Lännenharrastuksen lumous vie mukanaan – Vietä lomasi kuin 1800-luvulla
Jo parinkymmenen vuoden ajan Suomessa on ollut ihmisiä, jotka haluavat viettää vapaa-aikansa 1800-luvulla.
Rootsinpyhtään leirillä eletään, yövytään ja vietetään 150 vuoden takaista arkea.
Kesäiseen aamuun heräävän Ruotsinpyhtään ruukin laitumella avautuu näkymä kuin vanhoista lännenelokuvista.
Uudisasukkaiden teltoista kuuluu astioiden kolinaa, ensimmäisten nuotioiden päällä kiehuu kahvipannu, siankylki ja kananmunat käristyvät pannuilla. Aamutoimissaan häärivillä miehillä ja naisilla on 1800-luvun vaatteet, muutamalla keikkuu revolverivyökin lanteilla.
Jostain kuuluu banjon viritysääniä.
Vain intiaanit puuttuvat – tai ei sentään.
Aukean toisella puolella, kivenheiton päässä, on pari tiipiitä. Siellä sulkapäinen mies huoltaa nuoliaan.
”Kyllä täältä kaikkia löytyy: turkismetsästäjiä 1800-luvun alkupuolelta, lännenelokuvien ystäviä, bluegrass-muusikoita, intiaaneja, mikä nyt ketäkin kiinnostaa ja viehättää,” sanoo lännenmies Mark Stone, oppaamme.
Mark Stone on COWS:n leirielämän veteraaneja. Erik Tiessalo
Aitoutta vaalien
Lännenharrastajien Classic Old Western Society of Finland (COWS) -yhdistyksen järjestämä Rootsinpyhtää Rendezvous, lännenhistorian elävöitysleiri, on pystytetty tänne jo 13 kesän ajan. Nyt yhdistys viettää 20-vuotisjuhliaan.
Muitakin vastaavia lännentapahtumia on, mutta tämä pariviikkoinen kesäleiri vaatii pelisääntöineen eniten sitoutumista.
Leirissä on liikuttava ulkoisesti aikakauteen sopivissa asuissa. Kännykkään kailottamista tai stereoiden soittoa ei suvaita, ei myöskään liiallista viinaksilla läträämistä tai yleistä kesämökkimölinää.
Ruoka tehdään niin autenttisilla menetelmillä kuin voi.
”Pidetään hauskaa mutta sopivalla tyylillä, kunnioitetaan toisten paneutumista harrastukseensa. Sallivuus on myös tärkeää. Oma teltta on yksityistä aluetta. Ei siellä kukaan käy kyttäämässä, katsooko joku kännykästä viestit tai käyttääkö hyttyskarkoitinta”, sanoo Mark, arkielämässä Mauri Kiviranta.
Classic Old Western Society of Finland ry Erik Tiessalo
Lännenkulttuuriin kuuluvat aseet ovat leirillä aidonnäköisiä, mutta muovikuulia ampuvia jäljitelmiä. Erik Tiessalo
Useimmat osallistujista, etenkin COWS-yhdistyksen jäsenet käyttävät täällä itselleen varattua taitelija- tai aliasnimeä.
Näinhän suomalaissiirtolaisillekin 1800-luvun Yhdysvalloissa tapahtui: vaikeat nimet väännettiin nopeasti amerikkalaisemmiksi.
Tunnelman lisäksi kyse on myös yksityisyyden suojaamisesta.
”COWS-yhdistyksen toiminta alkoi 1800-lukulaisen perinneammuntaharrastuksen ympäriltä, ja moni ei edelleenkään halua julkisilla foorumeilla kuuluttaa että kotona on ampuma-aseita,” Mark kertoo.
Tämän niityn nopein, Little Cassino näyttää taitojaan airsoft-revolverilla, Tornado Tex seuraa. Erik Tiessalo
Valtaosa yhdistyksen jäsenistä harrastaa yhä cowboy-ammuntaa, jossa käytetään 1800-luvun mallin mukaan rakennettuja tai aitoja sen ajan pyssyjä.
Mutta ei täällä.
”Joskus vuosituhannen alussa leireillä saattoi nähdä oikeita aseita, varsinkin jos leirit olivat ampumakisojen yhteydessä”, kertoo Captain Anacletus Sims, COWS:n sihteeri.
Nyt ihmisten ilmoilla liikutaan aidonkokoisten ja -painoisten airsoft-revolverien kanssa.
Biohajoavia muovikuulia ampuvilla aseilla pystyy myös kilpailemaan Ruotsinpyhtäänkin niityllä, ilman että virkavalta tulee paikalle.
Intiaanitkin käyttävät tylppiä harjoitusnuolia.
Markku Savolainen (vas) ja Juha Menna näyttävät miten nuoli, lähtee vaistolla kohti maalia. Erik Tiessalo
Pakoa nykyajasta
Lehmipoikien ja -tyttöjen leiri on virallisesti pystyssä pari viikkoa.
Muut paikalla olevat, intiaanit tai yksittäiset eläytymisharrastajat saattavat olla leiriniityllä päivän pari tai lähes koko kesälomansa.
Mark on ollut lähes jokaisessa Suomessa vuodesta 1999 asti järjestetyssä COWS:n perinnetapahtumassa.
Hän tietää, miksi niin moni ihminen haluaa luopua edes hetkeksi kellon ja kännykän ylivallasta: kokeillakseen pystyykö irrottautumaan omaan rauhaansa.
”Tällaisessa 1800-luvulla käymisessä perusasiat ovat helppoja. Vatsa kertoo milloin on nälkä. Kun päivä päättyy tai väsyttää liikaa, mennään nukkumaan. Jutellaan elävien ihmisten kanssa. Jos ei huvita jutella, tuijotetaan nuotiota tai kuunnellaan sadetta”.
Periaatteessa lännenväki tekee siis samaa kuin ne ihmiset, jotka katoavat lomillaan sähköttömille ja kaivottomille kesämökeille.
Intiaanien nuoliviinit on tehty riistaeläinten nahoista. Erik Tiessalo
Intiaanit saavat Wild Cat Annielta apua lettiensä viimeistelyyn. Erik Tiessalo
Samasta vapauden tunteesta puhuu Wild Cat Annie, COWS:ssa 20 vuotta sitten aloittanut Anita Tuomilehto.
”Yhdellä leirillä satoi 28 tuntia putkeen. Joskus on mennyt vesiastiat ja -letkut jäähän. Siinä mitataan ihmisen sitkeyttä”, hän kertoo. Kolme edellisleiriä jäi häneltä välistä, ei tosin luonnonolosuhteiden vaan työpaikan vaihdon aiheuttaman lomanpuutteen ja erilaisten perhetapahtumien takia.
”Aina tänne on kaivannut. Tämä on niin irtiottamista normaalioloista. Lapsetkin ovat kasvaneet täällä, yhteisessä komennossa.”
Annie kiittelee, että perheen teinikin suostui vielä tällä kertaa lähtemään nuorempien sisarusten kanssa mukaan leirille.
”Se ei ole itsestäänselvyys eikä pakko, eikä tarvitse ollakaan.”
Mad Cat Mollyn ja muiden muusikkojen banjot soivat bluegrassia pitkälle aamuyöhön asti. Erik Tiessalo
Talvi hidastaa
Yhdysvalloissa erilaisia western-yhdistyksiä ja elävöitystapahtumia on tukuttain.
Olipa kyse sitten Yhdysvaltain sisällissodan 1860–1865 keskeisistä taisteluista, sheriffien ja lainsuojattomien kuuluisista yhteenotoista tai intiaanihyökkäyksistä, jokaiselle halukkaalle harrastajalle löytyy tilaisuus päästä elämään kuvitteellisesti samoja asioita uudelleen aidoilla paikoilla.
Kääntöpuolena rapakon takana ovat tiukat roolirajat: koristeelliset Tex Willerit ja John Wayne -imitoijat nauretaan ulos autenttisuutta vaativien puritaanien tilaisuuksista.
”Meillä ei ole niin ehdotonta. Tänne mahtuu. Yhdistyksen jäsenmäärä on pysynyt aika samana alusta asti: jokunen vaihtaa harrastusta, muutama tulee tilalle. Nyt kun airsoft-aseet ovat tulleet välineistöön, se näkyy houkuttavan nuorisoakin”, Anacletus Sims kertoo.
Mutta mitä lännenharrastajat tekevät talvella?
”Moni tekee aiheeseen liittyviä käsitöitä, koruja tai vaatteita, tai harrastaa jotain aivan muuta. Turkismetsästäjillä on ollut talvivaelluksia umpihangessa, mutta meidän mukavuudenhaluisten pitää ottaa kesästä kaikki irti”, Mark sanoo.
Ruoka on raskaan preeriatyön raatajien mukaista. Vihanneksiakin saa toki syödä. Erik Tiessalo
Kulttuurin omimista vai ihailua?
Toisin kuin 1800-luvulla, tällä leirillä intiaanienkin edustajat mahtuvat kenenkään riistämättä samaan nuotiopiiriin COWS-yhdistysläisten kanssa.
Pelkkään lannevaatteeseen pukeutuneen Juha Mennan mukaan lehmipoikaväen banjonsoitto piti hänet hereillä aamuneljään asti, mutta onneksi intiaanifilosofiassa ajalla ei ole matemaattista arvoa.
”Tässä asussa pää puhdistuu kaikesta ylimääräisestä. Aamulla ammutaan parit nuolet maalitauluun, siitä päivä lähtee taas käyntiin.”
Perinnejousella ampuminen on kuvanveistäjä Mennalle myös metsästämisen treenaamista. Sillä hankitaan perheelle riistaa ruokapöytään – tai yritetään hankkia.
”Kerran ammuin rusakon juoksuun, mutta paljon menee ohikin. Se on saaliin ja saalistajan kannalta mahdollisimman reilua.”
Viime vuosina Suomessakin on puhuttu paljon kulttuurisesta omimisesta. Onko sopivaa pukeutua intiaanipäähineeseen ja leikkiä alkuperäiskansan jäsentä, jos ei sellainen ole?
”Luulen, että kyse on pitkälti siitä miten ja millä asenteella sen tekee. Ymmärrän hyvin että monia ärsyttää jos joku pukeutuu keksittyyn Disney-intiaanipukuun”, sanoo Markku Savolainen.
Jos asun tekee alusta loppuun itse, alkuperäisillä menetelmillä ja yrittää vielä noudattaa asujen alkuperäisten käyttäjien elämäntapaa, lähtökohta on aivan toinen.
Vuodesta 1995 intiaaniharrastuksessa mukana ollut Savolainen kertoo kansanperinteen tutkimisen ja arvostamisen tärkeydestä.
Hän muistuttaa esimerkkinä, että Venäjälläkin on sotahistorian harrastusryhmiä jotka vuosittain elävöittävät joitain todellisia talvisodan tapahtumia Karjalan kannaksella.
”Siellä venäläiset esittävät myös suomalaisten roolit – enkä sanoisi sitäkään omimiseksi.”
Kunnioitus ja ihailu ovat avainsanoja myös Juho Mennalle. Hän sanoo intiaanien olleen hänen lapsuutensa sankareita. Omassa taiteessaan hän on veistänyt paljon intiaaniaiheisia töitä.
