Kiikun tallilla ei kasvateta vain ravihevosia – Tilalla pyörii myös kehitysvammaisten päivätoimintayksikkö: ”Hevosilla ja erityisesti autistisilla on erityinen yhteys”
Kiikun ravitallin hevosista pidetään erityisen hyvää huolta. Ne saavat rakkautta, mutta myös antavat sitä. Ja mikä parasta, hevonen ei tuomitse tai aseta paremmuusjärjestykseen, vaan jokainen harjanjuuresta rapsuttava saa olla juuri sellainen kuin on.
Kiikun tallilla pyörii arkipäivisin kehitysvammaisten ja erityisen tuen tarvitsijoiden päivätoimintayksikkö. Christa Packalen (vas.) vastaa hevosista ja Rosa Packalen (oik.) ihmisistä. ”Minä enää huutelen sivusta”, Susanna nauraa.
Ensisilmäyksellä maatilan piha näyttää ihan tavalliselta. Punaisia puurakennuksia, aitauksissa aamuheiniään jauhavia hevosia. Ja pihan halki kipittävä kissa, joka puikahtaa aavistuksen kohmeisin jaloin tallin lämpöön.
Jossain taka-alalla traktori rykii aamun ensiyskäisyjä.
Syysaamun rauhan rikkoo terävä hirnahdus. Lämminveriravuri starttaa ohjastajineen tallikatoksen alta lenkille niin rivakasti, että kärryt parkaisevat.
Arkipäivä Kiikun tallilla Hollolassa alkaa ravihevosten juoksulenkillä. Ensimmäisen hevosen perään lähtee vielä kolme lisää, ja hetkessä niiden kaikkien hännät ovat kadonneet kiemurtelevan metsätien katveeseen.
”Se on Christalla pitkä päivä, kun illalla on vielä ravit Tampereella”, Susanna Packalen, toteaa katselleessaan hevosten ja tyttärensä menoa. Samalla hän heijaa vaunuissa nukkuvaa seitsenkuista Joonaa, tyttärensä Christa Packalenin esikoista.
Christa vastaa Kiikun tallin noin 40 hevosen valmennuksesta.
”Hevosalalla äitiyslomat eivät ole kovin pitkiä”, Susanna nauraa.
Hevosten hovihoitajat Kiikun tallilla
Susanna työntää Joonan vaunuja pitkin Kiikun tallipihaa ja esittelee paikkoja. Mukaan seuraan liittyy Susannan toinen tytär, Rosa Packalen.
”Rosahan se täällä nykyään pomo on, minä seuraan sivusta, miten homma pyörii ja huutelen väliin”, Susanna virnistää.
Ja pyöriihän se. Heiniä kannetaan rivakasti hevosten eteen aitauksiin ja pakkasen routaamasta maasta talikoidaan sisukkaasti irti jäistä lantaa, jotta tarhoissa on mukavampi ravilenkin jälkeen viettää päivää.
Jaakko Lares, mies joka esittäytyy Kuninkaaksi, rakastaa pinteleiden pyörittelyä rullalle. © Pekka Nieminen / Otavamedia
Susannan ja Rosan ei tosin tarvitse huolehtia hevosista, vaan töiden kimpussa olevista ihmisistä, niin kuin tallikäytävällä istuvasta nuoresta miehestä, joka pyörittää keskittyneesti hevosten pinteliliinoja tiukoille rullille.
”Tässä on meidän todellinen pintelimestari, hän tekee ihan mahtavaa työtä”, Susanna hehkuttaa.
Mies nyökkää.
”Kuningas”, hän esittäytyy, kättelee ja muiskauttaa perään käsisuudelmaan.
Kuninkaan hymy venyy pitkin suunpieliä kuin kuminauha.
”Se on hyvä, että meillä Kiikussa on monella ego kohdillaan”, Susanna nauraa.
Kuninkaan jälkeen tallikäytävällä riittää käteltäviä. Tiia Kallas, Miia Heinämö ja Säde-Noora Eskola, joka haluaa halata moneen kertaan.
Säde-Noora Eskola on asunut Packalenien perhekodissa sen perustamisesta alkaen, 7-vuotiaasta saakka. Pekka Nieminen / Otavamedia
Kiikussa ei kasvateta vain huippuravureita. Tilalla pyörii arkipäivisin kehitysvammaisten ja erityisen tuen tarvitsijoiden päivätoimintayksikkö.
Se on osa Susannan perustamaa yritystä, johon kuuluu kaksi päivätoiminta- ja kaksi asumisyksikköä muutaman kilometrin päässä tallista. Sen lisäksi Susannan kotona, perhetoiminnassa, on kuusi asukasta.
Koko toiminnassa on mukana noin 65 asiakasta, joten Kiikun tallilla riittää porukkaa, tänäkin aamuna parisenkymmentä. Osa tulee tallille muualta, vain päivätoimintaan. Osa omista asumisyksiköistä.
Oli koti missä tahansa, alan muutokset tiedetään porukassa hyvin.
”Mä tulen Tiilikartanossa, sen omistaa Attendo nykyään”, selventää Antti Salo lannanluonnin lomassa.
Antti Salolla on tärkeä tehtävä Kiikun tallilla: hän on hoitaa Keilan tarhasta kakat pois. Pekka Nieminen / Otavamedia
Karvaiset tunnetaiturit
Tallikäytävällä seisoo neljä hevosta peräkkäin. Hevosten ympärillä pyörii sekä kilpatallin hevostenhoitajia että päivätoimintalaisia, joilla monilla on oma hoitohevonen.
Miska Aropaasi putsaa parhaillaan oman hoitohevosensa kavioita.
”Harjaan, hoidan jalkoja ja sellaista. Haluaisin myös kengittää, mutta se on tosi vaikeaa.”
Miska tekee tallihommia Kiikussa joka arkipäivä, sillä hän pitää hevosista. Tosin vähän aikaa sitten tallin oven avaaminen oli niin raskasta, ettei hän olisi halunut tulla talliin ollenkaan.
”Hoitohevoseni kuoli. Se oli ihan kauheaa, ihan kauheaa, vieläkin itkettää kun ajattelen, vaikka olen jo aikamies!”
Päivätoiminnan asiakkaat auttavat tallitöissä ja hoitavat hevosia hevosammattilaisten ohjeiden mukaan. Miska lämmittää treeniin menevän hevosen kuolaimia. Pekka Nieminen / Otavamedia
Hevosten ilot ja surut jaetaan Kiikussa. Kun hevonen pärjää, tarjotaan kakkukahvit. Raveja mennään usein paikan päälle katsomaan tai napsautetaan Toto-tv pyörimään ja jännitetään sen ääressä. Rakkaimmille hevosille on väsätty kannatusjulisteita ja kylttejä.
Nykyään lähes jokaisen kiikkulaisen suosikkihevonen on Stonecapes Queila, tuttavallisemmin Keila. Lämminveritamma voitti juuri lokakuussa Vermossa 5-vuotiaiden Euroopan mestaruuden.
”Sen jälkeen me syötiin pitsaa, Keilan pitsaa,” Miska kertoo.
Menestykset ovat Kiikussa kaikille arjen kohokohtia.
”Ja jokaista tässäkin tallissa on tarvittu Keilan matkassa”, Susanna hehkuttaa.
Myös hevosten sairastumiset ja kuolemat ovat aina isoja juttuja. Niitä käsitellään yhdessä, surraan ja pohditaan. Ja joskus raivotaan.
Miska Aropaasi pitää hevosista ja laulamisesta. Päivätoiminnassa hän tarttuu erityisen mielellään tallitöihin. Pekka Nieminen / Otavamedia
”Meille tuli tänne aikoinaan todella haastava poika. Hänelle annettiin hoitohevoseksi tamma, joka oli kantava. Poika odotti ihan hirveästi varsan syntymää, mutta se syntyikin kuolleena”, Susanna kertoo.
”Poika pettyi niin kovasti, että tempaisi maasta kiviä ja alkoi heitellä niillä tammaa. Kun ohjaaja sanoi, että älä noin tee, tammaäitikin itkee vauvaansa, poika otti maasta ruohoa ja meni tarjoamaan sitä. Täällä opetellaan empatian taitoja, ja hevoset, jos ketkä, osaavat antaa anteeksi”
Tallityö pehmittää
Kiikun tallin edessä höyryää. Ensimmäiset hevoset ovat palanneet aamun lenkiltä. He saavat hiestä märkiin selkiinsä loimet.
Kun Susanna oli alakouluikäinen, hänen perheensä muutti Kiikun tilalle. Yrittäjäisä oli alkanut pilkkikavereiden innostamana harrastaa ravihevosia. Niitä alkoi kerääntyä sen verran, että oli ostettava maatila.
”Olen usein miettinyt, että mitä minulle olisi käynyt, jos en murrosikäisenä olisi saanut olla hevosten kanssa. Olin kiivasluonteinen, pistin hanttiin opettajille ja aikuisille, mutta oma suomenhevoseni, Veeruska, pehmitti terävimmät kulmani. Sen kanssa kun oli ja meni, ei enää kiukuttanut.”
Kiikun talilla hevoset ovat tottuneet jatkuvaan huomioon ja hellyydenosoituksiin. Miia Heinämö rapsuttaa päivän treenissä ollutta ravuria. Pekka Nieminen / Otavamedia
Saman hevosvaikutuksen Susanna on todistanut monta kertaa työssään. Hevoset pehmentävät, asettavat rajoja ja antavat turvaa.
”Meille on tullut paljon myös sellaisia asiakkaita, jotka eivät ole muualla pärjänneet. Täällä he ovat heränneet eloon.”
Ja herkät hevoset tottuvat astetta eloisampiin asiakkaisiin.
”Joskus tuntuu, että hevosilla ja erityisesti autistisilla asiakkaillamme on ihan erityinen yhteys. He saattavat liikkua ihan samaan tahtiin, kuin toistensa varjot, ilman sanoja.”
Hevoset ovat myös hyviä kuuntelijoita.
”Meille tuli tänne tyttö, joka ei alkuun puhunut ollenkaan. Sitten hän alkoi puhua hevoselle. Koko ajan yhä enemmän. Lopulta hän puhui niin paljon, että siitä ei meinannut tulla loppua!” Rosa kertoo.
Jari Kokkosen päivän tähtihetki on traktorin kyytiin pääsy. Pekka Nieminen / Otavamedia
Kaikki eivät hurmaannu hevosista. Jari Kokkosen mielestä parasta Kiikussa on traktori. Hän istuu traktorin ohjaamossa Kiikun työntekijän, autonkuljettaja Jyrki Lindin, vieressä. Kaikki on hyvin, kun traktori liikkuu. Jos pysähdytään, alkavat Jarin kädet ja hartiat heilua, että lisää vauhtia.
”Jyrkillä on hyvät hermot”, Susanna virnistää.
Hoiva-ala vei
Metsänlaidasta palaa kourallinen lenkkeilijöitä. He ovat olleet ulkoiluttamassa tilan vuohia. Vuohilla on sirot valjaat, joissa ne kulkevat sievästi kuin koulutetut koirat.
”Nämä ovat tällaisia tuttipullosyötettyjä ja siksi todella ihmisrakkaita”, Rosa kertoo.
Tällä kaikella ympärillä avautuvalla touhulla on nimi, green care. Se tarkoittaa virallisesti luontoon ja eläimiin tukeutuvien menetelmien ammatillista käyttöä hyvinvointipalveluissa.
Siis juuri tätä: höyryäviä hevosia, tuttipullokilejä, retkiä, yhteistä ruuanlaittoa, metsälenkkejä ja vastuunottoa maatilan töistä.
Kiikussa green care -toimintaa on ollut ihan alusta alkaen, 15 vuotta. Susanna oli tuolloin melko vastavalmistunut lähihoitaja, kun kunnasta tuli soitto, että mitä jos hän alkaisi pyörittää tilalla päivätoimintaa ja perhehoitoa autistisille ja erityistä tukea tarvitseville ihmisille.
Tiia Kallas siivoaa vuohien tarhaa tottunein ottein Kiikun tallilla. Pekka Nieminen / Otavamedia
Siihen asti työ tallilla hevosten kanssa oli pysynyt kaiken vapaa-ajan nielevänä harrastuksena myyntityön ohessa.
”Jossain takaraivossani oli kuitekin aina kolkutellut lapsuudenhaave lähteä auttamaan Afrikan nälkäänäkeviä.”
Kun kunta teki ehdotuksensa, tuore lähihoitaja oli juuri palannut lapsuudenhaavereissultaan, työharjoitteulusta Afrikasta. Hetken mietittyään, hän päätti tarttua kunnan ehdotukseen.
Susannan lasten, Rosan, Christan ja vielä teini-ikäisen Fatiman, elämässä Kiikun laajentunut perhe on ollut yhtä kauan kiinteä osa. Siksi vanhempien lasten jääminen kotitilalle töihin on ollut luontevaa.
”Yritin jossain välissä miettiä kaikkea muuta, niin kuin Christakin, mutta täällä sitä ollaan enkä haluaisi olla muualla”, sairaanhoitajaksi opiskellut Rosa hymähtää.
Nelly Tamming, Jukka-Pekka Naulapää ja ohjaaja Saija Piipari ovat palaamassa vuohien ulkoilutuslenkiltä. Nellyä vähän aristuttaa kuvaus, jos vaikka joku haukkuu kuvat nähtyään. ”Älä höpsi, olet niin ihanan näköinen, että ties vaikka sulhasehdokkaita satelisi”, Susanna huikkaa kuvaajan takaa. Pekka Nieminen / Otavamedia
Kiikun tallilla tuhlataan rakkautta
Alkusyksystä Susannan elämä muuttui, kun hän päätti myydä kaikki palvelu-ja asumisyksiköt Mehiläiselle. Kiikussa ei silti mikään muuttunut. Rosasta tuli yksikön johtaja, mutta Susannaa huudellaan edelleen Kiikun pihalla äidiksi ja Susannan senegalilaissyntyistä miestä, Pathe Diagnea, iskäksi.
Joillekin, niin kuin herkästi halaavalle Säde-Nooralle, he ovat olleet äiti ja isä jo viisitoista vuotta.
Monen kanssa on ehditty nähdä vaikka mitä, maailmaakin.
”Olemme käyneet yhdessä retkillä sienimetsästä New Yorkiin, viettäneet rippijuhlia, yhdet hautajaisetkin ja matkustaneet autoilla Euroopan halki”, Susanna muistaa.
Mutta miten näin värikäs porukka pystyy tekemään kaikenlaista yhdessä, miten se onnistuu?
”Pitää asettaa rajat ja pitää rakastaa, niitä molempia meillä tehdään ja paljon”, Susanna toteaa.
Yksi toistuva työ Kiikun tallilla on kivien kerääminen pois hevosten ajotieltä. Se hoituu aina rivakasti porukassa. Pekka Nieminen / Otavamedia
Uusien asiakkaiden kanssa aloitetaan aina päivärytmistä. Se on usein hukassa.
”Nauran aina, että tulen vaikka itse nostamaan sängystä ylös, mutta sieltä on noustava. Sitten rakennetaan arkirytmi: pesut, syömiset, ulkoilu ja että huone pysyy siistinä. Ja tätä kaikkea tehdään yhdessä, kukaan meistä ei ole parempi toisia.”
Kehitysvammaisten itsemääräämisoikeudesta puhutaan nykyään paljon.
”Yksin kotona asuvalla kaikki tällainen tekeminen saattaa kuitenkin jäädä ja sen korvaa usein netti”, Susanna toteaa.
Ja se rakkaus. Sitä Susannan mielestä jaettava mahdollisimman ylitsevuotavasti kaikille.
”Ja mikä on jakaessa, kun sitä saa aina takaisin. Tämä hoivanpidon määrä, mitä itse saan, on uskomatonta. Eilenkin pihalla kuulin takaani huudon, että äiskä, muistatko, sulla on kana uunissa”, Susanna hymyilee ja osoittaa tallikatokseen.
Usein Kiikun tallilla puhutaan mieluummin eläimille kuin ihmisille. Eläimillä onkin tilalla tärkeä rooli tunnetaitojen opettelussa. Pekka Nieminen / Otavamedia
Siellä yksi päivätoiminan asiakasta auttaa toista, itseään lähes puolta isompaa miestä, kengännauhojen solmimisessa.
Susannan mielestä nyky-yhteiskunnassa kaikki halutaan nähdä liian herkästi vain tuottavina osina.
”Jokaisen pitäisi antaa olla omia itsejään ja onnellisia, ja niihin pitää kannustaa. Se on meidän päätavoite.”
Tallipihasta kantautuu kiljahduksia ja mölinää. Susanna ja Rosa eivät ole moksiskaan.
Eivät myöskään tarhoissa seisovat hevoset. Vihreätakkinen miehenalku juoksentelee varsamaisin askelin pitkin tallipihaa harava käsissään. Hän on uusi päivätoiminnassa, Susanna kertoo, ja nuorukainen etsii vielä vähän paikkaansa.
”Niin kauan kuin harava pysyy käsissä, kaikki on hyvin. Kun se tipahtaa, voi olla edessä pieni juoksukisa”, Susanna sanoo ja käy välillä moikkaamassa terassituoliin linnoittautunutta poikaa.
Poika ei nyt ehdi moikkailla. Hänen päivän tähtihetkensä on juuri alkanut. Hevoset tuodaan treenien jälkeen tarhoihinsa. Hän taputtaa niistä jokaiselle.
Lue myös: Nyt se on todistettu: Hevosen pärskiminen on merkki mielihyvästä