Seura Chilessä: Mitä kuuluu nyt Chilen pakolaisille? – Elämä soljuu kahden maan välissä: ”Aina kun pääsen Suomeen, tuntuu kuin olisin tullut kotiin”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Chilen pakolaiset
Poncho päälle ja menoksi! Miguel Vera ja Eliana Ibacaxelag esiintyivät solidaarisuustilaisuudessa Valmetin Vuosaaren telakan työntekijöille vuoden 1974 alussa. © Kuva: Miguel Vera
Vuodet Suomessa tekivät Elianasta ikuisen kaipaajan. Silvia taas miettii, olisiko pitänyt jäädä aikoinaan Suomeen. Yhteistä näille chileläisille on se, että he maksavat pakolaisuudesta elinikäistä hintaa.

Lentokoneen ikkunasta näkyy Chilen lumipeitteisiä huippuja silmänkantamattomiin. Kapea maa on 7 500 kilometriä pitkä. Yö­puulle asettautuva chileläinen sanookin, että tyynynä ovat Andit, mutta varpaat uivat Tyynessä valtameressä.

Suomessa lähes 50 vuotta asunut Miguel Vera on vastassa Santiagon lentoasemalla. Hän halusi lähteä entiseen kotimaahansa paria viikkoa aikaisemmin tavatakseen sukulaisiaan ja ystäviään.

Matkastamme Chileen oli puhuttu vuosia. Miguel halusi näyttää kotimaataan ja samalla tapaisimme muutamia Suomesta Chileen palanneita pakolaisia.

”Näkymättömät sankarit”

Kenraali Augusto Pinochetin johdolla tehty vallankaappaus ja demokraattisesti valitun sosialistipresidentti Salvador Allenden murha 11. syyskuuta 1973 päättivät Chilessä alkaneen toivon kauden. Kaappauk­sen tapahtumista kertova, vuonna 2019 esitetty tv-sarja Näkymättömät sankarit nosti tapahtumat jälleen esille.

Sarja kertoo sankaritarinan Tapani Brotheruksen ja Ilkka Jaamalan toiminnasta diplomaatteina Chilessä 1973. Brotherus pelasti yhdessä ruotsalaisdiplomaatti Harald Edelstamin kanssa yli 2 000 poliittista pakolaista turvaan juntan hirmuhallinnosta.

Miguel Veran, 66, lapsuudenperhe oli yksi Brotheruksen auttamista pakolaisista. Verat saapuivat ensimmäisen pakolaisryhmän mukana Suomeen joulukuussa 1973.

Chilestä Suomeen saapui lähes 200 pakolaista. Suurin osa heistä oli hyvin koulutettuja, ja he saivatkin nopeasti töitä. Osa jäi Suomeen pysyvästi, osa lähti muihin maihin ja osa palasi olojen rauhoituttua takaisin kotimaahansa.

Eliana Ibacaxelag ja Jaime Meneses ovat eläkeläiselämäänsä melko tyytyväisiä omassa talossaan Santiagon esikaupunkialueella.

Eliana Ibacaxelag ja Jaime Meneses ovat eläkeläiselämäänsä melko tyytyväisiä omassa talossaan Santiagon esikaupunkialueella. Kuva: Jouni Flinkkilä

Paluu 1970-luvulle

Chile on Etelä-Amerikan vaurain valtio. Markkinoiden vapauttamista, ultraliberalismia, on seurannut kuitenkin kansan kahtiajakautuminen. Rikas eliitti on kahminut vallan, ja entinen vahva keskiluokka on imetty kuiviin ja köyhyys rehottaa.

Nyt historia tuntuukin toistavan itseään, kun tuhannet poliisit vyöryivät kaduille viime syksyllä vesitykkeineen ja aseineen. Kansa kapinoi nykyoloja vastaan.

”Tuntui kuin olisi palattu vallankaappauksen aikaan, 1970-luvulle”, Miguel Vera kuvaa tunteitaan lentokentällä.

Matkasuunnitelmamme on selvä: viikko Santiagossa, viikko pohjoisessa ja viikko etelässä, ja matkan varrella tapaamme Suomesta Chileen palanneita pakolaisia. Epävakaat olot ovat tosin lisänneet pelkoja ja moni on perunut sovitun haastattelun.

Chilen ensimmäisiä pakolaisia

Santiago on suuri, seitsemän miljoonan asukkaan kaupunki. Katukuvassa näkyy varautuminen uusiin mellakoihin: kauppojen ikkunat on peitetty levyillä ilkivallan, ryöstöjen ja tuhopolttojen varalta.

Esikaupunkialueella sijaitseva Eliana Ibacaxelagin ja Jaime Menesesin talo on korkean muurin ympäröimä. Ikkunoissa on kalterit, ja kamera valvoo kulkijoita. Pihalta kuuluu kimakka koiran haukunta.

Epävakaat olot näkyvät myös rikollisuuden ja huumeongelmien kasvuna, mikä näkyy kaduilla levottomuuksina.

Eliana ottaa meidät sydämellisesti vastaan. Hänellä ja Miguelilla on paljon yhteisiä muistoja Suomesta.

Elianalla nousi Santiagon kentällä poikavauvansa kanssa koneeseen kohti Suomea tammikuussa 1974. Hänen vasemmistolainen miehensä opiskeli tällöin yliopistossa neljättä vuotta sähköinsinööriksi.

”Mieheni pääsi pakenemaan suomalaisten avustuksella reilua kuukautta aikaisemmin ensimmäisten pakolaisten joukossa.”

Päivittäiset mielenosoitukset Plaza Baquedanolla tukahtuivat vähitellen kevään koronavirukseen.

Päivittäiset mielenosoitukset Plaza Baquedanolla tukahtuivat vähitellen kevään koronavirukseen.

Elianalla on Suomeen tulo yhä kirkkaana mielessä. Hän muistaa, miten jo kahdelta iltapäivällä alkoi hämärtää kuin illalla, pyrytti ja maan ja taivaan täytti sakea lumisade.

Eliana muistaa purskahtaneensa tuolloin itkuun.

”Luulin tukehtuvani, en voinut käsittää, miten voisin hengittää, kun ilma oli niin täynnä lunta.”

”Luulin tukehtuvani, en voinut käsittää, miten voisin hengittää, kun ilma oli niin täynnä lunta.” – Eliana Ibacaxelag

Eliana asui miehensä kanssa ensin Turussa. Sitten he saivat pienen asunnon Espoon Otaniemestä.

”Tarkoitus oli, että olisimme molemmat opiskelleet. Mieheni sai stipendin, eikä meillä ollut rahaa molempien opiskeluun. Päätimme, että mieheni opiskelee ensin ja minä myöhemmin. Se oli jälkeenpäin ajateltuna suuri virhe.”

Elianan mies valmistui Suomessa diplomi-insinööriksi. Yhteinen elämä päättyi kuitenkin eroon 1985.

Mies muutti Yhdysvaltoihin. Eliana jäi kahden lapsensa, Cristianin ja Suomessa syntyneen Carolinan, yksinhuoltajaksi.

Onneksi Eliana oli päässyt jo 1974 töihin Yleisradioon. Ensin kolmeksi kuukaudeksi kesälähetiksi, sitten vahtimestariksi. Hän opetteli työn ohessa sinnikkäästi suomen kieltä ja opiskeli merkonomiksi. Hän työskenteli Ylessä yhteensä 28 vuotta tekniikka- ja kiinteistöpuolella, viimeksi projektiassistenttina.

”Ellu-mummon” tärkein hetki: WhatsApp-puhelu Suomesta. Tytär Carolina ja tyttärentytär Paloma kertovat kuulumisiaan.

”Ellu-mummon” tärkein hetki: WhatsApp-puhelu Suomesta. Tytär Carolina ja tyttärentytär Paloma kertovat kuulumisiaan.

Piirakkarahoilla Chileen

Ensimmäisen kerran Eliana sai mahdollisuuden päästä käymään kotimaassaan vuonna 1983. Tuolloin hänelle myönnettiin maahantulolupa Chileen.

”Aloitin hillittömän työn matkarahojen keräämiseksi. Suurin osa tuli chileläisten piirakoiden leipomisesta.”

Ensimmäisellä reissulla Chilessä Eliana viipyi puolitoista kuukautta. Paluu Santiagoon oli hämmentävä kokemus. Oli kuumaa ja outoa. Suuri joukko sukulaisia oli kokoontunut yhteen ja kaikki puhuivat yhtä aikaa.

”Asiat näyttivät olevan ennallaan, mutta mikään ei kuitenkaan ollut. Vanhemmat olivat köyhtyneet ja kaikesta näki, että ihmiset olivat läpikäyneet hirvittäviä vaiheita.”

Eliana sanoo, että käynti kotimaassa teki kuitenkin hyvää: ikävä helpotti.

”Silmäni avautuivat uudella tavalla Suomelle. Palattuani kotiin lähdin ensi kertaa metsään poimimaan kukkia ja marjoja.”

Ensireissun jälkeen Eliana alkoi käydä joka vuosi Chilessä, mutta koki itsensä kotimaassaan turistiksi.

”En osannut silloin sanoa, oliko se minun paikkani. Suomessa ollessani kuitenkin kaipasin Andeja kuin suomalaiset metsiään ja järviään.”

”Äitinä olen äärimmäisen onnellinen, kun lasteni tulevaisuus Suomessa näyttää valoisalta”, Eliana eli Ellu-mummo sanoo.

”Äitinä olen äärimmäisen onnellinen, kun lasteni tulevaisuus Suomessa näyttää valoisalta”, Eliana eli Ellu-mummo sanoo.

”Liiankin suomalaisia”

Suomessa asuvien chileläisten yhteisissä tilaisuuksissa Eliana tapasi Jaimen, joka oli myös eronnut. Vuosien seurustelun jälkeen he menivät naimisiin 1995.

Jaime tuli Suomeen eri reittiä kuin Eliana. Hän lähti aikanaan laillisesti Chilestä opiskelemaan sähkötekniikkaa Ukrainaan. Sieltä hän siirtyi silloiseen Leningradiin, jossa hän tapasi suomalaisen naisen, meni naimisiin ja muutti Lieksaan.

Kun kysyn Elianalta, eikö suomalainen mies kelvannut, hän alkaa nauraa.

”Olin yli sadan hengen työyhteisössä, jossa valtaosa oli miehiä. Miehet pilailivat, että Ellu – niin he minua kutsuivat – on rasisti, kun kukaan heistä ei kelpaa. En tiedä, ehkä he olivat liiankin suomalaisia, päällimmäisenä mielessä sauna ja kesämökki.”

Eliana huomauttaa, että Suomi on kuitenkin hyvä maa.

”Olen paljosta kiitollinen Suomelle, jossa voi kouluttautua, ja onnistuminen riippuu paljon omasta halusta.”

Escobarien perhe asettui asumaan kaksioon Espoon Kivenlahteen. Enriquen sylissä Ximena ja Silvian vieressä esikoinen Marcela.

Escobarien perhe asettui asumaan kaksioon Espoon Kivenlahteen. Enriquen sylissä Ximena ja Silvian vieressä esikoinen Marcela.

Eliana on myös äärimmäisen onnellinen äitinä, kun lasten tulevaisuus Suomessa näyttää valoisalta.

”Cristian on IT-alalla ja Carolina työskentelee muodin parissa. Molemmat ovat naimisissa suomalaisen kanssa. Kolme lastenlasta ovat minulle läheisiä ja tärkeitä. Olen heille Ellu-mummo.”

Kun Elianan lapset aikuistuivat, ja tuli selväksi, että he haluavat jäädä Suomeen, Eliane ja Jaime alkoivat tosissaan suunnitella Chileen muuttoa. Yksi syy oli Suomen ilmasto. Pahinta on pimeä myöhäissyksy.

Chilen ja Suomen väliä reissaten – ”On ihana tavata lapsia ja lastenlapsia”

Pariskunta muutti takaisin kotimaahansa 2002. He lähtivät neljäksi kuukaudeksi kokeilemaan ja ostivat pienen talon. Elämä tuntui mukavalta, ja Eliana ja Jaime päättivät jäädä.

Eliana hankki tuloja ompelemalla kotonaan myyntiin laukkuja, joissa hän yhdisti Marimekon kankaita chileläiseen kuosiin.

”Rakensimme pikkuhiljaa uuden talon. Se tehtiin suomalaiseen tyyliin eristämällä niin, että talvella on lämmin ja kesällä viileä. Naapurit sanoivatkin, että teitte kaksi taloa päällekkäin.”

Eliana käy Suomessa joka vuosi.

”On ihana tavata lapsia ja lastenlapsia. Lähtö takaisin tuntuu joka kerta yhtä kurjalta.”

Vieraiden kunniaksi järjestettiin grilli-ilta Enriquen ja Silvian kotona, jossa olivat myös heidän lapsensa Marcela, Ximena ja Ivan perheineen.

Vieraiden kunniaksi järjestettiin grilli-ilta Enriquen ja Silvian kotona, jossa olivat myös heidän lapsensa Marcela, Ximena ja Ivan perheineen.

Elianan äiti kuoli vuosi sitten, oma ystäväpiiri on hajonnut maailmalle, ja naapureidenkaan kanssa ei vietetä aikaa enää niin paljon kuin ennen.

”Kerran vuodessa me Suomesta palanneet kokoonnumme yhteen. Meitä on kuusi seitsemän pariskuntaa, joilta lapset ovat jääneet Suomeen. Se on aika surullista.”

”Aina kun pääsen Suomeen, tuntuu kuin olisin tullut kotiin. Toivon, että ehkä Chilessäkin onnistuisimme rakentamaan yhteiskunnan, jossa ihmisillä on sama mahdollisuudet kuin Suomessa.”

Eliana on omalla tavallaan jäänyt kahden maan välitilaan. Kummassakaan ei ole täydellisen onnellista.

”Tekee kipeää ajatella tulevaisuutta. Vain Jumala tietää, mihin lopulta päädyn.”

Kun tango kajahtaa, argentiinalaisisän pojan, Enriquen on päästävä tanssiin Silviansa kanssa. Yleisönä tytär Ximena ja Miguel Vera.

Kun tango kajahtaa, argentiinalaisisän pojan, Enriquen on päästävä tanssiin Silviansa kanssa. Yleisönä tytär Ximena ja Miguel Vera. Kuva: Miguel Vera

Julmaa kidutusta, valeteloituksia

Jatkamme Santiagosta tunnin ajomatkan päähän Rancaguan kaupunkiin. Tapaamme Enrique Escobarin Los Heros Squerella. Aukion reunalla, kirkon vieressä on vaalea rakennus.

”Tuolla olimme Miguelin isän kanssa vangittuina”, Enrique kertoo.

”Työskentelimme kuparikaivosyhtiössä Coyassa. Miguelin isä oli kaivoksen hallintojohtaja ja minä sairaalassa sisätautilääkärinä. Olimme molemmat Allenden kannattajia. Meidät vangittiin ja tuotiin tänne.”

Enrique kertoo, että vankila oli molemmille rankka kokemus. Sotilaat käyttivät fyysisen väkivallan lisäksi julmaa henkistä kidutusta.

”Meidät laitettiin riviin telotettaviksi, aseet laukaistiin, mutta mitään ei tapahtunut. Aseissa oli paukkupatruunoita. Se oli valeteloitus.”

Enrique ja Miquelin isä pääsivät vapaiksi, mutta eivät nähneet muuta keinoa kuin paeta maasta. Molemmat perheineen pääsivät Suomeen Tapani Brotheruksen avustamina.

Kieli haltuun laputtamalla – tuoli, pöytä, lamppu…

Enrique ja Silvia Escobar sekä heidän tyttärensä Marcela ja Ximena asuivat ensin Turussa Käyrän koulukodissa. Sieltä he muuttivat kaksioon Espoon Kivenlahteen.

Silvian läheisimmäksi ystäväksi tuli Miguelin äiti. Verat asuivat Escobarien naapureina. Talossa asui neljä muutakin chileläisperhettä.

Enriquelle järjestyi töitä Hesperian mielisairaalasta lääkärin apulaisena. Hän aloitti heti suomen kielen opiskelun. Menetelmä oli yksinkertainen: hän liimaili eri puolille kotia lappuja – tuoli, pöytä, lamppu…

”Hesperian ylilääkärinä oli professori Toivo A. Pihkanen, erittäin persoonallinen henkilö. Kun kaksi kuukautta oli kulunut, hän kyseli englanniksi kuulumisiani ja vastasin hänelle suomeksi. Seuraavana päivänä hänen sihteerinsä kertoi, että minut on nimitetty apulaislääkäriksi.”

Vuoden kuluttua Enrique sai lääkärin nimityksen. Hän työskenteli alkoholistipotilaiden kanssa vetämällä terapiakursseja ja kertoi tpitäneensä työstään. Enriquen vaimon Silvian taas on yhä vaikea puhua pakolaisuudesta ja Suomen ajoista.

”Anna minulle aikaa”, hän pyytää.

Pakolaisuus oli Silvialle henkisesti raskasta. Normaali arki oli tuhoutunut, ihmiset etäisiä ja kieli vieras. Koko elämä oli aloitettava alusta.

Ainoa asia, jonka Silvia suostuu lopulta sanomaan, on se, että hän ehkä katuu, etteivät he jääneet Suomeen. Lapset olisivat saaneet Suomessa hyvän koulutuksen.

Ensimmäinen pakolaisryhmä lähdössä kohti tuntematonta Santiagon lentokentällä joulukuussa 1973. Kuvassa keskellä Enrique Escobar pikkuinen Ximena sylissään.

Ensimmäinen pakolaisryhmä lähdössä kohti tuntematonta Santiagon lentokentällä joulukuussa 1973. Kuvassa keskellä Enrique Escobar pikkuinen Ximena sylissään.

Suomen pimeät syksyt, pieni asunto ja yksinäisyys kuitenkin ahdistivat Silviaa itsetuhoisiin ajatuksiin saakka. Pelko vaimon tilasta sai Enriquen tekemään raskaan päätöksen. Perhe muutti kahden vuoden oleskelun jälkeen Venezuelaan.

Venezuelassa Enrique jatkoi lääkärintöitään ja erikoistui psykiatriaan. Perheeseen syntyi kolmas lapsi, poika Ivan Rodrigo. Kun lapset aikuistuivat, nuorimmalla tyttärellä Ximenalla oli oma paikallislehti, ja Marcela opiskeli lääkäriksi ja erikoistui kardiologiaan.

Venezuela alkoi kuitenkin ajautua kaaokseen. Perheelle jäi lopulta lähes 20 Venezuelassa vietetyn vuoden jälkeen ainoaksi vaihtoehdoksi palata 1994 takaisin Chileen.

Kunpa Chilekin muuttuisi

Escobarit asettautuivat Silvian syntymäkaupunkiin Rancaguaan.

”Kaikki oli rakennettava uusiksi, mutta pikkuhiljaa elämä palasi raiteilleen. On mukava talo, lapsilla on töitä ja meillä on kuusi lastenlasta.”

Kirjoittaminen on Enriquelle tärkeää. Hän on tehnyt kaksi kirjaa, joille hän toivoisi suomentajaa ja kustantajaa.

Chilen kehitys on nyt samanlaista nuorallakävelyä kuin lähes 50 vuotta sitten.

”Kävin kaksi vuotta sitten Suomessa. Se ei ole enää sama maa. Kaduilla kohtaa erimaalaisia ihmisiä, ja kaikki ovat iloisempia ja avoimempia.”

Chilen nykytilanteesta Enrique on surullinen. Hän toivoo, että kotimaakin muuttuisi parempaa.

”Kunpa yhteiskunta kehittyisi edes pienin askelin. Demokratia on taas herännyt Chilessä. Nuoret ovat lähteneet kadulle, kun vanhempi sukupolvi on elänyt pelossa alistettuna.

Silti yhä Chilen kehitys on samanlaista kuin lähes 50 vuotta sitten, nuorallakävelyä.

Lue myös: Flu-tädin tarina Chilen levottomuuksista: ”Vielä nykyäänkin tahtoisin luoda siltoja Chilen ja Suomen välille”

X