Menetetyssä Karjalassa asuneet evakot ja heidän jälkeläisensä kokoontuvat Kivennavalle pitäjäjuhliin: ”Monet ihmettelevät, miksi siellä rajan takana pitää rampata”
Tattaripuuroa, kaihoa ja Kannaksen karttoja. Kivennavan kihut eli pitäjäjuhlat menetetyssä Karjalassa kokoavat yhteen evakkojen jälkeläisiä. Yksi heistä on lappeenrantalainen Raija Levo.
”Jos minulla ei olisi sukututkimusta ja kivennapalaisuutta, en tiedä, mitä minulla olisi”, Raija Levo sanoo Kihuissa.
Venäläiset varusmiehet annostelevat soppatykistä tattarilihapuuroa lautasille.
Kyytipojaksi kaadetaan kuppiin mustaa makeaa teetä. Nälkäiset lounastajat istahtavat kuka minnekin Kivennavan kulttuuritalon pihamaalla ja alkavat lusikoida ruokaa suuhunsa.
Kivennavan kihuihin eli pitäjäjuhliin Karjalan kannakselle on saapunut Suomesta väkeä bussilasteittain. Heitä on laidasta laitaan. Kumaraselkäisiä vanhuksia, kansallispukuisia naisia, perhe- ja sukukuntia, isiä ja tyttäriä ja tatuoituja nuoria yhdistävät juuret, kiinnostus ja kaipuu Karjalaan.
Joukossa liikkuu sujuvasti myös Kivennavan äyrämöispukuun pukeutunut Kivennapaseuran väistyvä puheenjohtaja Raija Levo, joka tiivistää kaipuun Karjalaan näin:
”Monet ihmettelevät, että miksi siellä rajan takana pitää rampata. Täällä on vain se jokin, karjalainen luonto, juuret, esivanhempiemme henget.”
Kivennavan kihut: Venäläiset varusmiehet jakavat kihuvieraille tattaripuuroa soppatykistä. Mikko Nikkinen
Kivennavan kihut: Sirkusnumeroita ja kansanlauluja
Kihuja Kivennapaseura on järjestänyt yli 70 vuotta. Yleensä juhlat pidetään Suomessa, mutta joskus, kuten tällä kertaa, kihuväki kokoontuu menetettyyn Karjalaan Kivennavalle, venäläisittäin Pervomaiskojeen.
Kihujen viettämisen Pervomaiskojessa on mahdollistanut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen alkanut hyvä yhteistyö paikallisten asukkaiden kanssa. Suurin osa pääjuhlan ohjelmasta on venäläisten tekemää: on lippushow´ta, sirkusnumeroita ja kansanlauluja.
”Paikallisten suhtautuminen on muuttunut paljon. Vielä jokin aika sitten Suomen historiasta oli turha puhua. Mutta nyt Suomen historia on alkanut kiinnostaa ainakin nuorempaa sukupolvea. Meitä on kutsuttu jopa alueen kouluihin kertomaan aiheesta. Toki tietoa on välitettävä heidän ehdoillaan”, Raija sanoo.
Kivennavan kihut: Sirpa Lehtonen on pukeutunut Kivennavan äyrämöispukuun, joita hän myös tekee. Mikko Nikkinen
Kivennapaseura on yksi suurimmista Karjalankannaksen pitäjäseuroista. Siihen kuuluu noin 600 jäsentä, Kivennavalla syntyneitä ja heidän jälkeläisiään. Suuri osa asuu Hämeessä, jonne pääosa Kivennavalta evakuoiduista sijoitettiin vuonna 1944.
Kivennapa oli rajapitäjistä suurimpia. Vahvassa maatalouspitäjässä asui 1939 noin 10 000 asukasta. Kyliäkin oli 50, joista kaikista suurin oli Raivola. Nyt Pervomaiskojen kunnan väkiluku on runsas 8 400. Kunnan keskustaajama on vireä, sillä Pietarin läheisyys tuo näille kylille menoa ja meininkiä.
Kivennavan kihut: Venäläiset nuoret esittivät kihujen pääjuhlassa kansantansseja. Mikko Nikkinen
Isän mailla
Jotkut kihuvieraat käyttävät tilaisuutta hyväksi ja menevät taksikyydillä katsomaan vanhempiensa ja isovanhempiensa kotiseutuja. Yksi heistä on padasjokelainen Jorma Hatakka, joka levittää karttaa eteensä. Tuolla, Metsäpirtin kunnassa melkein Laatokan rannalla, on Hatakkalan kylä. Sinne hän on nyt menossa poikansa kanssa.
”Olen 20 vuotta uneksinut siitä, että pääsen käymään isän kotikylässä. Isän veli on käynyt siellä 1970-luvulla ja löytänyt rauniot. En tiedä yhtään, mikä meitä odottaa. Toiveeni täyttyy, kun saan jalallani astua isäni maille.”
Kihuvieraiden puheissa vilisevät luontevasti sellaiset sanat kuin ”kotikylä” tai ”meidän mäki”. Joku kertoo, miten kotikylän järvestä on viety pullolla vettä isän hautakukille Suomessa.
Jorma Hatakka etsii poikansa kanssa kartalta isänsä kotipaikkaa, Hatakkalan kylää. Mikko Nikkinen
Lappeenrantalainen Mirja Iivonen, joka myy ideoimiaan Karjala-palapelejä kulttuuritalon aulassa, ei koskaan unohda vierailuaan äitinsä kylään. Syntymäkoti oli vielä pystyssä.
”Se oli liikuttava kokemus, vaikka vastassa olivat talon tylyt asukkaat. Sain hengittää samaa ilmaa kuin äitini, sain koskettaa samoja hirsiseiniä.”
Raija Levo on käynyt vanhempiensa kotikylissä monesti. Istunut ihmetellen portaiden tai kivijalkojen raunioilla.
Raijan isä oli kotoisin Lipolasta ja äiti Kanalasta. Kanalasta ei ole enää mitään jäljellä, sillä alueelta kaivetaan hiekkaa rakentamisen tarpeisiin. Lipolan kyläkin on autio, mutta peltoja hoidetaan vielä.
”Lipola on tuntunut aina hyvin läheiseltä ja tutulta. Enemmän minä tunnen sen kotipaikakseni kuin syntymäpaikkani Suomessa”, Raija miettii.
Mirja Iivonen myy ideoimiaan Karjala-palapelejä. Mikko Nikkinen
Kiinnostus sukujuuriin
Raija Levon perhe asettui jatkosodan evakkoreissun päätteeksi Taipalsaarelle, Etelä-Karjalaan. Siellä Raija syntyi lapsikatraan kymmenenneksi 1949. Karjalaisuus ja kivennapalaisuus olivat luonnollinen osa perheen arkea. Ne elivät murteessa, ruuissa ja tarinoissa.
”Pyhäaamuisin menimme vanhempiemme sänkyyn ja pyysimme isää kertomaan Lipolasta. Kaikista paras juttu meistä oli se, kun tukkimiehille kahvia keittänyt Kahvi-Kaisa tipahti pannuineen jokeen tukkien sekaan. Sen tarinan halusimme kuulla aina uudestaan.”
Raijan kiinnostus sukujuuriin syttyi toistakymmentä vuotta sitten. Tyttärensä avustuksella hän alkoi tehdä sukututkimusta vanhempiensa suvuista.
Kivennavan kihut: Liput liehuvat ja musiikki pauhaa. Paikallisten nuorten esittämä lippushow on sopivasti mahtipontinen aloitus kihujen pääjuhlalle. Mikko Nikkinen
”Olen sataprosenttisesti karjalainen. Karjalaiset juureni ulottuvat niin pitkälle kuin niitä kirkonkirjoista pystyy selvittämään.”
Sukututkimus imaisi Raijan mukaansa, ja kohta hän osallistui jo Kivennavan Kiurujen eli äitinsä suvun sukujuhliin. Juhlissa hän tutustui myös Kivennapaseuran jäseniin, jotka nappasivat innostuneen naisen mukaan hallituksen toimintaan.
Kivennapaseuran puheenjohtaja Raijasta tuli 2016. Kolmen vuoden jälkeen hän oli kuitenkin valmis jättämään johtamisen muille, sillä tekemistä seuran puitteissa riittää muutenkin.
Raija on sisaruskatraasta ainut, jota karjalaiset juuret innostavat. Hän kertoo, että yritti saada Karjalassa syntynyttä isosiskoaan kertomaan menneistä. Sisko vastasi, että ei muista, eikä haluakaan muistaa.
Raijan kiinnostus on laajentunut omasta suvusta ja ”omista kylistä” koko Kivennavan alueelle, myös nykyisten kivennapalaisten kulttuuriin ja tapoihin.
”Venäjän kielen alkeiden opiskelun olen aloittanut kolme kertaa, mutta aina se on tyssännyt.”
Kivennavan kihut: Venäläiset myyvät juhlassa omia tuotteitaan. Mikko Nikkinen
Suvun merkitys
Ryhmä kansallispukuisia naisia kokoontuu iloisesti hälisten valokuvaan. Nutturapäinen nuorimies kyykistyy vanhuksen eteen juttelemaan. Tuolla halataan, ja tuolla haastavat miehet ringissä. Venäläiset myyvät kihuvieraille Karjalan karttoja, maatuskanukkeja ja -huiveja, koriste-esineitä, hunajaa.
Rento markkinatunnelma muuttuu, kun vuorossa on hartaushetki Kirkonmäellä. Kaikki hiljenevät, kun nauhalta soitetaan Kivennavan kirkonkellojen lyönnit ja luetaan vuoden aikana kuolleiden kivennapalaisten nimet.
Vanha polvi väistyy, se on elämän laki. Kihuvieraiden joukossa on kuitenkin yllättävän paljon nuorempaa väkeä, kuten esimerkiksi Raijan kaksi lastenlasta Netta, 18, ja Tuomo, 15, Pitkänen. Netta on kihuissa ensimmäistä kertaa, Tuomo on kulkenut mamman mukana useamminkin.
Netalle ja Tuomolle koko Karjala-asia on vielä vaikea ymmärtää. Ehkä iän mukana kiinnostus herää.
Karjalainnostus siirtyy isältä tyttärelle, Pekka Toivoselta Elina Toivoselle. Mikko Nikkinen
Helsingissä asuvan isänsä Pekan kanssa kihuihin tullut turkulainen Elina Toivonen naurahtaa, että häntä ei tarvinnut houkutella mukaan.
”Kuulin lapsuudessa paljon tarinoita Karjalasta. Tarinat ja suvun merkitys konkretisoituvat täällä. Olin kymmenvuotias, kun ukki kuoli. Muistoihini on jäänyt vanha mies, joka itki menetettyä Karjalaa eikä halunnut tulla tänne.”
Elina ymmärtää kotiseutumatkailuun liittyvän surun. Hän katselee Karjalaa myös toisin silmin.
”Olen kiinnostunut paikallisista ihmisistä ja kulttuurista. Haluaisin kovasti päästä vierailemaan jonkun paikallisen asukkaan kotona.”
Juhlien jälkeen kihuväki nousee busseihin ja matkaa majapaikkoihinsa Terijoelle ja Raivolaan. Raija on väsynyt, mutta tyytyväinen.
”Joka kerran jää tunne, että haluan tulla uudestaan.”
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 10/19.
Lue myös: Saima Kukko, 103, koki evakkona kahdesti pakkolähdön surun Karjalassa
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti
Kaipuu elää
Kaipaus suvun menetetyille maille siirtyy sukupolvelta toiselle vanhempien ja isovanhempien tarinoissa, ruokakulttuurissa, käsitöissä, murteessa.
Juuristaan kiinnostuneet tekevät sukututkimusta, tutustuvat kartoissa ja Google Mapsissa oman suvun kotipaikkoihin, käyvät kotiseutumatkoilla rajan takana tutustumassa suvun kotipaikkoihin.
Karjala-rakkautta ylläpitää myös luovutetun Karjalan kauneus ja ainutlaatuisuus.
Euroopan suurin järvi Laatokka ja sen rantakalliot, vuonot ja saaret sekä Terijoen hiekat, Vuoksen vesistö, Viipuri sekä Valamo ja Konevitsa.
Kotiseutumatkailu alkoi 1990-luvulla. Vaikka ruuhkavuodet ovat takana, pitäjäseurat tekevät edelleen vuosittain kotiseutumatkoja.
Asiantuntijana viestintävastaava, kulttuurituottaja Saija Pelvas, Karjalan liitto ry.