”Haluan olla auttava, läsnä oleva, järkevä ja luotettava mummu” – Some-ajan isoäiti Reija muistelee ilon vuottaan Loviisan mummuna

Vauvakuumetta oli jo ilmassa, kun lipittelimme Selma-tyttäreni kanssa kuohuviiniä Puumalan mökillä kylpytynnyrissä kesällä 2018. Keksimme vauvan nimiä, ja puimme uraa ja perhettä. Tytär kipuili sitä, että pitäisi varmaan ensin hankkia työkokemusta, vaikka haluaisi vauvan. Suosittelin lämpimästi vauvaa, sillä töitä ehtii tehdä lopun ikää.

Minulla itselläni oli edessä pieni elämänmuutos, sillä lähdin yhdeksäksi kuukaudeksi Kankaanpään opistoon opiskelemaan kädentaitoja. Sain sinne 16.10. tyttäreltä soiton kesken kankaanpainantatunnin. Vauva on tulossa! Hän oli tehnyt raskaustestin aamulla ja soitti minulle onnellisena työmatkalta. Totta kai olin innoissani, mutta mummun tunteisiin oli vielä matkaa.

Iloisia tunteita somessa

Olen someajan mummu ja odottelin innokkaana Selmalta lupaa saada julkistaa asia Facebookissa. Se tapahtui 15.12.2018 ollessani Pietarissa.

”Olin päiväkävelyllä Taurian puistossa Pietarissa. Lapset laskivat mäkeä ja äidit työntelivät vauvoja vaunuissaan. Jututin baabuska Olgaa, joka työnteli 2,5 kk ikäistä tyttärentytärtään Oljanaa. Kerroin hänelle, että minustakin tulee kesällä baabuska. Löysimme heti yhteisen sävelen, ja sain kuulla, kuinka ihanaa isoäitiys on.”

Päivitykseeni tuli kymmeniä kommentteja ja tykkäyksiä. Enemmän kuin koskaan mihinkään päivitykseeni. Vauvan syntymä herättää nostalgisia ja iloisia tunteita.

Vuonna 1993 odottaessani Selmaa toivoin nimenomaan tyttöä. Halusin tulevaisuuden puhelinkaveria, koska pojat soittavat äidilleen vain asiasta. Minulla onkin tyttäreni kanssa hyvin läheiset välit. Samasta syystä hänkin toivoi tytärtä, mutta oli varma saavansa pojan, koska miehensä on niin poikaisesta perheestä. Vauvaa kutsuttiinkin pitkään Otso Anteroksi. Kunnes koitti rakenneultran aika 31.1. Siellä olikin tyttö!

Oho! Loviisa, vajaa 4 kk, kääntyi kuvauspäivänä ensimmäistä kertaa selältä vatsalle. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia

Huomiotta eivät toki tyttöjenkään nimet olleet jääneet. Kävimme kerran Selman kanssa Malmin hautausmaalla pitämässä ideariihtä tyttöjen nimistä. Yksi erikoisimpia nimiä oli 1898 syntynyt Lullu.

Minäkin pohdin pitkään omaa arvonimeäni. Eteläpohjalainen mumma kuulosti kivalta, mutta itselläni on ollut Kokkolan ja Kannuksen mummut, ja myös oma äitini on lapsenlapsilleen mummu.

Ollessani talvella työmatkalla Kokkolassa minulle tuli voimakas tunne siitä, että haluan asettua nimenomaan mummujen ketjuun. Tämä oli ensimmäinen konkreettinen tunne mummuudesta. Raskausaika oli vaikuttanut minuunkin.

Ikkunasta ohikulkijoiden katselu on kiinnostavaa huvia. Kuva: Kotialbumi

Innostumista käsitöistä

Muiden mummujen tapaan halusin virkata jotain vauvalle. Mutta koska tyttäreni on hyvin tarkkamakuinen, tein kaiken yhteistyössä hänen kanssaan.

Kun olin käymässä Liljan lankakaupassa Siikaisten Leväsjoella lähetin Selmalle valokuvan lankojen värivalikoimasta. Hän valitsi. Oli ihanaa virkata kaksi vauvanpeittoa. Mummuilu ei myöskään herättänyt ostovimmaa, sillä tyttäreni saa itse valita juuri haluamansa vaatteet. Toki osallistun joihinkin maksamalla.

Selma halusi oppia kutomaan maton vauvanhuoneeseen, jonka hän oli suunnitellut musta-valko-keltaiseksi. Lupasin organisoida kuteet ja kurssin.

Hain lakanoita kierrätysryhmistä, värjäsin niitä mustiksi ja revin kuteiksi. Paukutimme matot viikonloppukurssilla. Se oli tosi meditatiivista ja oli mukavaa nähdä, että Selma innostui käsitöistä. Opettaja antoi pienelle matolle hauskan nimen Ensinäytös.

Kokemusasiantuntija

Pääsin käymään yhdessä ultrassakin tyttäreni kanssa. Kone oli kovasti pienentynyt 25 vuodessa. Olin vuosia Vauva-lehden toimittaja joten niistä aiheista tuli kirjoitettua paljon. Nyt tutut aiheet vaunuista nukkumiseen tulivat taas eteen.

Olen pidättäytynyt niin odotuksessa kuin vauvanhoidossa ohjeiden antamisesta, ellei tytär niitä ole kysynyt. Jokainen aika hoitaa lapsensa omalla laillaan.

Odotusajan sympaattisin iltapäivä oli Selman babyshower-kutsut, joihin pääsin ilokseni ”kokemusasiantuntijana” mukaan. Ne olivatkin ensimmäiset vauvasuihkut minulle, sillä niitä ei Suomessa harrastettu 90-luvulla. Tuntui, että mummun päivät lähenevät kovaa vauhtia.

Äidin syli on paras paikka. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia

Elämänmuutoksia tuli lisää. Päätimme muuttaa yhteen miesystäväni kanssa ja vuokrasimme talon Loviisasta. Siinä vaiheessa vauvan nimeksi oli jo keksitty Loviisa ja lempinimeäkin jo makusteltu, Love.

On tietenkin vaarallista mummulle poistua vauvan kotikaupungista, mutta luotin, ettei 82 kilometrin matka ole mahdoton.

”Pääsin käymään yhdessä ultrassakin tyttäreni kanssa. Kone oli kovasti pienentynyt 25 vuodessa.”

Muutto on täynnä pieniä vaikeita päätöksiä. Piti käydä läpi lasten piirustuksia, syntymätodistuksia jne. Siinä tuli muisteltua omaakin äitiyttä.

Olin säästänyt äitiyspakkauslaatikollisen näteimpiä vaatteita ja ensileluja, mutta tytär kelpuutti sieltä vain pari vaatetta. En loukkaantunut. Vauvalelut säästin mummulaan.

Vauvan tuoksuinen pieni ruttukasa

Anivarhain 15.6.2019 heräsin ja katsoin puhelinta. Viesti vävypojalta! Kiihtyneenä avasin sen: ”Tervehdys mummu, rakas Love syntyi 5:23. Kaikki on hyvin, Love on terve. Laitetaan myöhemmin lisää viestiä.”

Maltoin mieleni ja lähdin vasta seuraavana päivänä katsomaan prinsessaa Naistenklinikan Perhepesään. Ensitapaaminen vähän jännittikin. Pikku nyytti oli ihana, pehmeä ja vauvan tuoksuinen pieni ruttukasa. Ja hyvin paljon isänsä näköinen. Hän syntyi Vienon päivänä ja hänestä tuli Loviisa Vieno.

Mummun ja Loviisan ensikohtaaminen Naistenklinikan Perhepesässä oli ihana. Kuva: Kotialbumi

Kävin kesällä noin kerran viikossa katsomassa pikkuneitiä Helsingissä. Mummuilu tuntui taianomaiselta. Minkähänlainen tästä pienestä ihmisen pennusta tulee?

Makasin mielelläni pari tuntia ”mummutelineenä” nukkuvalle vauvalle, vaikka hän olisi sängyssäänkin viihtynyt.

Se tuntui tosi hyvältä ajankäytöltä, aistia pienen kehot liikkeet ja pysähtyä juuri siihen hetkeen. Välillä mieleen tuli ikäviä välähdyksiä siitä, kuinka paljon vauvoja kohdellaan kaltoin ympäri maailmaa. Painoin ne äkkiä pois ja nuuhkaisin vauvantuoksua.

Mummun rinnan päällä on hyvä nukkua. Kuva: Kotialbumi

Kierrätysmummu

Minut oli buukattu jo odotusaikana vauvanhoitajaksi 27.7., kun vanhemmat menivät häihin. Kuusiviikkoisen vauvan hoitaminen oli ihanaa ja vähän jännittävääkin. Enimmäkseen Loviisa nukkui ja söi hyvin pullosta äidinmaitoa. Ulos ei valitettavasti voinut mennä lähes 30 asteen kuumuuden takia.

Loviisa vanhempineen tuli myös mökille Puumalaan pariksi päiväksi. Kuukauden ikäisen vauvan elo sujui hyvin vaatimattomissa oloissa ilman sähköä ja juoksevaa vettä.

Luulen, että tulevaisuudessa tykkäisin olla reissuilla mukana lapsenvahtina. Näkisin kivoja paikkoja, mutta voisin vetäytyä ajoissa nukkumaan lapsen kanssa ja samalla auttaa vanhempia.

Piipahdimme Selman ja Loviisan kanssa myös kahden päivän reissulla Tammisaaressa. Kesän viimeisen viikonlopun kruunasi vauvan ensivierailu äitinsä kanssa luokseni Loviisaan.

Olen kierrätysmummu, ja hankin mummulaan vaunut, pinnasängyn, ammeen ja sitterin kierrätysryhmistä ilmaiseksi. On hämmästyttävää, että hyväkään tavara ei ole minkään arvoista.

Nelikuiseksi Loviisa viihtyi usein sohvalla, mutta enää häntä ei voinut jättää siihen valvomatta. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia

Mummuus tuo uusia värejä työhön

Yllättäen mummuus on lähentänyt minua moniin mummukollegoihin, joilla on suurin piirtein saman ikäinen lapsenlapsi. Marita kertoo Ronin kuulumisia, Pirjo lähettää Leon kuvia.

Huomaan myös, että siedän lasten ääniä julkisessa liikenteessä ja kaupoissa eri lailla nyt, kun olen altistunut vauvalle. Huomioin toistenkin vauvoja, mitä en koskaan ennen tehnyt. Varmaan tämä menee ohi…

Yksi mummuuden hauskoja puolia on seurata tyttären mammakaveruutta. Elän siinä täysillä mukana, sillä kokemusten jakaminen toisten äitien kanssa on tosi hieno juttu.

Selma löysi muskarista lenkkiseurakseen Rosan ja Kaapo-vauvan. Kierrätysryhmän kautta lelua hakiessa mukaan tarttui Vilma ja hänen Kaaponsa.

Pysyn ajan hengessä mukana, kun kuulen vauvan hoidon uudet tuulet sormiruokailusta univalmennukseen. Äidit lähettävät toisilleen päivittäin ääniviestejä niin vauvan syömisestä kuin nukkumisesta. Minäkin kuulen ne aina kyläillessäni Selmalla.

Tyttäreni alkoi käydä läheisessä hoivakodissa kerran viikossa näyttämässä Loviisaa muistisairaille vanhuksille. Olin kerran mukana, ja vanhusten ilo vauvasta oli liikuttavaa. Mummuus on tuonut uusia värejä työhönikin. Olen kirjoittanut taas vauva-aiheisia juttuja 30 vuoden tauon jälkeen.

Mummu seuraa huvittuneena vierestä, miten rapiseva paperi jaksaa kiinnostaa Loviisaa. Kuva: Kotialbumi

Huomio pieniin asioihin

Haluan olla tulevaisuudessa Loviisalle aidosti läheinen. Olen kiitollinen, että se on lyhyen välimatkan takia mahdollista. Sen verran tytärtäni neuvoin, että laittaisi ihania vauvavideoita ja kuvia myös anopille, ei vain minulle. Näin tapahtuikin, ja mummi on ollut niistä todella kiitollinen.

Päätin käydä Helsingissä työväenopiston venäjän kurssilla kerran viikossa, ja yöpyä silloin vauvaperheessä.

Oli ihanaa herätä vauvan kujerrukseen aamulla ja ottaa hänet sänkyyn seurustelemaan. Näin huomasin pienetkin uudet taidot.

Kun Loviisa vaikkapa nelikuisena katsoi omaa kättään tarkkaavaisena, että mikäs tuossa on. Oikein toisellakin kokeili sitä ja näytti suurin piirtein rukoilevan. Vielä edellisellä viikolla tätä ei tapahtunut.

Herkistyin huomioimaan hyvin pieniä asioita, joita ei varmaan omien lasten kanssa ollut aikaa ihastella. Kuten vaikkapa ääntely.

Nelikuisena Loviisa saattoi istua sylissäni ihan hiljaa pitkään, mutta selällään leikkimatolla ja vaipanvaihtopaikassa pesukoneen päällä hän kiljahteli kovaakin. Sitä oli hauska kuunnella.

”Haluan olla auttava, läsnä oleva, järkevä ja luotettava mummu.”

Haluan olla auttava, läsnä oleva, järkevä ja luotettava mummu. Että tyttäreni voi aina luottaa, että autan häntä, jos vain voin. Somemummu päivitti 26.11. näin Facebookiin:

”Vauvan kanssa oleilu on kuin kevyttä huumetta, ja muut asiat (esimerkiksi työt) jäävät suosiolla hunningolle. Vietin juuri kaksi päivää vauvataloudessa. Oli mahtavaa herätä aamulla beibin kujerrukseen ja kiljahteluihin. Iltapesuissa assisteeraus on suurta hupia. Peili on tärkeä mummuilun apuväline, jotta voin katsoa sylissä istuvan vauvan ilmeitä. Loviisa täytti tänään 5 kk, ja muistin itse alkaneeni tehdä friikkuna töitä 26 vuotta sitten oman vauvan ollessa 5 kk. Se ei ollut herkkua kahden pienen kanssa, mutta pelkäsin, että minut unohdetaan. Olin tyhmä. Yritän ottaa nuo kadotetut hetket mummuna takaisin, korkojen kanssa.”

Värileikissä oli hauska seurata erilaisia vauvoja. Loviisa koski hillityn kiinnostuneesti väreihin, jotka olivat syötäviä soseita. Osa möyri estotta niiden päällä. Kuva: Kotialbumi

Perporkanaa ja perporbatkanaa

Vauvanruokien tehtailu pakastimeen tyttären kanssa oli vähän kuin askartelua, yhtä hauskaa. Muutamassa tunnissa saimme vauvalle viikkokausiksi sapuskaa. Keksimme hauskoja nimiäkin raaka-aineiden mukaan ruokalajeille: perporkana ja perporbatkana.

Uudenvuodenaatto 2019 meni hoitohommissa. Beibin vanhemmat olivat häissä hienossa ravintolassa Helsingissä, ja minä varasin läheltä hostellihuoneen. Olimme siellä miesystäväni kanssa ja kärräsimme vauvan maitobaarinsa luo hääjuhliin.

Olimme miesystäväni kanssa fiilistelleet, että vuoden kuluttua jo voisimme hoitaa kahta lapsenlasta yhtä aikaa. Hänen tyttärensä nimittäin odotti vauvaa syntyväksi vain muutama kuukausi Loviisan jälkeen.

Mutta ikävä kyllä vauva kuoli kohtuun. Se oli järkyttävää, ja koin ajoittain jopa huonoa omaatuntoa iloitessani Loviisasta.

Tapaamiset videopuheluiden avulla

Mummuuteen tuli lisää tummia sävyjä koronan myötä. En voinut enää mennä tapaamaan Loviisaa, mutta videopuheluiden avulla näin joka päivä hänen liikkeitään ja kuulin hänen ääntään.

Onneksi tyttäreni ja hänen miehensä päättivät, että voisin kuitenkin tulla kylään. Vävy tekee ajoittain 4-6 päivän matkatöitä ja tytär kaipaa silloin seuraa ja apua.

Kun menin kuukauden tauon jälkeen käymään, Loviisa katsoi minua hiukan epäröiden ja pysyin hetken kauempana. Huh, onneksi hän ei vierastanut minua. Sitä oli tarjolla perheen parrakkaille miehille monta kuukautta.

Koronan myötä peruimme myös kolmen naisen Ruotsin risteilymme, emme lähteneet junalla Ouluun häihin ja myös vauvamuskari peruttiin. Tuntui, että kaikki lakoaa ympäriltä, mutta vauvan ja hänen äitinsä elämä pysyi aika samana. Rutiinit ovat rautaa, ja kotiympyrät riittävät pitkälle.

Kerran pohdin, että miksi Loviisan iloisen pikkunaaman katsominen on niin ihanaa. Tunne muistuttaa vähän nuoren tytön rakastumista pojankloppiin. Koko ajan vaan miettii, että milloin taas nähdään. Katselen joka ilta ennen nukkumaan menoa Loviisa-videoita puhelimesta. Hänellä on valtavasti erilaisia ilmeitä.

Varauksellinen tarkkailija

Olen nauttinut siitä, että Loviisa on rauhallinen, jopa varauksellinen tarkkailija. Hän viihtyi pitkään sylissä. Tiesin, että se hetki tulee, jolloin siitä täytyy päästä liikenteeseen.

Yhtäkkiä hänestä tuli kauhean vahva. Hän veti lattialla jännästi itseään käsillään eteenpäin ja heilutti jalkojaan ilmassa kuin uisi. Seuraavaksi hän teki lattialla upeita joogan aurinkotervehdyksiä eli nosti koko vartalonsa ylös käsiin ja jalkoihin tukeutuen.

Kun Loviisa kävi 11-kuisena pitkästä aikaa mummulassa, hän osoitteli topakasti sormellaan mihin haluaa itsensä vietävän. Hän oli ilmeisen kiinnostunut seinilläni olevasta tekstiilitaiteesta, koska halusi koskea värikkäitä ryijyjä ja nappitöitä. Likalla taitaa olla hyvä maku! Ehkä pääsemme joskus yhdessä askartelemaan.

11 kk:n ikäisenä Loviisa oppi osoittamaan sormellaan, mihin haluaa itsensä vietävän. Kuva: Kotialbumi

Mummun hymytyttö! Vuoden iässä suussa on neljä helmihammasta, joita pestään iltaisin. Kuva: Kotialbumi

Aika pian olimme mökilläkin yhtä aikaa. Siellä riitti hämmästeltävää. Metsämöyrintä tikkujen ja kuivien lehtien keskellä oli erittäin stimuloivaa ja sen päälle maistui mökkisaunominen. Kesällä ollaan pidempäänkin yhdessä mökillä, ihanaa!

Katsomme Loviisan kanssa usein yhdessä ikkunasta ulos. En ole leikkivä enkä laulava, mutta varmaan pystyn opettamaan vauvalle ja taaperolle monia asioita.

Yksivuotispäivät olivat juhlavan liikuttavat, vaikka neiti ei tietenkään osannut puhaltaa kynttilää.

Miten nopeasti vuosi on mennyt, ja paljon on tapahtunut.

Pidin juhlissa Loviisaa pitkään sylissäni, ja ojensin hänet äidilleen. Neiti alkoi protestoida. Tuntui hassulta ja hyvältä, hän halusi juuri mummun syliin.

Tulevaisuus on jännittävä, sillä odotan kiinnostuneena, minkälainen persoona Loviisasta tulee.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 7/20.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti