Veitsiluodon tehtaat työllistivät perhettä yli sata vuotta – Toni Mathlin jää sukunsa viimeiseksi veiskalaiseksi: ”Edessä on nyt jotain muuta”

Huhtikuun 20. päivä tulee jäämään historiankirjoihin Kemin historian mustimpana päivänä. Tieto Stora Enson aikeista lopettaa Veitsiluodon saarella sijaitseva paperitehdas vuoti mediaan aamuyhdeksän aikoihin, tunteja ennen virallista ilmoitusta. Facebook täyttyi hetkessä uutisista ja kauhistuneista ­reaktioista.

33-vuotias prosessinhoitaja Toni Mathlin heräili aamupäivällä kotonaan Hepolahdessa ja selaili rauhassa viestejä puhelimestaan. Kun hän avasi kaveriporukan yhteisen Messenger-ryhmän, unihiekat karisivat silmistä nopeasti. Joku oli jakanut ryhmään Iltalehden uutisen lopettamis­aikeista.

”Näin uutisen otsikon ja menin paniikkiin. Kalvava tunne iski rintakehään, kun aloin pyöritellä mielessäni, mitä lopettaminen tarkoittaisi ja miten selviäisin siitä.”

Mathlin oli valmistunut automaatiopuolelta ammattikoulusta ja työskennellyt tehtaalla erilaisissa pätkissä vuodesta 2007. Kolme vuotta sitten häntä oli kohdannut onnenpotku: määräaikaisuus oli vaihtunut vakituiseksi työsuhteeksi. Asunto- ja autolainaa oli uskaltanut ottaa, kun töitä riitti.

Nyt mielen täytti hätä työpaikan ja tulevaisuuden puolesta. Mathlin tajusi, että perheen 30-luvulla alkanut tarina tehtaan leivissä katkeaisi häneen.

Hautajaistunnelmissa

Seuraavan yön työvuorossa oli ollut tarkoitus juhlistaa Mathlinin työkaverin saamaa oppisopimuspaikkaa voileipäkakulla. Ilo ja tulevaisuudenusko vaihtuivat kuin salamaniskusta hautajaistunnelmaan. Kakku syötiin kerhotiloissa apeissa tunnelmissa.

Huhut tehtaan alasajosta olivat kyllä liikkuneet saarella jo pitkään. Näin radikaalia ratkaisua kukaan ei silti ollut osannut odottaa.

Tehtaalla työn tulisi menettämään lähes 700 ihmistä, mikä on suurin metsäteollisuuden sulkeminen Suomessa. Kaikkiaan tehtaan lopettaminen tulisi viemään työt jopa 1 500 ihmiseltä. Se on alueen väkimäärään suhteutettuna valtava määrä.

Työntekijät päättivät ulosmarssista heti lopetuspäätöksen jälkeen. Se oli ainoa keino osoittaa mieltään raa’alta tuntuvaa päätöstä kohtaan. Tehtaan porteilla televisiokamerat ja toimittajat seurasivat, kun hiljainen vana työntekijöitä poistui tehtaalta, jonka eteen he olivat tehneet töitä vuosia ja vuosikymmeniä.

Monella heistä koko perhe ja suku olivat olleet tehtaalla töissä. Niin myös Mathlinilla, jonka perheen elämä oli pyörinyt tehtaan ympärillä siitä asti, kun Tonin mummon, Rauni Mathlinin, Väinö-isä aloitti työt Veitsiluoto Oy:ssa 30-luvulla. Rauni oli silloin 2-vuotias.

Veritorstai

Rauni Mathlinin mieleen on jäänyt, kuinka isä tuli lapsuudessa ruokatauoilla kotiin syömään.

”Asuimme yhtiön asunnossa Rytikarissa, pienessä yhden huoneen asunnossa punaisessa puutalossa. Tehdas oli niin lähellä, että isä ehti hyvin kotiin lyhyilläkin tauoilla. Kodin ikkunoista näkyivät tehtaan savut ja kuorimo. Illalla nukahdimme tehtaan rauhoittavaan paukkeeseen”, Rauni kertoo.

Perhe joutui jättämään yhtiön asunnon, kun sota alkoi ja isä joutui rintamalle. He muuttivat Karihaaraan. Lasten hieman kasvettua Raunin Saimi-äiti meni töihin viereiselle Kemiyhtiön sellutehtaalle.

Sodan loputtua myös isä aloitti työt tehtaalla. Hän kuitenkin kuoli jo vuonna 1949, vain 40-vuotiaana. Saman vuoden elokuussa Kemiyhtiöllä alkoi lakko, jonka muisto elää Kemissä yhä. Lakolla osoitettiin mieltä palkanalennusvaatimuksia vastaan ja se johti Kemin veritorstaina tunnettuun kahakkaan, jossa kaksi työläistä menetti henkensä.

Rauni muistaa tuon päivän hyvin.

”Isä oli vasta kuollut, eikä äiti halunnut siksi lähteä mukaan mielenosoituskulkueeseen. Hän ei halunnut jättää meitä lapsia yksin, jos jotain olisi tapahtunut hänellekin.”

Rauni, joka tottui kotona ruoanlaittoon jo lapsena, halusi kansakoulun jälkeen talousammattikouluun. Hän teki valmistuttuaan töitä muun muassa Osuuskaupan ravintolassa sekä tehtaan ”kerholla”, jossa johtajat kävivät syömässä ja juomassa.

Kun Rauni tapasi miehensä Teuvo Mathlinin, tämä oli juuri aloittanut työt Veitsiluodon tehtaan lautatarhalla. Rauni muutti vuonna 1959 takaisin Rytikariin, lapsuudesta tutun tehtaan kupeeseen. Poika Tapio syntyi seuraavana vuonna.

Vuonna 1975 Rauni aloitti myös oman uransa Veitsiluoto Oy:n palveluksessa, tehtaan ruokalassa.

Veitsiluodon ruokalassa järjestettiin aikoinaan hienoja juhlia, joissa oli orkesterit ja pöytiintarjoilu. Rauni Mathlin toimi juhlissa usein tarjoilijana. © Susanna Chazalmar

Kaupunki täynnä elämää

Veitsiluoto Oy oli hyvän ja luotettavan työnantajan maineessa. Tehtaalla oli työtehtäviä joka lähtöön ja työn makuun pääsi myös ilman koulutusta. Harva oli se kemiläinen perhe, jossa ei ainakin joku perheestä ollut tehtaan leivissä.

Myös Rauni oli tyytyväinen, että pääsi yhtiölle.

”Tykkäsin työstä kovasti. Työilmapiiri oli toverillinen. Töistä lähdettiin usein yhdessä pyöräilemään kotiin, kaikillahan meillä oli sama työmatka. Siihen aikaan ruokalassa järjestettiin myös hienoja juhlia, joissa johtajat istuivat työläisten kanssa samoissa pöydissä. Ne olivat hyviä aikoja.”

Työntäyteisten vuosien muisteleminen herkistää 86-vuotiaan Raunin.

”Muistan, kuinka katselin töissä ruokalan ikkunasta, kun puurekkoja lipui ohi ja ympärillä kävi mahdoton hyörinä. Se tuntui hyvältä. Ihmiset uskoivat tulevaisuuteen, rakensivat taloja ja perustivat perheitä.”

Rauni teki töissä aamu- ja iltavuoroa, valmisti aamiaista ja lounasta sadoille työntekijöille päivittäin, tarjoili ja palveli. Vuorojen välissä ehti käydä viikkaamassa lapsille vaatteet tuolinkarmille seuraavaa päivää varten.

”Rytikarin päiväkodissa oli niin paljon lapsia, että sinne piti jonottaa. Yhtiö järjesti lapsille harrastuspaikat. Oli Osuuskaupat ja K-kaupat, ja työväentalolla paljon tapahtumia. Kaikkialla oli kovasti elämää.”

Elämää. Sen loppumista Helpolahden ja viereisen Rytikarin alueella Rauni erityisesti suree. Alamäkeä on jatkunut jo vuosia. Rytikarin palvelut ovat vähentyneet huomattavasti ja enää tapahtumia järjestetään Veitsiluodon eläkeläisille.

Rauni pelkää, että tehtaan lopettaminen tulee olemaan viimeinen niitti.

”Tehtaalta on saatu kaukolämpökin taloihin. Miten senkin käy, se jää nähtäväksi.”

Pahimmalta tuntuu nuorten puolesta.

”Juuri kun olisi elämä edessä, voisi perustaa perheen ja rakentaa omaa taloa, viedään työt. Sen ajatteleminen tuntuu tosi pahalta. Tehdas oli aina niin hyvä ja varma työ­paikka.”

PK1 oli 50-luvulla Euroopan suurin paperikone 30 000 tonnin vuosituotantokapasiteetillaan. Kun kone suljettiin vuonna 2014, sen kapasiteetti oli kasvanut 180 000 tonniin vuodessa. © Stora Enson arkisto

Töitä jokaiselle kysyjälle

Raunin oma poika, Tonin isä Tapio Mathlin, aloitti työt Veitsiluodon vuonna 1976, jolloin elettiin vielä yhtiön kulta-aikaa. Tehdas oli maailman suurin sanomalehtipaperin valmistaja ja työntekijöitä oli jopa 4 000. Siihen joukkoon pääseminen oli veiskalaisten lapselle ja koko perheelle paitsi ylpeyden aihe, myös lupaus taloudellisesti vakaasta tulevaisuudesta.

”Tiesimme, että työssä oli riskinsäkin, mutta tuntui hyvältä, että poika pääsi kunnon töihin”, Rauni sanoo.

Tapio pääsi aluksi isänsä kautta kesätöihin lautatarhan paikallismyyntiin. Myöhemmin syksyllä hän marssi työhönottajan, Allan Slotten puheille. Tämä tarjosi nuorelle pojalle unelmatyön paperitehtaalta.

”Oli hieno tunne, kun pääsi paperitehtaan puolelle. Aloitin työt konehoitajan apupoikana eli prässipoikana. Olin juuri täyttänyt 16 vuotta”, Tapio sanoo.

Kun Tapio ensimmäisenä työpäivänä polkaisi pyörällään vajaan kilometrin matkan kotoa tehtaalle, oli kesäkuun ensimmäinen maanantai. Peruskoulun päättäjäiset olivat olleet viikonloppuna. Vapaata nuoruutta kesti yhden aurinkoisen sunnuntain verran, mutta Tapio oli tyytyväinen. Saisi tienata omaa rahaa ja ostaa mopon. Olo tuntui aikuiselta.

Hän pääsi miesten työporukkaan, mutta lupa vuorotöiden tekemiseen alaikäisenä piti anoa työministeriöstä asti. Vaikka vuorotyön teettäminen peruskoulunsa juuri päättäneellä nyt hirvittää Tapiota, itse hän ei kokenut kärsivänsä.

”Yövuorot kai ne helpoimpia olivat. Aamulla ei olisi millään jaksanut nuorena miehenä herätä.”

Vuorotyö tiesi sitä paitsi mukavaa tiliä. Kun työt paperitehtaan puolella varmistuivat, Tapion mielessä siinsi jo oma moottoripyörä. Sen hän myös sai heti 18 vuotta täytettyään.

”Ei silloin mietitty, että onko tämä työpaikka loppuelämäni haave vai ei. Kun oli mahdollisuus 16-vuotiaana tienata saman mitä isä toi pöytään niin koulukirjat eivät enää kiinnostaneet. Urasuunnittelu oli ­siinä.”

86-vuotias Rauni Mathlin suree pojanpoikansa ja muiden työn­tekijöiden puolesta. ”Vuosikymmeniä on palveltu ja nyt loppuu leipä. Pahalta se tuntuu.” © Susanna Chazalmar

Veitsiluodon tehtailla on ihmetelty, miksi myös hyvin tuottava sellutehdas täytyy sulkea, vaikka sellun ja pehmopaperin ­kysyntä maailmalla on jatkuvassa kasvussa. © Susanna Chazalmar

Vakaudesta epävarmuuteen

Vielä 80-luvulla polkupyöräjono lähti joka päivä kello 16 tehtaan porteilta kohti Rytikaria ja Hepolahtea. Lähes jokaisesta kotikadun talosta lähti joku töihin samalla kellonlyömällä ja palasi takaisin vuoron jälkeen.

Elämä tuntui vakaalta.

1990-luvun lopulla Veitsiluoto Oy yhdistettiin ensin silloiseen Enso Gutzeitiin ja kahta vuotta myöhemmin fuusioitiin ruotsalaisen Stora-yhtymän kanssa nykyiseksi Stora Enso Oyj:ksi. Monen vanhan veiskalaisen mielestä valtionomistajuudesta luopuminen oli suuri virhe, josta tehtaan alamäki alkoi.

2000-luvulle tultaessa vakituisen työpaikan saaminen tehtaalta alkoi jo olla kiven alla. Tarjolla oli määräaikaisuuksia määräaikaisuuksien perään. Vuonna 2014 tehtaan paperikone PK1 lakkautettiin, mutta toisaalta toisiin koneisiin investoitiin.

Tapiolle ja muille vanhoille työntekijöille tehtaan fuusioituminen ei näkynyt muuten kuin haalareiden vaihtumisena. Tapion oma ura tehtaalla päättyikin vasta, kun selkä alkoi lähes 45 vuoden tehdastyön jälkeen reistailla niin paljon, että hän joutui ensin jäämään osa-aikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle ja tämän vuoden helmikuussa lopulta kokonaan pois työelämästä.

Vaikka Tapion oma ura ehti loppua ennen tehtaan lopetuspäätöstä, eikä hänen tarvinnut pelätä työpaikkansa puolesta, hän ei koe oloaan huojentuneeksi. Tehtaan kohtalo kaihertaa mielessä jatkuvasti.

”Pojan ja kaikkien muiden työntekijöiden puolesta harmittaa niin perhanasti. Siellä on tehty hiki hatussa töitä sen eteen, että tehdas tekisi tulosta ja tässä on kiitos. Kyllä se vähän katkeraksi vetää.”

Tonin suhteen Tapio haluaa silti olla optimistinen.

”Toni on fiksu poika, kyllä hän varmasti pärjää.”

Kemiläiset Mathlinit ovat saaneet leipänsä Veitsiluodon tehtaalta neljässä sukupolvessa. Nyt tehdas suljetaan ja nuorimmainen, Toni Mathlin jää työttömäksi. © Susanna Chazalmar

Ehkä uusi ovi avautuu

Toni myöntää, että ensimmäinen viikko lakkauspäätöksen jälkeen oli vaikein. Kun asioita mietiskeli itsekseen, pian kierre oli valmis ja ahdistus iski voimalla rintakehään. Itkukin oli herkässä. Tuntui pahalta ajatella, että vasta kolmea vuotta aiemmin hän oli iloinnut vakituisesta työsuhteesta pitkien määräaikaisuuksien jälkeen. Isä ja mummokin olivat olleet ylpeitä, että poika oli päässyt yhtiön leipiin.

Lakkautuspäätös on kuitenkin koskettanut hänen itsensä lisäksi paitsi työkavereita, myös kaikkia muita hepolahtelaisia ja kemiläisiä. Ihmisten kanssa keskustelu on auttanut asian käsittelyssä.

”Olen huomannut, että kaikilla on kova tarve puhua asiasta. Salilla käydessäkin puheenaiheet siirtyvät heti tehtaaseen. Ja tietysti tätä on käsitelty paljon isän ja avovaimonkin kanssa. He ovat olleet suurena tukena.”

Muutaman viikon tunteiden vuoristoradan ja itkujen jälkeen Toni uskoo jo itsekin, että tilanne voi vielä kääntyä voitoksi hänen itsensä kohdalla. Hän oli miettinyt opiskelemaan lähtemistä jo aiemmin, mutta vakityöstä ei tohtinut lähteä. Ehkä nyt tulee sen hetki.

”Yritän ajatella niin, että yksi ovi sulkeutuu ja toinen avautuu. Avovaimoni Katri Hendriksson on opiskellut pitkälle, ja hän on kannustanut minuakin jatkamaan opintoja. Ammattikorkeakoulun sähköpuoli voisi kiinnostaa.”

”Edessä on nyt jotain muuta”

Kemistä Toni ja Katri eivät kuitenkaan mielellään lähtisi pois. Molemmat ovat eläneet Hepolahdessa koko elämänsä, lukuun ottamatta vajaan vuoden harharetkeä kaupungin toiselle laidalle. Yhteinen talo on mukavasti molempien vanhempien ja Tonin mummon läheisyydessä. Ympärillä on kaikki, koko elämä.

Talolainan Toni uskoo pystyvänsä maksamaan sittenkin, kun työt loppuvat. Ja pakko se onkin, sillä Hepolahden alueella talojen hinnat ovat jo valmiiksi todella alhaalla, eikä kauppa käy.

”Ei sitä kannattaisi edes yrittää myydä nyt kun tehdaskin vielä menee. Autosta voi saada tarvittaessa muutaman tonnin, mutta onneksi olen ollut kaukaa viisas ja pistänyt palkasta sukanvarteen sen verran, että pärjään.”

Eniten Tonille tulee ikävä työkavereita ja sitä yhteisöä, jonka tehdas on hänelle ja sukupolville ennen häntä tarjonnut. Yhteisiä kahveja työvuoron kanssa, jolloin vaihdetaan kuulumiset ja avaudutaan henkilökohtaisistakin asioista. Tehdas on ollut liima, joka on pitänyt yhteisön kasassa.

Puukenttien ja hakkeen haju tulee aina muistuttamaan häntä ensimmäisistä kesistä, jotka sai tehdä tehtaan kuorimolla töitä. Tehtaan vaimea pauke taustalla on ollut merkki elämästä.

Vaikka tietoa tehtaan lakkauttamisesta on nyt hauduteltu kuukauden päivät, sitä hetkeä, kun savu tehtaan piipusta hiipuu ja työn äänet Veitsiluodon saarella lopullisesti hiljenevät, ei kukaan vielä pysty kuvittelemaan. Se tulee jättämään valtavan tyhjyyden tunteen kaikille niille, joiden elämää tehdas on tavalla tai toisella koskettanut.

”On sellainen tunne, että juhlat on nyt juhlittu. Se kesti sen mitä kesti. Edessä on nyt jotain muuta.”

Tehtaan savut kuuluvat Rytikarin maisemaan. Tätä pyörätietä pitkin sekä Rauni että Tapio ovat polkeneet töihin tuhannet kerrat. © Susanna Chazalmar

Veitsiluodon tehtaat

Stora Enson Veitsiluodon tehtaat on maailman pohjoisimpia paperitehtaita ja Euroopan neljänneksi suurin paperitehdaskokonaisuus, jossa tuotetaan sellua, sahatavaraa ja paperia. Tehtailla työskentelee yhteensä n. 750 storaensolaista sekä sata ulkopuolisten yritysten työntekijää.

Veitsiluodon tehtaan kolmen paperikoneen vuotuinen tuotantokapasiteetti on yhteensä 850 000 tonnia. Tehtaassa tuotetaan päällystämätöntä hienopaperia toimistokäyttöön, sekä päällystettyjä laatuja pääasiassa aikakauslehtiin ja jonkin verran myös pakkaussovelluksiin.

Sahatoiminta käynnistyi Veitsiluodon saarella vuonna 1922. Ensimmäinen sellutehdas valmistui 1930. Kahta vuotta myöhemmin Veitsiluodosta ja valtion haltuun siirtyneestä Lieksan Kevätniemen sahasta muodostettiin metsäteollisuusyhtiö Veitsiluoto Oy. Paperin valmistus tehtaalla alkoi vuonna 1955.

Vuonna 1996 Veitsiluoto Oy:stä ja toisesta valtionyhtiöstä, Enso-Gutzeit Oy:stä, muodostettiin Enso Oy. Enso Oy fuusioitiin ruotsalaisen Stora-yhtymän kanssa nykyiseksi Stora Enso Oyj:ksi vuonna 1998.

Stora Enso ilmoitti huhtikuussa 2021 sulkevansa Veitsiluodon tehtaat heinä-syyskuun 2021 aikana. Syyksi se ilmoitti paperin menekin laskun.

Suunniteltu tehtaan sulkeminen vaikuttaisi suoraan 670 henkilöön. On arvioitu, että yhteensä alueelta voisi kadota jopa 1 500 työpaikkaa. Kemin kaupungille tehtaan lopettaminen on kaikkien aikojen suurin taloudellinen ja inhimillinen menetys.