Katusovittelija tuntee Helsingin yön sankarit: ”Monella nuorella on kova huomion nälkä ja luottamus aikuisiin vähissä – me tehdään töitä niiden kanssa, joille on ehtinyt sattua ja tapahtua”
Kun alaikäiset pyörivät kaupungilla, joukossa kulkee myös muutama aikuinen katusovittelija. Kävimme katsomassa, millaista on kuunnella, välittää ja mennä väliin jo ennen kuin nuori tarvitsee sovittelua.
Aseman Lasten jalkautuva ryhmä menossa Kampin Narinkkatorin poikki. Nuoret pitävät jalkautuvista ryhmistä, vaikka nämä olisivat poliiseja. Vuoden poliisiksi valittu Susanna Mara tuntee nuoret kaduilta. Hänellä on tuhansia nuoria seuraajia sosiaalisessa mediassa.
”Tuosta ei kannata kulkea. Siinä voi saada räät niskaan.”
Kouluttaja Jari Raikunen osoittaa Helsingin Kampin kauppakeskuksen pääaulan aukiota, jonka poikki ei siis kannata kävellä vaan mieluummin kiertää reunoja pitkin.
Aukion yllä aukeaa avoin tila viisi kerrosta ylöspäin, ja sitä reunustaviin kaiteisin nojailee usein iltaisin nuoria.
Sen verran monta kertaa yläkerrosten nojailijat ovat innostuneet tähtäämään aukion poikki kävelevää sylkiklöntillä, että täällä enemmän liikkuvat ovat oppineet kiertämään aukion.
Kuusi vuotta sitten Kampin kauppakeskus sai mittansa täyteen touhusta. Nuoret haluttiin ulos aiheuttamasta häiriötä, tekemästä ilkivaltaa ja pelottamasta muita asiakkaita.
Nuorisotyötä tekevä Aseman Lapset ry tuli hätiin ja kehitti menetelmän, jolla nuoret saatiin kantamaan vastuuta hölmöilyistään – ja kauppakeskus perui aikeensa sulkea nuoret ulos. Menetelmä on katusovittelu.
Tänä iltana Aseman Lapset ry:n työntekijä Raikunen ei kuitenkaan ole varsinaisissa sovitteluhommissa työparinsa Nina Liukon kanssa.
He ovat ulkona siksi, ettei täällä pääsisi syntymään mitään soviteltavaa. He jalkautuvat työtakeissaan sinne, missä alaikäiset nuoret kokoontuvat. He kyselevät kuulumisia ja usein pelkällä läsnäolollaan rauhoittavat teinien olemista.
Tänään Raikusen ja Liukon seurassa on myös Laura Heikkinen. Heikkinen on töissä Yhdyskuntaseuraamustoimistossa ja tapaa työkseen nuoria, jotka ovat jo joutuneet hankaluuksiin ja saaneet ehdollisen tuomion.
Heikkinen yrittää tapaamisissa tukea näitä alle 25-vuotiaita nuoria katkaisemaan rikoksiin johtanut elämäntapa. Keinona on motivoiva keskustelu.
”Usein kuitenkin tuntuu, että asioihin pitäisi vaikuttaa jo ennen kuin päädytään tuomioon asti”, Heikkinen sanoo.
Hän on tänään ottamassa oppia, miten kadulle jalkautunut työpari toimii.
Alaikäiset nuoret liikkuvat metropolialueella raiteita pitkin paikasta toiseen.
Jostain syystä nuorisojoukot liikkuvat Helsingin keskustasta itään ja sieltä keskustaan kuin länteen Espooseen. Niclas Mäkelä / Otavamedia
Sieniä sateella
Kello on seitsemän illalla ja työmatkalaisten virta Kampissa on tyrehtynyt.
Tähän aikaan teini-ikäisiä ilmestyy paikalle kuin sieniä sateella. Kauppakeskuksen läpi kulkee vuorokaudessa keskimäärin 90 000 ihmistä. Liikenteen solmukohtana se imee nuoria pääkaupunkiseutua kauempaakin.
Mutta tänään on kovin hiljaista.
Vasta kauppakeskuksen uumenista, Hesburgerin pöydästä, löytyvät ensimmäiset nuoret. Raikusen katse rekisteröi tilanteen ohikulkiessa.
Juttusille ei mennä läheskään aina, jos sille ei näytä olevan syytä. Nuorten oikeutta olla puolijulkisissa tiloissa halutaan kunnioittaa.
”Näillä on hyvä yleisfiilis. Ostoksia ei tosin ollut, mutta on hienoa, jos se on Heselle ok.”
Kauppakeskuksen ulko-oven edessä on yksi nuori tupakalla, sen jälkeen huomaamme jo isomman ryhmän.
Nuoret eivät ole kuin mitä tahansa sieniä. He ovat suppilovahveroita. Kun huomaa yhden, voi olla varma, että lähistöllä on lisää.
Pojat ja tytöt seisoskelevat erikseen, mutta kun aikuisryhmämme lipuu ohi, pojat ampaisevat tyttöryhmän sekaan, jotkut ihan iholle.
Vaikea sanoa, onko se näyttämisen- vai suojelunhalua.
”Samaa porukkaa kuin Hesessä istujat. Tuo poika oli äsken siellä, nyt täällä. Nuoret ovat nopeita: välillä tuntuu, että näen saman tyypin viidessä paikassa yhtä aikaa”, Raikunen sanoo.
Kävelemme hitaasti pois Kampin kauppakeskuksesta. Hitaasti siksi, että vain silloin ehtii tehdä havaintoja.
Nuorten turvasatama
”Mitä kuuluu, Jaska?” Nina Liuko moikkaa vanhaa tuttuaan Aseman Lasten pyörittämässä Walkers-kahvilassa Kampin Narinkkatorin laidalla.
Jaska, 16, vaihtaa kuulumiset kahden kesken Liukon kanssa ennen kuin painuu pöytään kavereidensa luo.
Raikunen jää ulos juttelemaan parin Nurmijärveltä tulleen nuoren kanssa.
Walkers-toiminnasta vastaava Mauri Mujunen istuu kahvilan ovella ja toivottaa jokaisen henkilökohtaisesti tervetulleeksi. Hän tuntee lähes kaikki ulkonäöltä ja suuren osan nimeltä.
Mauri Mujunen oli perustamassa Aseman Lapset ry:tä lähes 30 vuotta sitten. ”Silloin oltiin huolissaan katulapsista, jotka hengasivat rautatieasemalla.” Niclas Mäkelä / Otavamedia
Kahvila on auki neljättä tuntia ja Mujusen tukkimiehen kirjanpidon mukaan nyt kävelee sisään 144. asiakas.
Kaikki 50 asiakaspaikkaa ovat täynnä.
”Täysi-ikäiset käännytetään ovelta pois. Paitsi heidät, joilla on jokin syy olla täällä. Me halutaan pitää tämä nuorten alueena, jossa heillä on turvallista olla. Myöskään alle 13-vuotiailla ei ole tänne asiaa. Emme halua tästä lastensäilöä”, Mujunen sanoo.
Kahvilassa noudatetaan nuorten kanssa laadittuja pelisääntöjä. Niiden rikkomisesta joutuu ulos jäähylle ja juttelemaan aikuisen kanssa.
Pöydissä pelataan Unoa, näpytellään kännyköitä, jutellaan äänekkäästi tai hiljaa supattaen.
Tuolla parturikampaajaopiskelija Lusse on viimeiset kolme tuntia vääntänyt lettikampausta kaverinsa päähän. Näyttävä teos on loppusuoralla.
Ensiaskel parempaan
On vaikea kuvitella, että tämä asiakaskunta olisi yhtä tervetullut kansoittamaan tavallisia kahviloita.
Walkers-kahvilaa pyörittävät nuorisotyöntekijät ovat nuorten korvana, jos tarvetta ilmenee.
Valtaosalla asiakaskunnasta asiat ovat hyvin.
Osalla on huolia, jotka saattavat helpottaa jo sillä, että täällä voi jutella ja pohtia tilannetta luottamuksellisesti aikuisen kanssa.
Nuoret kävelevät Walkers-kahvilaan WIP-vieraina punaista mattoa pitkin. Niclas Mäkelä / Otavamedia
Mutta joillain on niin huolestuttavia elämäntilanteita, että niistä ei välttämättä selvitä kuvin jaloin ilman aikuisen tukea. Tavallinen kuvio on se, että nuoren vaikeudet tulevat näkyviin vasta kun hän oirehtii rajusti. Silloin hän on usein jo syvällä ongelmissa.
Walkersin on tarkoitus olla paikka, jossa tilanne huomataan jo ennen tätä, ja nuori autetaan oikean avun piriin ennen kuin kierre syvenee.
”Monella on kova huomion nälkä ja samalla luottamus aikuisiin vähissä. Me tehdään töitä niiden kanssa, joille on ehtinyt sattua ja tapahtua. On huikeaa nähdä, kuinka nuori puhkeaa kukkaan, kun häntä kuuntelee ja hänestä välittää. En ajattele, että pystyn muuttamaan kenenkään elämää, mutta saan välillä olla auttamassa ensiaskeleissa oikeaan suuntaan”, Liuko sanoo.
Sellainen askel voi olla vaikka parempi unirytmi. Silloin koulunkäynti voi onnistua – ja näin myös työpaikan saaminen tulevaisuudessa.
Prosessi auttaa
Jos nuoren huonoa kierrettä ei saada ajoissa poikki, Liuko ja Raikunen saattavat kohdata hänet sovittelussa.
Nimittäin silloin kun työpari ei kierrä kadulla, he sovittelevat. Niin he tekivät myös tänään päivällä. Nimestään huolimatta katusovittelua ei tehdä kadulla vaan pöydän ääressä.
Laura Heikkinen (keskellä) oli vastikään turva-alan seminaarissa, jossa todettiin, että autoritäärinen käskeminen ei toimi nuorten kanssa. Niclas Mäkelä / Otavamedia
Tapaukset, joita he sovittelevat, ovat kuitenkin usein peräisin kadulta: on tappeluita ja ilkivaltaa. Keissit tulevat poliisilta ja usein niistä käydään myös oikeutta.
”Oikeudenkäynti ei kuitenkaan pureudu syihin, jotka synnyttivät konfliktin tai rikoksen. Jos syitä ei käydä läpi, on iso riski, että sama tapahtuu uudestaan”, Raikunen sanoo.
Sovittelussa yritetään saada nämä näkymättömät asiat esiin.
”Sieltä löytyy vaikka mitä: vihaa, kostonhalua, näytön tarvetta, vaikeita perhetilanteita, aiempia tapahtumia, ihmissuhdevirityksiä, diagnooseja tai vuorovaikutushaasteita”, Liuko luettelee.
Siis sitä tunnemateriaalia, joka saa ihmisen toimimaan tyhmästi.
”Sovittelussa joutuu kohtaamaan tekonsa ja sen, miten se vaikutti toiseen. Joutuu pohtimaan, miten voi itse elää teon kanssa ja miten siitä voi päästä eteenpäin”, Raikunen sanoo.
Vaikka sovittelussa ei päästäisi allekirjoittamaan yhdessä laadittua sopimusta, keskinäinen kohtaaminen ja prosessin läpi käyminen on hyvä asia.
”Siitä on aina jotain hyötyä.”
Ei olla sankareita
Helsingin Asematunneli on karu maailma. Päivällä, kymmenien tuhansien työmatkalaisten peittäessä näkyvyyden, sitä ei huomaa näin selkeästi.
Nyt illalla silmä löytää helposti nuoria miehiä, joiden katse on kääntynyt oudosti sisäänpäin huumeiden takia.
Silmään pistää myös yhä uudestaan vastaan tuleva hyvin nuori tyttökaksikko napapaidoissaan ja piukoissa housuissaan, kuin yökerhoon pukeutuneina, vaikka ikää ei ole riittävästi.
Miksi he kiertelevät täällä?
Nina Liuko soittaa vartijoille. Kyselyn mukaan turvallisuus Asematunnelissa on hiukan parantunut vuodesta 2016, jolloin polisii tyhjensi sen levottomuuksien takia muutaman kerran. Niclas Mäkelä / Otavamedia
Raikunen ja Liuko suuntaavat vessaan.
Sinne johtavalla käytävällä on erityisen paljon huumeista sekaisin olevaa porukkaa.
Ystävällisen näköinen poika ei hallitse kehoaan vaan seisoo mutkalla. Hän näyttää siltä, kuin olisi vielä eilen käynyt kiltisti lukiota. Tänään hän on äitinsä suru.
Naistenvessassa käydään huumekauppaa, kun Liuko astuu sisään.
Poliisin mukaan Asematunnelissa myydään eniten marihuanaa, mutta myös amfetamiinia ja huumaavia lääkkeitä on kaupan.
Liuko käy kysymässä Kompassitasannetta tarkkailevilta järjestyksenvalvojilta, kuuluvatko vessat näiden toimialueeseen. Kun eivät kuulu, Liuko soittaa Citycenterin valvomoon.
Ei mene kuin minuutti, ja vartijakolmikko tulee ajamaan kauppiaan vessasta.
”Me ei olla sankareita: ei mennä väliin huumetilanteisiin eikä tappeluihin. Soitetaan 112, jos laastari ei riitä. Meillä ei ole voimankäyttöoikeuksia. Mutta silloin kun on kyse alaikäisistä, puututaan kyllä juttelemalla”, Liuko sanoo.
Whatsapp laulaa
Liukon ja Raikusen työ saa muskelia siitä, että he ovat koko ajan yhteydessä muihin kadun työpareihin.
Aseman Lasten toinen parivaljakko, Nuorisotyö raiteilla -ryhmä, on alkuillan pyörinyt Itä-Helsingissä Vuosaaressa Columbuksen kauppakeskuksessa ja on juuri lähdössä Itäkeskukseen.
Helsingin kaupungin omat jalkautuvat nuorisotyöntekijät pyörivät tänään keskustan alueella. Myös polisiin ennaltaestävä ryhmä on liikkeellä.
Koko porukka on jatkuvassa Whatsapp-yhteydessä.
”Idässä on rauhallista”, Liuko lukee viestistä.
”Hyvä sovittelija on tyhmä, laiska ja hidas”, Jari ”Hune” Raikunen sanoo.
Tämä tarkoittaa sitä, että sovittelija ei tee nopeita johtopäätöksiä kuulemastaan, vaan kysyy muilta, mitä nämä kuulivat. Keskustelu jatkuu niin kauan, kunnes jokainen on ymmärretty oikein. Niclas Mäkelä / Otavamedia
Metropolialueella liikkuvia nuorisoporukoita pidetään tällä tavoin vaivihkaa silmällä vähän kuin vanhassa kyläyhteisössä. Nuoret vaihtavat pitkin iltaa paikkaa metrolla hyvinkin nopeasti ja yllättäen.
Tieto siitä, missä nuoria kulloinkin liikkuu, välittyy Whatsappilla heti poliisille ja muille ryhmille. Katusovittelijat ja poliisi pääsevät nopeasti paikalle, jos jossain syntyy tilanne, johon pitää puuttua.
”Yhteistyömme on tiivistä ja keskinäinen luottamus on hyvä”, Raikunen ja Liuko sanovat.
Tämä pulssilla oleminen ja asioiden nopea purkaminen ennen kuin ne eskaloituvat, on yksi syy, miksi Suomessa ei ole nähty samankaltaista nuorten mellakointia ja autojen polttamista kuin joissain Ruotsin lähiöissä.
”Koko Suomessa ei myöskään ole enää alaikäisten jengejä, joissa olisi hierarkiaa ja käskysuhteita. Aikuisilla niitä on, esimerkiksi moottoripyöräjengit. Nuorilla on vain porukoita”, Raikunen sanoo.
Laura Heikkinen on huomannut, että porukoissa ikävät tilanteet syntyvät, kun tulee esimerkiksi rahantarve ja päätetään toimia.
”Opetan suuttumuksenhallintakursseilla nuoria vastustamaan ryhmän painetta. He harjoittelevat sanomaan: ”En lähde tähän nyt mukaan”. Yritän saada heitä vakuuttuneiksi, että niin tosiaan voi sanoa”, Heikkinen kertoo.
Jälleennäkeminen
Makkaratalon sisällä on keskustan tuorein kauppakeskus, Citycenter. Sielläkään ei tänään näy nuorisoa.
Yhtäkkiä joku huutaa: ”Moi Nina! Mä näin just sun iigeen.”
Hashin Abdi, 23, on ohikulkumatkalla kaverinsa kanssa. Hän ilahtuu Instagramissa seuraamansa Liukon jälleennäkemisestä niin, että kapsahtaa kaulaan.
”Tutustuin Ninaan, kun tulin 16-vuotiaana Walkersiin. Siellä mun elämä oikeastaan vasta alkoi, kun sain kavereita. Siihen asti istuin vain kotona pelaamassa”, Abdi kertoo.
Hashin Abdin ja Nina Liukon iloinen jälleennäkeminen.
”Nuoret puhkeavat kukkaan, kun heitä kuuntelee ja heistä välittää.” Liuko on ollut Abdille tärkeä aikuinen, jonka esimerkki on vaikuttanut jopa ammatinvalintaan. Niclas Mäkelä / Otavamedia
Abdi on yksi nuorista, joiden elämää Liuko ja kumppanit ovat tuupanneet paremmille raiteille.
Abdilla se vaikutti jopa ammatinvalintaan. Hän teki Walkersissa pari vuotta vapaaehtoistyötä ja lähti opiskelemaan nuoriso-ohjaajaksi. Opinnot jäivät kesken, kun tuli muuta. Nyt hän on hakemassa uudelleen nuoriso-ohjaajaopintoihin saattaakseen ne loppuun.
”Törmäsin viimeksi Ninaan vuosi sitten, kun olin menossa kaverin synttäreille. Nina antoi synttärilahjan vietäväksi kaverilleni, joka oli niin otettu siitä, että rupesi itkemään”, Abdi sanoo.
Nina nappaa Abdin syrjemmälle ja juttelee hetken kahdestaan.
Kello lähestyy puoli yhdeksää.
Nojailemme Citycenterin kaiteeseen. Tästä näkyy kolmeen kerrokseen yhdellä vilkaisulla.
”Ihanan rauhallista. Tämä on kuulkaas hyvä asia”, Liuko sanoo.
Alaikäiset nuoret esiintyvät jutussa pelkästään lempinimillään heidän yksityisyytensä suojaamiseksi. Samasta syystä heistä ei myöskään ole kuvia.