Harrastelijateatterin katsomosta lavalle – Eläkeläispari Satu ja Matti Rantala innostuivat näyttelemisestä: ”Täällä on niin ihana porukka ja upea yhteishenki!”
Satu ja Matti Rantala istuivat vuosia harrastelijateatterin katsomon eturivissä. Nyt he nousivat samaisen teatterin lavalle, toinen toteuttamaan pitkäaikaista unelmaa, toinen seuraksi.
Ensi-ilta on onnistuneesti takana ja sylit täyttyvät kukkasista.
Satu Rantala, 74, odottaa. Hän kuulostelee, vääntääkö vatsasta. Nouseeko syke? Iskeekö rimakauhu? Mutta ei, ei mitään. Harrastelijateatterin esityksiä vuosia seurannut Satu korjaa hatun asentoa, vilkaisee jälleen kerran käsikirjoitusta ja huokaisee syvään.
”Huolestuttaa, kun ei jännitä”, hän toteaa, mutta virnistää iloisesti päälle.
Myös puoliso Matti Rantala, 76, on mietteliään näköinen. Eilinen kenraali ei mennyt omalta osalta parhaalla mahdollisella tavalla.
”Kun kenraali ei mene hyvin, itse esitys kuulemma menee”, hän lohduttelee itseään ja jatkaa:
”Olisi kuitenkin ollut mukava saada onnistunut kokemus ennen ensi-iltaa.”
Päivä on hiljalleen kääntymässä iltaan, mutta elokuinen aurinko paistaa yhä täydeltä terältä. On vain vajaa tunti siihen, kun Teatteri KuusToistan näytelmä Lepolan Munat saa ensi-iltansa Järvenpään Vanhankylänniemessä sijaitsevan kesäteatterin lavalla.
Humoristinen näytelmä kertoo nuoren parin hääsuunnitelmista, ja asiat alkavat vyöryä. Juoruakat pääsevät vauhtiin, väärinkäsityksiä syntyy ja välillä piipahdetaan Virossa terveysmatkalle.
Näyttelemisestä pitkään haaveillut Satu Rantala teki hattuunsa koristeet tekoamarylliksistä. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Lavalle ensimmäistä kertaa
Rantalat ovat nousemassa lavalle ensimmäistä kertaa elämässään. Tunnelma lavan ympärillä on odottava. Siellä täällä tihrustetaan käsikirjoituksia vielä viimeisiä kertoja. Joku lisää huulipunaa, toinen kaivaa kassista vesipullon ja ottaa siitä pitkän hörpyn. Lipunmyynnissä mietitään viimeisiä käytännön asioita.
Satu ja Matti ovat olleet katsomassa jokaisen näytelmän siitä saakka, kun teatteri KuusToista vuonna 2016 perustettiin. He ovat tulleet uskollisesti kaikkiin ensi-iltoihin ja istua nököttäneet eturivissä. Joka kerta Satu on haaveillut hiljaa mielessään, että olisi muiden mukana esiintymässä. Viime kesänä hän viimein avasi suunsa.
”Juhlimme 50-vuotishääpäiväämme. Meillä on aina ollut tapana järjestää teemajuhlia, ja tällä kertaa teemana oli unelma-ammatti. Olin itse pukeutunut opperalaulajaksi ja Matti oli managerini. Teatteri KuusToistan perustaja Marikki Myllyvirta oli mukana. Kerroin hänelle haaveestani ja tokaisin, että eikö nyt edes pienen pientä roolia löytyisi”, Satu muistelee.
Matti ja Satu Rantala odottavat näytöksen alkua. Taustalla käsikirjoittaja ja ohjaaja Marikki Myllyvirta antaa viime hetken ohjeita. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Kun syksyllä tuli viesti, että tervetuloa harjoituksiin, iski paniikki. Satu toteaa, ettei yleensä ole jännittäjätyyppiä, mutta silloin vatsanpohjasta kouraisi.
”Ajattelin, että herranjestas, ei minusta olekaan tähän. Marikki kuitenkin houkutteli ja lupasi Matillekin osan. Päätimme uskaltaa. Saisimme jälleen yhden yhteisen harrastuksen.”
Niitä on vuosien varrella riittänyt. Yhdessä pariskunta on käynyt antiikkietsivä-koulun, kiertänyt antiikkikorujen myyntinäyttelyitä sekä musikaaleja kotimaassa ja ulkomailla, kruisaillut kesäisin hetken mielijohteesta hankitulla vanhalla Buickilla ja kuopinut yhdessä Matin lähes kokonaan omin käsin rakentaman kodin pihamaata.
Sadun intohimo on kirpputorit, joista hän hamstraa etenkin vanhoja leluja, mutta myös antiikkia, lasia ja huonekaluja. Tämän harrastuksen jäljet levittäytyvät koko kotiin, jossa yksi huone on katosta lattiaan leluja täynnä. Matti pyörittelee hieman silmiään.
”Kaivan silti kiltisti kuvetta, kun tarve vaatii”, hän hymähtää.
Satu Rantalan roolihahmo Siviä tuo pyykkilaudan tuliaisiksi sulholleen Kustaalle. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Rennon varma suoritus
Matti myöntää, että ei tuntenut mitään paloa näyttelemiseen, mutta lähti mukaan Sadun seuraksi. Ja vähän myös uteliaisuudesta.
Näytelmässä hänelle lankesi kaksi roolia. Toisessa hän on bussikuski ilman vuorosanoja, toisessa kylän mies Iisakki, jota kuskataan museokoordinaattorin seurana kottikärryillä paikasta toiseen.
Sadun roolihahmo, väitöskirjaa tekevä Siviä tulee kylään iskemään Lepolan tunnetuimman vanhapojan Kustaa Pölhösen ja päätyy tämän kanssa naimisiin.
Pahimpaan korona-aikaan harjoitukset peruttiin. Pariskunta harjoitteli kotona. Moni asia tuntui vieraalta. Kuten se, että pitää näytellä vähän yli ja muistaa aina puhuessa suunnata sanat yleisön suuntaa.
”Olemme aina etsineet uusia haasteita. Aivotkin tarvitsevat virikkeitä, etteivät ne surkastu.”
Tai se, että jos repliikissä ilmoitetaan lähtemisestä, pitää ensin puhua loppuun ja lähteä vasta sitten. Satu kiirehti helposti liikkeelle liian aikaisin. Matti taas yritti muokkailla vuorosanojaan itselleen mieluisammiksi. Satu oli tiukkana niiden suhteen ja välillä kipinät sinkoilivat.
”Yhdessä olemme välillä miettineet, että miten ihmeessä uskalsimme lähteä mukaan. Olemme kuitenkin aina etsineet uusia haasteita. Aivotkin tarvitsevat virikkeitä, etteivät ne surkastu”, Satu pohtii.
Nyt Satu istuu kulisseissa ja seuraa silmä tarkkana, kun puoliso nousee lavalle. Oman roolihahmon vuoro on vasta puoliajan jälkeen.
Matti loistaa lavalla, eikä vain kirkkaankeltaisen paitansa ansiosta. Miehen suoritus on rennon varma, ja kun tämä palaa kulisseihin vaimonsa viereen, Satu nyökkäilee hyväksyvästi.
Kummallakaan ei ole näyttelemisestä kokemusta kouluaikojen näytelmiä enempää. Matti muistelee kerran näytelleensä Seitsemän Veljeksen Simeonia, joka kauhistui nähdessään hevosen silmät pimeässä.
”Jännitin ihan hirveästi, ja se kai näkyi kauhuna, sillä sain kehuja tästä puolen minuutin suorituksesta.”
Iisakkia (Matti Rantala) viedään kottikärryillä museosta toiseen. Ohjaimissa Kustaata esittävä Aki Mattsson. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Selmaa esittävä Marjo Kanninen viimeistelee meikkiään hetkeä ennen lavalle astumista. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Hyvällä tavalla hullu
Satun ja Matin katseet kohtasivat ensi kerran vuonna 1966 Bottalla, nuorten suosimassa tanssipaikassa Helsingissä. Satu viiletti kohti vessoja, mutta Matin huomio ehti kiinnittyä vetävän näköisen naiseen. Kun nainen palasi, kopautti Matti tätä olkapäähän ja pyysi tanssimaan.
”Siihen aikaan Beatles oli kovasti pinnalla. Matilla oli pitkä tukka ja villajumpperi. Hän oli rennon oloinen”, Satu muistelee ensikohtaamista.
Mies osoittautui fiksuksi, hauskaksi ja vieläpä hyvällä tavalla hulluksi.
”Meillä on molemmilla vähän outo huumorintaju”, Satu kertoo.
”En ikinä pääse siitä muistosta eroon”
Huumori kukkii yhä. Kun Matti kiinnittää esiintymisasuun kuuluvaa korua Sadun kaulaan, tämä toteaa miehelleen, että älä sitten kurista minua.
”Nyt olisi kyllä hyvä tilaisuus”, Matti vastaa naama peruslukemilla ja saa Sadun nauramaan.
Ensikohtaamisen jälkeen pari vietti loppuillan yhdessä tanssien ja jutellen. Satu maisteli jo mielessään uutta nimeä: rouva Satu Rantala.
”Minä varastin Sadun huivin, jotta meillä on varmasti syy tavata uudestaan”, Matti virnistää ja kertoo jo ensimetreiltä ihailleensa tulevan puolisonsa sanavalmiutta.
Matti kiinnittää puolisonsa kaulaan korun, jonka Satu valitsi roolihahmolleen sen näyttävyyden takia. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Parin vuoden päästä vietettiin kihloja, siitä vuoden päästä häitä. Elämä on vuosien saatossa näyttänyt myös nurjan puolen, mutta koskaan mieleen ei ole tullut lähteä eri teille.
Pariskunta kertoo yhä valitsevansa toisensa joka aamu. Yksi rankimpia hetkiä oli lapsen menetys vuonna 1977. Vanhemmat iloitsivat, kun silloin kuusivuotias esikoistyttö Laura oli saamassa kaikkien kovasti toivoman sisaruksen.
Sadulle jouduttiin kuitenkin tekemään abortti alkuraskauden aikana sairastetun vihurirokon takia. Lääkäreiden ennusteiden mukaan lapsi olisi ollut syntyessään vaikeasti vammainen.
”Tunsin jo potkut mahassani ja sitten jouduin synnyttämään pienen pojan. Se oli aivan kamalaa, enkä ikinä pääse siitä muistosta eroon”, Satu sanoo kyyneleet silmissä.
Rokote oli jo olemassa, eikä Satu voinut käsittää, miksi tyttöjä ei rokotettu, vaikka vihurirokon aiheuttamat raskauteen liittyvät riskit tiedettiin.
”Siitä tuli minulle eräänlainen tehtävä. Kirjoitin aiheesta Helsingin Sanomiin mielipidekirjoituksen, jonka perusteella silloinen Jaana-lehti otti minuun yhteyttä.”
Vaikka tapahtunut kirpaisi syvältä, Satu koki, että hänen oli puhuttava aiheesta. Pian jutun julkaisun jälkeen vihurirokkorokote otettiin osaksi rokoteohjelmaa. Pojan menetys sai edes jonkinlaisen tarkoituksen.
Viisi vuotta myöhemmin perheeseen syntyi poika Heikki. Nyt Satu ja Matti ovat myös kahden lapsen isovanhempia.
Jatkoajalla
Satu vilkaisee viimeisen kerran käsikirjoitusta ja astuu lavalle. Liehuvaan mustaan mekkoon ja leveäleiriseen hattuun pukeutuneessa Siviässä on ripaus diivaa.
Kun Satu palaa paikalleen, hän kääntyy ensimmäisenä Matin puoleen ja haluaa kuiskaten tietää, miten onnistui.
”Hyvin meni”, Matti kuiskaa takaisin.
Neljä vuotta sitten pariskunnan perusturvallisuutta ravisteltiin jälleen, kun Satu kävi kuoleman porteilla.
Satua vaivannut sydämen flimmeri jäi päälle. Lääkärin mukaan se ei haitannut, mutta eräänä helteisenä päivänä Satu tunsi olonsa niin heikoksi, että hakeutui sairaalaan. Onneksi niin, sillä hänelle oli kehittynyt sydämen vajaatoiminta. Sairaalassa sydän pysähtyi. Se käynnistettiin, mutta myöhemmin päivällä se pysähtyi toistamiseen.
Paikalle kiirehtinyt Matti kuuli, miten sairaalassa kaikui elvytyksestä kertova kuulutus.
”Ajattelin mielessäni, että eihän kysymyksessä vain ole Satu. Myöhemmin sain kuulla, että kyllä oli. Vaikka pelkäsin, en siinä vaiheessa tiennyt, miten vakavasta tilanteesta oli kyse”.
Tapahtuma jätti jälkensä. Satua kuolema ei enää pelota, sillä oman kokemuksen mukaan se on kuin uneen vaipuisi. Saadusta jatkoajasta pariskunta on kiitollinen. Siitä kumpusi vahva halu auttaa muita ja he löysivät seurakunnan diakonityön.
”Nyt meillä on kerran viikossa ystävätapaaminen, jolloin tapaamme meille nimetyn ystävän. Hän on ollut meillä joulujakin.”
Rauha (Ilari Myllyvirta), Siviä (Satu Rantala) ja Kustaa (Aki Mattsson) hauskuuttavat järvenpääläisyleisöä. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Ensi-ilta toi katsomon lähes täyteen, turvavälien ehdoilla. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Tähtien joukossa
Kun esitys on ohi, ilmassa on käsinkosketeltavaa riemua ja helpotusta. Paikalla olevat ystävät ja läheiset tuovat kukkia. Lavalla kumarrellaan ja nautitaan aplodeista.
”Tämä meni paljon paremmin kuin odotin. Totta se on, mitä muut sanoivat kenraaleista”, Matti riemuitsee hillittyyn tyyliinsä.
Satu on samoilla linjoilla.
”Nyt voi miettiä tulevia näytöksiä helpottunein mielin. Jatkossa uskaltaa varmasti pistää itseään vielä enemmän likoon. Täällä on niin ihana porukka ja upea yhteishenki”, hän iloitsee.
”Tätä lisää”, toteavat Matti ja Satu riemukkaina näytöksen jälkeen. © Tommi Tuomi/Otavamedia
On vaikea sanoa, kumpi on innostuneempi, unelmansa toteuttanut Satu vai hieman vastentahtoisesti mukaan lähtenyt Matti. Molemmista loistaa mielihyvä. Satu on yhä hieman pökerryksissä kaikesta tapahtuneesta.
”Sain olla tähti tähtien joukossa, kokea aplodit ja kumarrukset ja tutustua uusiin ihmisiin”, hän myhäilee.
Siitäkin hän on kiitollinen, että pääsi vielä eläkepäivillään tutustumaan aivan erilaisiin työskentelytapoihin, kuin mihin oli työaikanaan oppinut. Se vaati rohkeutta.
”Taisimme löytää uuden uran. Ehkä pääsemme mukaan toistekin.”
”Olen ylpeä itsestäni, että uskalsin ottaa riskin, mennä täysin vieraaseen toimintaympäristöön kokeneiden työkavereiden keskelle itse ihan nollatilanteessa. Olin vieraalla alueella ja selviydyin”, Satu hykertelee.
Esityksen jälkeen he suuntaavat hetkeksi tyttären luokse kylään ja sen jälkeen kotiin. Siellä nautitaan ehkä yhdet drinkit. Huomenna on uusi esitys.
”Taisimme löytää uuden uran. Ehkä pääsemme mukaan vielä toistekin. Jos emme pääse, perustamme oman teatterin”, Matti innostuu.
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 11/20.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti