarjolla on Eija Erosen valmistamaa kalakukkoa ja perunasalaattia.

Matka jatkuu pimeässä. Bussin edessä tie on vielä miltei tyhjä, mutta vastaantulijoiden puolella luikertelee loppumattomalta vaikuttava ajovalojen välke. Miljoonakaupungin asukkaat matkaavat vuodenvaihteeksi Venäjän Karjalan datsoilleen ja Suomeen.

Pian myös tien toinen puoli alkaa täyttyä punaisista takavaloista.

Pietari on yhä lähempänä.

Ystävän apu

Aamulla hotellin pihalla odottaa Moilasen Tilausmatkojen oma violetti bussi. Bussin Suomussalmelta ajanut kuljettaja Hannu Moilanen on vetäytynyt hotelliin lepäämään ja ratin taakse istuu nyt Eero Moilanen. Miehet eivät ole sukua keskenään.

Lähtö on Venäjän aikaa kello yhdeksän. Suuntana on Puškinin esikaupunkialueella sijaitseva Katariinan palatsi, joka toimi alun perin Venäjän tsaarien kesäresidenssinä.

Bussi ei tule edes puolilleen. Takimmaisten penkkirivien ”rupusakki” loistaa poissaolollaan.

Pietarin pääkatu Nevski Prospekt on vielä aamutuimaan hiljainen. Moilanen päristelee miltei kadun päähän, ajaa bussin parkkiin ja astelee valtion lipputoimistoon ostamaan lippuja illan sirkusesitykseen.

Toimistosta tulee vesiperä. Esitys on loppuunmyyty, mutta Moilanen ei anna periksi. Yhdellä puhelulla liput sirkukseen saadaan tutulta välittäjältä.

”Da, da, ja kaikki järjestyy”, Moilanen sanoo istuessaan taas ratin takana.

”Kun venäläisestä saa ystävän, hänestä kannattaa pitää kiinni. Numeroa ei pidä pyyhkiä pois puhelimesta.”

Tauko on ohi, ja Eero Moilanen hätistelee ystävälliseen tyyliinsä matkustajia takaisin bussiin.

Tauko on ohi, ja Eero Moilanen hätistelee ystävälliseen tyyliinsä matkustajia takaisin bussiin.

Moilanen kertaa ulkomuististaan koko matkan Pietarista Puškiniin Venäjän keisarillisen perheen historiaa.

Katariinan palatsissa hän johdattaa ryhmämme ylellisestä huoneesta toiseen. Moilaselle tulee väentungoksessa kuuma. Takki on riisuttava käsivarrelle. Otsa alkaa kimaltaa, mutta suu käy.

Moilasella on hallinnassa myös Katariinan palatsin arkkitehtuuriset yksityiskohdat.

Lappeenrantalaiset Tuula ja Jukka Penttilä katsovat keisari Aleksanteri I:n muotokuvan alla toisiaan ja hymähtävät. Penttilät ovat olleet jo 40 vuotta naimisissa ja ajattelevatkin jo miltei samalla tavalla.

”Kummallekin tuli yhtä aikaa mieleen, että Aleksanteri I näyttää meidän naapurin mieheltä”, Jukka Penttilä nauraa.

Sydämellisiä vastaanottoja

Eero Moilanen ei ole koskaan saanut Neuvostoliitossa tai Venäjällä mustaa silmää. Hyväntahtoisuus paistaa hänestä kauas. Hymyyn vastataan myös Venäjällä useimmiten hymyllä.

”En rupea riitelemään, vaan minulla on aina varaa antaa periksi”, Moilanen toteaa.

Hän hieman liikuttuu, leuka vavahtaa ja silmäkulma kostuu, kun hän kertoo, miten sydämellisesti hänet on otettu vastaan missä tahansa Venäjällä.

Pietarin sirkuksen aulassa Eero Moilanen ryhtyi kansainväliseksi valokuvamalliksi.

Pietarin sirkuksen aulassa Eero Moilanen ryhtyi kansainväliseksi valokuvamalliksi.

”Se ei ole Venäjän kansan vika, että heillä on ollut toimimaton järjestelmä ja mielivaltaiset johtajat.”

Moilasen mukaan Leonid Brežnevin aika 1970–1980-luvun taitteessa oli kulta-aikaa suomalaisille turisteille, mutta myös venäläisille itselleen.

”Kansalla oli töitä, eikä elintasokaan ollut hullumpi. Kansa oli suljetussa järjestelmässä tietämätöntä, mutta he olivat tyytyväisiä.”

Sakoitta parkkiin

Suomalainen niis sanottu vodkaturismi kesti aina 1990-luvulle saakka. Eläminen Neuvostoliitossa oli turistille halpaa, kun rahaa vaihdettiin mustassa pörssissä tai joppareille myytiin vaatteita, purukumia ja länsimaista rihkamaa.

Matkanjärjestäjänä ja -johtajana Moilanen oli toisinaan vodkaturistien kanssa helisemässä. Kotiinlähdön aikana puuttui usein joku joukosta.

”Yleensä hotellin respasta kysymällä selvisi, mihin putkaan heidät oli viety. Poimin matkalla sitten väsyneet turistit kyytiin. Nykyään meininki on paljon siistimpää.”

Illalla Moilanen parkkeeraa bussin sirkuksen edustan aukiolle parkkiruutujen viereen ja jakaa ryhmälle pääsyliput. Moilasen bussi saattaa seistä luvatta myös risteysalueilla tai suojateiden päällä.

Moilanen väittää, ettei ole koskaan saanut Venäjällä sakkoja.

”Kieltomerkkien takana lukee pienellä präntillä, että ei koske Moilasen autoja”, hän nauraa.

Eero Moilanen esittelee retkeläisille Eremitaasin taideaarteita.

Eero Moilanen esittelee retkeläisille Eremitaasin taideaarteita.

Jonottamisen palkkio

Seuraavana päivänä Eero Moilanen seisoo tukeva setelitukku kourassaan Eremitaašin taidemuseon lippuautomaatin jonossa. Automaatti hylkii pankkikorttia, joten liput on ostettava käteisellä.

Moilaselle kuluu siihen jonotuksineen pitkälti yli puoli tuntia.

Lappeenrantalainen Penttilän pariskunta ja Mirja ja Jukka Porali värjöttelevät muun ryhmän kanssa pihalla pienessä pakkasessa.

Bussin takimmaisten istuinten ”rupusakki” on taas jättänyt kohteet ja kiertoajelun väliin.

Jukka Porali kiittelee Moilasta hyvästä huolenpidosta.

”Hän tekee asiat meidän puolestamme. Moilasen jutuille saa nauraa ja hänen hyväntulisuutensa on tarttuvaa.”

Kun Moilanen saa liput ostettua, hän johdattaa ryhmän Eremitaasin Jordanin portaita ylös Romanovien käytävälle.

Moilaselta löytyy jokaisen Romanovin suvun hallitsijan kuvan edessä tarina.

”Liberaalien upseerien dekabristikapina puhkesi 14. joulukuuta 1825, jolloin Nikolai I kruunattiin tsaariksi. Minä taas olen syntynyt vuonna 1946 ja arvatkaa minä päivänä?

Moilanen hymähtää.

”Tietenkin 14. joulukuuta.”

Kiharat korvallisella

Moilasen rintataskussa välähtelee taas saapuvan puhelun merkiksi. Hän puhuu lyhyesti handsfreehen ja selvittää sitten puheluja tulevan hänelle niin paljon, että käsi väsyisi, jos puhelin pitäisi joka kertaa nostaa korvalle.

”Kun pidin luuria korvalla, korvasta alkoi vuotaa vettä. Kai puhelimessa jotain säteilyä on, kun tukka on vasemman korvan päällä vieläkin kiharampi kuin oikealla korvallisella”, Moilanen sanoo.

Uudenvuoden aattoiltana Pietarin keskustassa jo paukahtelee, ja tummalle taivaalle räsähtelee raketteja. Varsinaiset juhlallisuudet, jolloin kaupungille kerääntyy miljoona ihmistä, käynnistyvät vasta puolenyön jälkeen.

Moilanen ei niihin osallistu. Hän juo pienen oluen ja vetäytyy nukkumaan.

Huomenna on aika lähteä kotiin.

Matkanjohtajan pitkä päivä päättyy hotellihuoneen laverille.

Matkanjohtajan pitkä päivä päättyy hotellihuoneen laverille.

Toinen elämä

Kun aamulla ajetaan Terijoen lumisia teitä myöten Suomea kohti, Eero Moilanen kertoo, kuinka hän kuoli.

”Olin kevättalvella 2002 käynnistämässä tielle jäänyttä bussia kaapelilla, kun Lada ajoi päälleni.”

Paikalle ambulanssin mukana saapunut venäläinen lääkäri totesi Moilasen kuolleeksi. Hänen päänsä peitettiin hupulla ja hänet kiskottiin auton alle näkösuojaan. Myös Suomeen ehti jo kulkeutua viesti Moilasen menehtymisestä.

Hän kuitenkin virkosi ja pääsi pietarilaiseen sairaalaan, mistä hänet kiidätettiin Suomeen.

”Ehkä sydän pysähtyi hetkeksi, ja kävin rajatilassa, koska muistan nähneeni pimeästä keltaisen valon kajastuksen. Olin menossa sitä kohti.”

Onnettomuudessa Moilasen toisesta jalasta katkesi reisiluu, ja jalka juuttui ”kello kolmen asentoon.” Moilanen joutui kävelemään keppien varassa yli kahden vuoden ajan.

”Venäjän viranomaiset suhtautuivat hieman varauksella kepeillä könkkäävään kuljettajaan, mutta aina päästiin rajan yli ja takaisin.”

Moilasen matkojen perinne on, että Ihantalan muistomerkillä kajahtaa matkalaisten kuoron yhteislaulu.

Moilasen matkojen perinne on, että Ihantalan muistomerkillä kajahtaa matkalaisten kuoron yhteislaulu.

Lisäkierros

Bussi kiemurtelee lumisia teitä eteenpäin. Moilanen painaa mikrofonia leukaansa vasten esittelee jokaisen kylän ja kertaa paikallista historiaa.

Mutta miten kauan yli seitsemänkymppinen Moilanen aikoo vielä vetää ryhmämatkoja Venäjälle?

”Jos olet 20 vuoden kuluttua lähdössä Pietariin, niin ota yhteyttä.”

Ihantalan muistomerkin kohdalla pidetään tauko. Moilanen jakaa ryhmällemme lauluvihot, ottaa bussin tavaratilasta hanurin ja säestää yhteislauluna esitettävät kappaeleet Veteraanin iltahuuto ja Heili Karjalasta.

Kun illan jo hämärtyessä päästään Suomen puolelle, Moilanen tarjoaa kaikille vielä yhden kierroksen.

Hän ajaa linja-autolla liikenneympyrän ympäri.

X