Laamavaellus nousi matkailuhitiksi – Mielikuva häjystä sylkevästä laamasta onkin puppua

Jaa artikkeliTilaa Seura
Kim on tottunut eväiden kantaja vaelluksilla. Kaneli seuraa  kiltisti ­isänsä perässä. Taluttajina Anu ­Koivisto (oik.) ja Elna Vaittinen.
Kim on tottunut eväiden kantaja vaelluksilla. Kaneli seuraa kiltisti ­isänsä perässä. Taluttajina Anu ­Koivisto (oik.) ja Elna Vaittinen. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia
Muistatko Tinttien sylkevät ja ilkeät laamat? Unohda ne. Laama on oikeasti mitä ystävällisin kaveri. Siksi Hutkon laamatilalla Pukkilassa laamojen kanssa jopa vaelletaan.

Ihan tavallinen maatilan piha, niin voisi huolimattomalla ensi silmäyksellä päätellä. Syyskesän iltapäivä on hiljainen, ripeksii vähän vettä ja jostain navetan uumenista kuuluu vaimeaa kotkotusta.

Silti jo ensi hetkestä tuntuu kuin joku lähistöllä tarkkailisi tiiviisti uusia tulijoita.

Tunne on totta, pihattorakennuksen takaa pilkistää silmäpari. Suuret, vähän japanilaisia anime-hahmoja muistuttavat silmät tuntuvat pyöristyvän ihmetyksestä. Ne tosin häipyvät näköpiiristä yhtä nopeasti kuin ilmaantuivat.

Laamat kuin karvaiset avaruusoliot

Uusimaalaisen maatilan pihamaa ei enää vaikuta tuiki tavalliselta. Otus palaa ja sen viereen tupsahtaa lisää samankaltaisia silmäpareja. Ne kuuluvat laamoille, jotka pihaton nurkan yli kurkkiessaan näyttävät jonkinlaisilta karvaisilta avaruus­olioilta. Sellaisilta, joilla on jokaisella omanlaisensa vieno ja hyväntahtoinen hymynkare huulillaan.

”Menkää vaan sinne aitaukseen, laamat ovat hyvin säyseitä”, paikalle saapunut Hutkon laamatilan omistaja Anu Koivisto kehottaa.

Hän avaa aitauksen portin ja esittelee tuijottelevat eläimet yksitellen nimeltä. Ensimmäisenä bongattu silmäpari kuuluu Kim-orhille, joka ei valitettavasti tuijotellutkaan meitä tulijoita ihastuneen ihmetyksen vallassa, vaan tiiraili toiveikkaana pihan toisella laidalla sijaitsevat emäpihaton suuntaan.

Laamat eivät ole lahjotta­vissa, paitsi niiden herkulla, poron­rehulla.

Laamat eivät ole lahjotta­vissa, paitsi niiden herkulla, poron­rehulla. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia

Tintti pilasi maineen

Laamat ovat kasaantuneet portin eteen odottelemaan. Silti ne väistyvät vähäeleisesti heti, kun aitaukseen astuu sisään. Osa tulee ihan liki tirkistelemään uusia tulijoita, osa hölkkäilee kauemmaksi ja ynähtelee mennessään.

Sylkeviä ja ilkeitä otuksia. Siinä on Anu Koiviston mielestä sitkeimmät harhakäsitykset, jotka liitetään laamoihin.

”Aika pitkälti luulo on lähtöisin Tintti-sarjakuvien sylkevistä laamoista. Se ei voisi olla paljoakaan enemmän väärä mielikuva.”

Koivistolla on toisessa kädessään kaksi pienenpientä laamariimua, toisessa kuupallinen poronrehua, josta laamat pitävät. Muuten ne eivät ole kovin persoja herkuille.

”Eivätkä ne oikein leimaannu tai kiinny ihmisiin, oikeastaan kuka vaan saa hoitaa niitä.”

Koivisto nappaa mukaan Kim- ja Kaneli-laamat, isän ja pojan. On tarkoitus lähteä laamapoikien kanssa Hutkon tilan erikoisuudelle, laamavaellukselle lähimetsiin.

Kim on heti lähdössä mukaan. Se on kaksikosta kokeneempi, harrastanut agilitya ja ollut mukana jopa mainoskuvauksissa. Koiviston mielestä Kim on lauman älymystöä. Se oppi vetämään kärryjäkin yhdestä kerrasta.

Kaneli on vielä nuori mutta silti rauhallinen kaveri. Sen houkutteluun riimuun tarvitaan silti kourallinen poronrehua.

Koivisto alkoi tehdä laamojen kanssa retkiä, kun hän huomasi, että laamojen seura kiinnosti ihmisiä enemmänkin kuin eläinpihakäynnin verran. Lisäksi vaeltamaan jalostetut laamat nauttivat vaihtelevista maastoista ja maisemista.

Anu Koivisto ihastui laamoissa aikoinaan niiden vaivattomuuteen ja kykyyn sopeutua ihmisten seuraan. ”Ne tarkkailevat hienovaraisesti, meitä ihmisiä.”

Anu Koivisto ihastui laamoissa aikoinaan niiden vaivattomuuteen ja kykyyn sopeutua ihmisten seuraan. ”Ne tarkkailevat hienovaraisesti, meitä ihmisiä.” Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia

Hutkossa tehdään laamaretkiä sekä lähiseuduille että vähän kauemmaksikin, Nuuksioon ja Repoveden kansallispuistoon. Niitä varten Anu Koivisto lastaa laamansa suureen hevosautoon. Retket voivat olla kestoltaan muutamasta tunnista jopa pariin päivään. Nyt edessä on niin sanottu nakkiretki, jossa kuljetaan laamojen kanssa vajaan kahden kilometrin mittainen matka nuotiopaikalle ja saman verran takaisin.

”Tänään meillä on vain laamoja mukana, mutta mukaan voi lähteä tilan muitakin eläimiä. On meillä joskus ollut reissussa lapinlehmän sonnipoika Murmelikin.”

Hutkon eläinkavalkadista on tosiaan, mistä valita. Laamoja on kolmattakymmentä, sen lisäksi on aaseja, muuleja, lehmiä, lampaita, vuohia, kanoja, kaneja ja kissoja. Kaikki ovat mukana asiakas­työssä, mutta kaikkien kanssa ei sentään vaelleta.

”Ihmisiin kaikki ovat tottuneet, se on tässä pyörityksessä selvä, meiltä löytyy jopa sylissä viihtyvä kukko”, Koivisto toteaa.

Kesällä Hutkoon syntyi yllätysvauva, kun eläinsuojelun kautta tilalle päätynyt Felicia-laama synnytti terveen tyttö­vasan.

Kesällä Hutkoon syntyi yllätysvauva, kun eläinsuojelun kautta tilalle päätynyt Felicia-laama synnytti terveen tyttö­vasan. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia

Varoittava pisarapilvi

Koska tänään tehdään lyhyempi eväsretki, saa Kim-laama toimia kantojuhtana. Sitä varten sille asetetaan selkään erityisesti laamoille suunniteltu reppu.

”Nyt on tarjolla se hetki, kun laama sylkee, sillä repun hihna pitää solmia takamuksen alta ja siitä Kim ei pidä”, Koivisto kertoo.

Ja toden totta, Kim sylkäisee varoittavan pisarapilven eteensä kun reppua kiristetään, mutta se on siinä.

Pisarat eivät vaikuta pahaenteisiltä, mutta ne kuulemma ovat vaatteissa tai kasvoilla erittäin pahanhajuinen yllätys. Siksi Koivisto sitoo Kimin kiinni lastauksen ajaksi. Laamaherra seisoo mielenilmauksensa jälkeen yhtä tyytyväinen hymy huulillaan kuin ennen sitä. Laamat eivät näytä olevan kovin pitkävihaista lajia.

”Ja kukapa nyt pitäisi siitä, että takamusta sörkitään”, Koivisto hymähtää.

Laaman siroon päähän valmistetaan ihan erityisiä, pikkuruisia riimuja. Jokaiselle Hutkon laamalle löytyy naulakosta omansa.

Laaman siroon päähän valmistetaan ihan erityisiä, pikkuruisia riimuja. Jokaiselle Hutkon laamalle löytyy naulakosta omansa. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia

Repun asettelun jälkeen olemme valmiita. Muita sääntöjä ei oikeastaan ole kuin juuri se, ettei laamojen takamuksia turhaan tökitä. Ja että riimunarusta on taluttaessa hyvä pitää kiinni vähän pidemmältä, jotta laama saa ojennettua pitkän – yleensä ihmistä korkeammalle kurottuvan – kaulansa täyteen pituuteen.

”Laama kuin ihmisen peili”

Sitten lähdetään matkaan. Jos laaman taluttamisesta on jotain ennakko-oletuksia, ne häviävät ensi metreillä. Itse asiassa laamaa ei tarvitse hurjan paljon ohjata, se kulkee nätisti vierellä, jopa ikään kuin matkii ihmisen tapaa kulkea. Jos hölkkää ja nostelee omia jalkoja, laama tekee samoin.

”Laama on ikään kuin ihmisen peili, se heijastaa tunnetilojamme ja käyttäytymistämme. Uskon, että siksi ne niin kovasti meitä ihmisiä viehättävätkin, ne ovat hyvin mutkatonta ja sopeutuvaa seuraa, vaativat meiltä hyvin vähän.”

”Laama on ikään kuin ihmisen peili, se heijastaa tunnetilojamme ja käyttäytymistämme.”

Laamojen vähäeleisyys ja ystävällisyys ovat syitä, miksi niitä käytetään nykyään yhä useammin myös eläinavusteisessa toimintaterapiassa. Muun muassa masennuksen, työuupumuksen ja levottomuuden hoidossa laama on ollut monelle hyvä apuri.

Mutkattomuus oli se piirre, mihin Anu Koivistokin laamoissa aikoinaan sitten ihastui. Itse asiassa hän meni alun perin eläinmessuille katsomaan alpakoita, mutta ihastuikin juuri laamoihin. Alpakat vaikuttivat laamoihin verrattuina jotenkin ”nössömmiltä”.

Koiviston oli tarkoitus aikoinaan hankkia laamoja lähinnä omaksi ilokseen. Hän kun on maatilan tyttönä ollut aina eläinrakas.

”Rippilahjaksikin halusin lampaan”, hän nauraa.

Kun Koiviston tilalla tehtiin reilut kymmenen vuotta sitten sukupolvenvaihdos, Anu Koivisto alkoi miettiä, miten hän jatkaisi. Viljanviljelys sai jatkua, samoin metsähoito, mutta vuosia tyhjillään olleeseen navettaan hän kaipasi elämää.

Ensin sinne saivat muuttaa asumaan laamat. Niitä seurasivat aasit, muulit, lampaat, lapinlehmät, minipossut, kanit ja useat erirotuiset kanit.

”Lapsuuden haaveeni alkoi hiljalleen toteutua, vanhempieni kauhuksi. Nyt he ovat onneksi jo tottuneet ja onhan tästä tullut ihan merkittävä lisä maaseutuelinkeinoonikin.”

Laamat tyytyvät vähään ja sairastavat Koiviston mukaan harvoin. Heinääkään ne eivät yleensä syö niin paljon, että lihoisivat.

Laamat tyytyvät vähään ja sairastavat Koiviston mukaan harvoin. Heinääkään ne eivät yleensä syö niin paljon, että lihoisivat. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia

Monenlaisia vieraita

Kaneli tassuttelee tyytyväisenä vierellä. Se on vielä niin nuori, että Kim-isän on syytä pysyä jatkuvasti näköetäisyydellä, muuten Kanelia voi alkaa vähän ahdistaa.

Minkälaiset ihmiset sitten tulevat pidemmille laamavaelluksille?

”Pääkaupunkiseudulla asuvat, eläinrakkaat ihmiset, jotka ovat usein kasvissyöjiä”, Koivisto luettelee.

Kasvissyönnin Koivisto tietää siitä, että retkieväissä se on otettava yhä useammin huomioon. Eläin­rakkauden puolestaan voi aistia, vaikka eläinten käsittely olisikin vierasta. Moni on lukenut tarkkaan internetistä taustatiedot tilan eläimistä ja tunnistaa laamat jo kättelyssä nimiltä.

Jos olo tuntuu yksinäiseltä, aasipihatosta löytyy aina seuraa

Jos olo tuntuu yksinäiseltä, aasipihatosta löytyy aina seuraa Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia

Muuten tilalla käy kaikenikäisiä, paljon lapsia vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa. Monet vanhemmat haluavat tutustuttaa lapsensa eläimiin, vaikka omat kokemukset karvaisista eläjistä olisivatkin vähäisiä. Usein vanhemmat myös myöntävät pelkäävänsä tai ainakin jännittävänsä eläimiä.

”Kyllä eläimistä vieraantuneisuus näkyy täällä ihan päivittäin. On kuitenkin hienoa, että vanhemmat haluavat lapsilleen toisenlaisia kokemuksia.”

Lapset sitä vastoin harvoin pelkäävät, eivätkä usein edes väsy. Pitkille vaelluksille ei lapsia oteta, mutta kolmen kilometrin reissuilla harva pieni uuvahtaa. Tosin useat matkaavat taipaleen säyseiden aasien selässä.

Anu Koivisto jaksaa vastailla ihmisten kysymyksiin tilan eläimistä. Laamavaelluksillakin riittää juteltavaa, kuten kuinka sorkkaeläimeksi lajitellun eläimen tassumaisista jaloista leikataan kynnet ja mitä laaman villalle tehdään. Kynsien leikkaaminen on toisilla helpompaa, toisilla vaikeampaa, mutta onneksi eläinlääkäri rauhoittaa tarvit­taessa.

Ja ei, laamapaitoja ei tehty laaman villasta vaan ne saivat nimensä saksalaisen lääkärin, Heinrich Lahmannin mukaan.

”Meidän laamoista kerittyä villaa ei käytetä tällä hetkellä mihinkään. Se ei ole yhtä laadukasta kuin alpakan villa. Laama on kuitenkin jalostettu ennen kaikkea kantojuhdaksi.”

Siksi laama on myös alpakkaa lihaksikkaampi ja suurempi. Se on helppo kuvitella Andien kivisille vuoristopoluille kapuamaan kummallisen pomppivilla askelillaan rinteitä ylös.

Vaellusten ja asiakaskäyntien välissä laamat viettävät aikaa porukassa tai itsekseen, omintakeiseen tyyliin pötkötellen.

Vaellusten ja asiakaskäyntien välissä laamat viettävät aikaa porukassa tai itsekseen, omintakeiseen tyyliin pötkötellen. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia

Myös Kaneli pomppii. Anu Koiviston mukaan laamat heijastavat melko tarkasti taluttajansa energiatasoja. Jos vieressä matkaaja on reipas, laamakin usein on.

”Ne ovat kuitenkin aina halukkaita lähtemään retkelle. Ja kun tulee tauon paikka, ne odottavat kiltisti.”

Niin nytkin, ei edes taivaalta aika ajoin raskaasti ripeksivä vesi häiritse laaman tyytyväistä tunnelmaa. Eikä taluttajan. Alun molemminpuolinen ihmetys on tiessään.

”Usein ihmiset rentoutuvat. Alkuun saatetaan puhua paljon, ottaa kuvia ja selfieitä, mutta kyllä luonto ja eläimet vain kummasti rauhoittavat.”

Hellyyden ehdoilla

Kotiin päin kuljettaessa Kamelin menohalut kasvavat. Se tuntee reitin. Silti se ei vedä, vaan pikemminkin tihentää pomppuaskeleitaan aika ajoin kipitykseksi ja päästä narinaa ja vinkunaa muistuttavia ääniä.

”Se viestii muille, että täältä ollaan tulossa.”

Kaneli tapittaa kiinteästi kohti laamaemien pihattoa heti kotipihan lähestyessä. Välillä se yrittää kipittää vähän nopeammin, mutta pysähtyy heti odottamaan, kun taluttaja ei pysy tahdissa. Se on kumman rentouttavaa, on vain metsätie ja laama.

Anu Koivisto uudisti sukupolven­vaihdoksen yhtey­dessä tilan toimintoja ja hankki kotiinsa eläimiä kanoista aaseihin.

Anu Koivisto uudisti sukupolven­vaihdoksen yhtey­dessä tilan toimintoja ja hankki kotiinsa eläimiä kanoista aaseihin. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia

Itse asiassa yhdessä kävely muistuttaa jatkuvaa vuoropuhelua, jossa kumpikin yrittää ymmärtää toistaan. Laama näyttää riimunarun päässä höröttävine tupsukorvineen niin hellyttävältä puudelin ja kamelin risteytykseltä, että sitä tekisi mieli lenkin päätteeksi rutistaa. Kaneli, kuten laamat yleensäkään, ei kuitenkaan ole mikään varsinainen halinalle. Itse asiassa laamojen tuntoaisti ei Anu Koiviston mukaan ole kummoinen.

”Ne on kuitenkin siedätetty kestämään hyvin paijailua, sillä sitähän etenkin lapset harrastavat, mutta selvästi ne eivät siitä mitenkään erityisemmin nauti.”

Paijailua varten tilalta löytyy onneksi muita eläimiä. Kun laamat on viety takaisin aitaukseensa, on lähdettävä kohti uutta ääntä, vapputorvien törähdysten kaltaista mölinää. Se kantautuu laamaemien pihatosta, sillä siellä majailee myös äänekkäästi kaikkia tervehtivä aasijengi. Kyseessä on Hutkon rapsutusmyönteisin joukkio, joka suorastaan sulkee rapsuttajan syleilyynsä.

”Tämä hämmentää ihmisiä, aasien hellyydenkaipuu, ne eivät saa siitä ikinä tarpeekseen.”

”Tämä hämmentää ihmisiä, aasien hellyydenkaipuu, ne eivät saa siitä ikinä tarpeekseen”, Anu Koivisto nauraa.

Totta. Käsi lähes kipeytyy rapsutuksesta, kun aina uusi aasiporukasta tunkee kutiavan päänsä kanssa käsittelyyn. Näiden täytyy olla paijailuhimoisten lasten suosikkieläimiä.

”Itse asiassa eivät ole. Pikkulapset pitävät lähes poikkeuksetta eniten kissoista ja kaneista, arkisen tavallisista eläimistä. Pienet ihmiset pitävät pienistä eläimistä, niin se menee.”

Kantojuhta ja karvainen terapeutti

Laama on ollut perinteisesti kotikonnuillaan Etelä-Amerikassa kantojuhdan roolissa, sillä se on varmajalkainen ja ketterä. Laama tyytyy vähään, sen ruoantarve on vain neljäsosa hevosen tarpeesta.

Laaman säkäkorkeus on 120–130 senttiä ja se painaa noin 90–160 kiloa. Pitkä kaula kuitenkin pidentää sen olemusta.

Etelä-Amerikan ulkopuolella laamojen pitämisen edut keksittiin ensin Pohjois-Amerikassa 1970-luvun puolivälissä, minkä jälkeen idea levisi ympäri maailman. Laamat toimivat lammaslaumojen vahtikoirien virassa, kantoeläiminä vaelluksilla, terapiaeläiminä, lenkkikavereina sekä seura- ja harrastuseläiminä.

Lähde: Suomen alpakka- ja laamayhdistys ry

Lue myös: Kokeilisitko suppauintia kuikan kanssa? Rokuan kansallispuisto tarjoaa myös patikointireittejä päiväretkille ja vaativille vaeltajille

Lue myös: Lähde vaeltamaan – nappaa vinkit! Kolin kansallismaisema on upea kaikkina vuodenaikoina

X