Metallinpaljastin koukutti – Etsintäreissuista tuli Maritta Lehvosen intohimo: ”Ensimmäisellä kerralla löysin viikinkiaikaisen rannerenkaan palasen”
Maritta Lehvonen innostui metallinetsinnästä ja hän suuntaakin etsintäreissuille joka viikko. Harrastus koukutti arkelologiasta kiinnostuneen – ja löytöjen tekeminen häkellyttää: ”Kaivoin lisää ja löysin noin tuhat vuotta vanhan rautakautisen rahan.”
Maritta Lehvonen Harrastaa metallinetsintää.
Turhaa rojua kotiin, ajatteli Maritta Lehvonen, kun perheeseen hankittiin metallinpaljastin – tai huispain, kuten etsijät laitetta kutsuvat.
Vastentahtoisesti Lehvonen lähti mukaan puolisonsa ja poikiensa etsintämatkalle.
”Lähinnä häpesin ja mietin, että lähdettäisiin nyt jo pois. Minulla oli etsinnästä hyvin negatiivinen kuva”, Maritta Lehvonen kertoo.
Mieli muuttui, kun kymmenisen vuotta arkeologiaa harrastanut Lehvonen keksi, että voisi hyödyntää etsintä arkeologian parissa.
Lehvosen kotikunnassa Nousiaisissa on tehty paljon muinaismuistolöytöjä. Hän oli aina katsellut maastossa ympärilleen etsien uusia rautakautisia asuinalueita. Huispain olisi oiva apuväline siinä touhussa.
”Ensimmäisellä etsintäkerralla löysin viikinkiaikaisen rannerenkaan palasen.”
Metallinetsinnästä tuli kertaheitolla Lehvosen intohimo. Hän tekee etsintäreissuja vähintään kerran viikossa.
Useimmat löydöt ovat arkisia metallinpaloja, tietää Maritta Lehvonen. © Suvi Elo
Metallinpaljastin piippaa – Löytöinä viikinkiaikaisia solkia, vanhan kultasormus ja pieni hevosveistos
Rannerenkaan palan löytyminen oli aloittelijan tuuria. Valtaosa pelloilta löytyvästä metallista on pullonkorkkien kaltaista roinaa.
Kaikki havaitut esineet kaivetaan ylös. Vaikka harjaantunut etsijä voi jo etsimen piippauksesta päätellä löydön laadun, varmaksi asia muuttuu vasta, kun esineen näkee.
Etsinnän ohessa tulee siivottua maaperää. Sääntönä on, että roskat otetaan talteen ja viedään pois.
”Usein kotiin tulee vain kassillinen roskaa”, Maritta Lehvonen tunnustaa.
Hienot löydöt ovat kuitenkin pitäneet intoa yllä. Lehvonen on löytänyt muun muassa viikinkiaikaisia solkia, vanhan kultasormuksen sekä pienen hevosveistoksen.
”Veistoksen löytöpaikan vieressä on puro. Se on virrannut siinä rautakaudellakin. Kun löytöhetkellä kuuntelin puron solinaa, tunsin äärettömän voimakasta yhteyttä menneisyyteen.”
Ilmoitus Museovirastolle yli sata vuotta vanhoista esineistä
Kaikkea löytämäänsä ei saa pitää. Yli sata vuotta vanhat esinelöydöt pitää ilmoittaa Museovirastolle. Se päättää, haluaako lunastaa löydön itselleen.
Kultasormuksen Maritta Lehvonen sai itselleen. Hevosveistos oli niin harvinainen, että se siirtyi Museovirastolle.
Etsiä voi mitä tahansa metallia: nykypäivän kolikoita ja koruja siinä missä muinaismuistojakin.
Lehvosta kiinnostaa historia ja sitä kautta vanhat esineet. Hän sanoo olevansa enemmän historian- kuin metallinetsijä.
”Jokainen signaali on mahdollisuus ja jokainen uusi pelto avain mihin vain. Nautin jo siitä, kun etsin alueita, joissa mielestäni voi tehdä löytöjä.”
Etsintälupa rautakautisten löytöjen sijoille
Yksi kiinnostava paikka oli Yläneen kirkon ja seurakuntatalon ympäristö. Paikalta ei entuudestaan tunnettu rautakautisia löytöjä, kun Maritta Lehvonen hankki alueelle etsintäluvan.
Tulosta ei heti tullut, vaikka paikalla oli useampi etsijä. Lehvonen oli jo luovuttamassa, kun pellonreunassa huispain antoi signaalin. Pettymys oli suuri Lehvosen kaivettua maasta esiin naulan.
”Samasta kohtaa tuli kuitenkin edelleen signaali. Kaivoin lisää ja löysin noin tuhat vuotta vanhan rautakautisen rahan. Meinasin pyörtyä, enkä saanut sanotuksi mitään. Se oli ensimmäinen rautakautinen löytö siltä alueelta. Myöhemmin löytöjä tehtiin lisää.”
Parhaita etsintäpaikkoja ovat pellot. Niille pääsee oikestaan vain viljelyskauden ulkopuolella. Kevät ja syksy ovat siitä syystä Lehvoselle parasta etsintäaikaa. Pellot ovat usein kuraisia. Siksi Lehvosen varustuksiin kuuluvat kumisaappaat ja kurahousut.
”Kurahousut on ihanat. Ne päällä ei kaivaessa tarvitse miettiä vaatteiden sotkeutumista ja kastumista.”
Varustuksen täydentää isotaskuinen maastotakki. Taskuissa on omat muopipussit sekä roskille että löydöille. Harvinaisempia löytöjä varten Lehvosella on mukanaan pieni muovirasia.
Kaivamiseen tarvitaan lapio, joko normaalikokoinen tai taitettava. Hiekkamaata voi kaivaa jopa paljain käsin.
Etsijän pitää Lehvosen mielestä olla säätä pelkäämätön ja kiinnostunut menneisyydestä. Vähän fyysistä kuntoakin tarvitaan.
Etsijän työkalut: etsin, lapio ja pinpointteri. © Suvi Elo
Etsiä ei voi mistä tahansa
”En ole aikuisiällä koskaan viettänyt aikaa niin paljon ulkona kuin tämän harrastuksen parissa. Hyvällä ilmalla etsiessä menee helposti koko päivä”, Maritta Lehvonen sanoo.
”Yleensä asetan itselleni tavoitteen, että kotiin ei ole lähtemistä ennen kuin olen löytynyt edes jonkin historiallisen esineen. Saatan jo olla lähdössä autolle, mutta vielä tekee mieli kokeilla tuosta ja tuosta.”
Etsiä ei voi mistä tahansa. Aina tarvitaan maanomistajan lupa. Museoviraston nimeämillä muinaismuistoalueilla etsintä on kokonaan kielletty. Eikä se ole sallittua ihan niiden rajallakaan. Virasto suosittelee, että etäisyyttä olisi vähintään 200 metriä.
Lehvosen kaltaiset etsijät ovat Museovirastolle iso apu. Heidän löytönsä lisäävät tietoa Suomen historiasta.
Löytöpaikat merkitään karttaan. Nykyaikana puhelimella saa merkittya löytöpaikan tarkat koordinaatitkin.
”Löydöstä saatu tunne on niin voimakas, että siihen jää koukkuun ja janoaa lisää. Päivät, jolloin en pääse etsimään, ovat vähän kuin kärsimystä. Talvella, kun ei päässyt ollenkaan etsimään, tuli lähes vieroitusoireita.”
Jostain syystä metallinetsintä on miesvaltainen harrastus.
”Pellolla en ole koskaan toista naista nähnyt. En ymmärrä, miksi. Ei tätä hommaa tehdä sukupuolielimillä.”
Metallin tarkempi sijainti maassa varmistetaan pinpointterilla. © Suvi Elo
Artikkeli julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 8/2021.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti