Näin arkajalka saatiin taas auton rattiin – ”Anteeksi”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Miia Saari ei ole ajanut autoa viiteentoista vuoteen: ”Painajaisissani ajan moottoritietä Helsinkiin. Kohta se tapahtuu oikeasti.”

Joka kerta, kun ajan liikennevaloihin, auto sammuu. Yleensä kymmenen metriä ennen pysähtymisviivaa. Niin käy nytkin.

Juuri kun lähden uudestaan liikkeelle, joku koukkaa viereiseltä kaistalta suoraan eteeni.

Alkaa sataa lunta. Vähennän nopeuden neljäänkymppiin. Vastaan tulee rekka, jonka kylki mainostaa pizzoja. Vastahan minä ohitin sen, mitä ihmettä se siinä taas tekee?

Autoni alkaa luisua, suoraan päin rekkaa.

Taidan kuolla.

Elämä ilman autoa

Sinä viet tasa-arvoa taaksepäin.

Näin sanoi työkaverini, kun kerroin, etten ole ajanut autoa viiteentoista vuoteen. En ole uskaltanut.

Viisitoista vuotta sitten oli pakko. Mieheni loukkasi selkänsä kesämökin remonttityömaalla Pohjois-Karjalassa, ja minun oli ajettava auto Etelä-Suomeen.

En muista matkasta mitään.

Oikeastaan olen ajanut autoa säännöllisesti vain muutamien vuosien ajan, neljännesvuosisata sitten, työskennellessäni sanomalehden toimittajana ja valokuvaajana.

Sitten siirryin aikakauslehteen, ja sain ammattikuvaajat kuskikseni.

Toimittaja sai ajokorttinsa 32 vuotta sitten. Se on säilynyt hyvin lähes käyttämättömänä.

Ensimmäisenä ajokorttivuotenani en ajanut metriäkään. Ajoin kortin, koska olin menossa au pairiksi Yhdysvaltoihin. Perillä perhe ilmoitti, etten saakaan ajaa. Vakuutukset eivät olleet autokohtaisia vaan henkilökohtaisia, ja vakuutus olisi ollut minulle liian kallis.

Minusta tuli Floridan Miami Beachillä jonkinlainen nähtävyys, The Walking Finn, kävelevä suomalainen.

Auton osto ei ole koskaan tullut edes mieleeni. Ei edes silloin, kun lapsi syntyi. Tarve autoon väheni silloin entisestään, sillä lastenvaunujen ala-osassa pystyi kuljettamaan kaupasta kotiin uskomattoman paljon tavaraa.

Perheeni tarvitsee autoa vain kesälomalla, ja silloin vuokraamme sen. Enkä minä aja sitä. Koska en halua harjoitella ajamista perheenjäsenet kyydissäni.

Enkä yksin.

Mutta ajatus autolla ajamisesta on alkanut hiipiä mieleeni. Kuivan maan mökkiämme remontoidaan joka kesä ankarasti. Minä en tee remonttia, ja voisin viettää päivisin aikaa uimarannalla tai kolmenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevassa Joensuussa. Tai ties missä.

Jos uskaltaisin ajaa.

Keväisin arat heräävät

Tämä on todella outoa. Miksi ihmeessä et pysy tiellä, vaikka vauhtisi on neljäkymmentä kilometriä tunnissa?

Asiaa ihmettelee Suomen Autokoululiiton viestintäpäällikkö Kristiina Anunti, joka neuvoo minua ajosimulaattorin käytössä.

Olen päättänyt mennä takaisin autokouluun. Mutta sitä ennen haluan testata ajotaitoani turvallisesti simulaattorilla.

Aluksi kaikki näytti hyvältä. Ajoin maaseudulla ja osasin vaihtaa vaihteita, ajolinjani olivat hyvät. Kun Anunti päästi minut kaupunkiin, vaikeudet alkoivat. Lopulta ajoin lumisateessa pizzarekkaa päin.

Harjoitteluohjelman loppupäässä liukkaalle tielle ryntää hirvi. Aloitan ohjelman alusta, kerta toisensa jälkeen, mutta en koskaan pysy tiellä hirveen asti.

Anunti testaa simulaattorin ja pääsee maaliin. Siinä ei ole vikaa, minussa on.

Vantaalaisessa autokoulussa asiasta ei kuitenkaan olla huolissaan.

”Liukkailla ajamisen harjoitteluun eivät nykyiset simulaattorit mielestäni oikein sovi. Siihen tarvitaan perstuntumaa”, Driving Teamin aluepäällikkö Teemu Ansakivi sanoo.

Hän suosittelee minulle harjoittelemista automaattivaihteisella autolla. Se on järkevää senkin vuoksi, että laina-automme ovat automaattivaihteisia.

”Ajotunnilla voit keskittyä liikenteeseen ja ajopelkosi poistoon. Vaihteiden ja mäkilähtöjen kanssa puljaaminen jää pois.”

Kaltaisiani saapuu koulutettavaksi ”silloin tällöin”. Keväällä heitä on eniten.

”Monella on sama syy kuin sinulla. He eivät aja pääkaupunkiseudulla, mutta haluavat ajaa mökkireissuilla maalla”, Ansakivi kertoo.

Jos joku törttöilee kesällä Helsingin keskustassa, hänet leimataan heti maalaiseksi. Todennäköisemmin oikeaan osuu kuitenkin hän, joka tuhahtaa ”kaupunkilainen” aina kun näkee epävarman ajajan maalaismaisemissa.

Moni opettelee ajamaan uudelleen vasta kun perheen ajamisesta vastannut puoliso kuolee tai sairastuu. Jotkut tulevat autokouluun, kun saavat lahjakortin ajotunneille. Se on ovela tapa houkutella ajopelkoinen ratin taakse, koska lahjakorttia ei hennota jättää käyttämättä.

Jollekin riittää pari ajotuntia, toinen tarvitsee niitä reilusti enemmän.

”Jännitys vie paljon energiaa. Kun se saadaan laukeamaan, ajo alkaa sujua”, Ansakivi sanoo.

Miten jännitys sitten saadaan laukeamaan?

”Kannustamalla ja sillä, että kaikkien kanssa lähdetään nollasta. Ihan kaikkien. Kimi Räikkösenkin kanssa lähdettäisiin nollasta.”

Parkkipaikka, täältä tullaan

Nollasta lähteminen tarkoittaa Tikkurilan Driving Teamissa Heurekan parkkipaikkaa. Ennen tänne saapumista olen kerrannut ajamisen teoriaa kirjasta ja netistä. Työkaveri on iskostanut päähäni muistisäännön kiperiä tilanteita varten. Ajattele kuin vasemmistolainen. Väistä kaikkea, mikä tulee oikealta.

Kunhan vain muistan, kumpi se on.

Olen aina sotkenut oikean ja vasemman. Lapsena siskoni neuvoi, että oikea kätesi on se, jossa on syylä. Sitten syylä katosi.

Autokoulussa opettaja kyllästyi huomauttamaan suunnista ja antoi minun ajaa umpikujiin. Ajoit sitten tänne, totesi.

Heurekan parkkipaikalla siirryn kuljettajan paikalle, joka nyt on pelkääjän paikka. Liikenneopettaja Mika Vihreälehto neuvoo säätämään penkin ja peilit. En muista koskaan aiemmin säätäneeni istuimen tai turvavyön korkeutta.

Seuran toimittaja Miia Saaren ajotaito kaipaa pientä kertausta.

Peili on oikein säädetty, kun auton oven kahvat näkyvät sen sisäreunasta. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Kas, automaattivaihteiston P-asento pitää auton paikallaan, eikä silloin tarvitse koskea polkimiin. Joita on siis vain kaksi. Vasemmanpuoleinen, se iso, on jarru ja oikeanpuoleinen kaasu.

”Vasen jalkasi ei tänään tee mitään. Sen voisi vaikka sitoa penkkiin kiinni”, Vihreälehto sanoo.

Käynnistän auton P-asennossa. Sitten painan jarrun pohjaan ja käännän vaihteen ajoasentoon D. Sitten nostan varovasti jalkaa pois jarrulta ja kas, auto liikkuu. Mystistä. Tähän asti olen kuvitellut, että auto lähtee liikkeelle vain, kun painaa kaasua.

Sitten siirrän varovasti jalan jarrulta kaasulle.

Heurekan suuri parkkipaikka on mainio paikka nollasta aloittamiseen. Täällä voin harjoitella risteystilanteita, liikkellelähtöjä, pysäytyksiä ja hätäjarrutuksia.

Alkuun auto töksähtää joka kerta, kun jarrutan. Jarrut ovat näköjään muuttuneet niistä ajoista, kun olen viimeksi ajanut.

”Nykyisin ei jarruissa juuri voimaa käytetä. Jarrua painetaan höyhenenkeveästi, jalan paino polkimella melkein riittää”, Vihreälehto kertoo.

Jos peruutan liian lähelle estettä tai puskia, autoni, Citroën C4, alkaa piipittää kovaäänisesti ja ruudulle ilmestyy graafiikka siitä, kuinka paljon esteeseen on matkaa.

Nyt haluan piipityksen pois. Se loppunee, kun nostan jalan pois jarrulta ja painan kaasua ja menen eteenpäin.

”Älä tee niin. Pakki on päällä. Jos nostat jalan pois jarrulta, menemme taaksepäin, emme eteenpäin”, opettaja sanoo.

Ai niin.

Piipitys poistuu, kun vaihdan D-asennon päälle. Vasta nyt auto on varma, etten enää peruuta.

Hyvä, että se luottaa enemmän itseensä kuin minuun.

”Jos talvella kävisi niin, että auto alkaa peruuttaessa piipittää, syy voi olla siinä, että puskuri on lumessa. Tunnistimet luulevat lunta esteeksi. Ääni hiljenee vasta, kun puskurit harjaa puhtaaksi”, Vihreälehto kertoo.

Tunnin päästä tapahtuu jotain yllättävää. Kyllästyn ajamaan ympäri parkkipaikkaa. Haluan pois täältä. Haluan ajaa pois täältä.

Mika Vihreälehtoa hymyilyttää. Vaikuttaa siltä, että hän on odottanut ilmoitustani.

Aina kun opetettava onnistuu, Mika Vihreälehto kannustaa. Kehuminen lievittää jännitystä. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Meitä onkin monta

Ajamisen pelko on kuin tinnitus. Kun paljastat, että sinulla on se, ympäriltäsi alkaa löytyä ihmisiä, joilla on se myös.

Kun kerron ajopelostani, kuusi työkaveriani paljastuu kohtalotovereikseni. Heistä kaksi on miehiä.

Ehkä he vievät tasa-arvoa eteenpäin.

Liikenneopettaja Mika Vihreälehdolla ei tietenkään ole ajopelkoa. Mutta hänellä on tinnitus. Sen hän sai puolitoista vuotta sitten ajokokeessa. Oppilas sotki polkimien paikat ja painoi jarrun pohjaan, kun olisi pitänyt kiihdyttää. Takaa tuli viisiakselinen sora-auto, suoraan perään.

”Tein perusmokan, kun auto pysähtyi. Käännyin katsomaan taaksepäin, ja vasen korva iskeytyi pääntukeen. Olisi pitänyt pitää takaraivo kiinni siinä.”

Törmäyksessä korva alkoi soida eikä koskaan hiljentynyt. Vakuutusyhtiö ei korvannut vammautumista, koska Vihreälehto ei voinut todistaa korvan soimisen johtuneen onnettomuudesta.

Heurekan parkkipaikan ulkopuolella liikkuu paljon autoja. On neljän ruuhka Suomen neljänneksi suurimman kaupungin ydinkeskustassa.

Onkohan sittenkin huono idea lähteä tuonne?

”Meillähän ei huonoja ideoita olekaan. Ei muuta kun alat mennä.”

Nyt tarkkaillaan lapsia ja odotellaan ihan rauhassa, että bussi lähtee pysäkiltä. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Nyt tarkkaillaan lapsia ja odotellaan ihan rauhassa, että bussi lähtee pysäkiltä. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Vaari ajaa väärin

Kävelijä luulee minun pysähtyvän, koska ajan niin hiljaa risteykseen. Mutta mitä vielä, minä vain tarkkailen, kenellä on kolmio. Ja unohdan katsoa vasemmalle.

Nainen pysähtyy hölmistyneenä keskelle suojatietä.

Anteeksi.

Otan opikseni, ja nyt tarkkailen kevyen liikenteen väyliä vimmatusti. Opettaja kannustaa. Hyvin menee, hyvin katsottu!

Teorian opiskelu kannatti, sillä tiedän takuuvarmasti, että nyt on minun vuoroni mennä. Mutta samassa vasemmalta tuleva auto suhahtaa edestäni. Jos olisin ollut rivakampi, se olisi ajanut kylkeeni.

”Oho. Tässä meillä oli tilanne, ettei vaari tunne enää liikennesääntöjä”, Vihreälehto tokaisee.

Nyt olen kääntymässä ostoskeskuksen pihalta tielle, mutta samaan aikaan oikealta tuleva kuljettaja aikoo kääntyä ostoskeskukseen. Mutta hän ei mene, vaikka hänen pitäisi. Enkä minä mene. Olemme pattitilanteessa.

”Tämmöisessä tilanteessa, jos se kestää kauan, on sitten vain itse mentävä”, Vihreälehto sanoo.

Tähän en osannut varautua. Että osaan liikennesäännöt muita paremmin.

Ympäri mennään, yhteen ei tulla. Toivottavasti.

Ympäri mennään, yhteen ei tulla. Toivottavasti. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Ajotunti päättyy. Uusi on huomenna.

”Hyvinhän se lähti sujumaan. Perusteet on käyty ja risteykset harjoiteltu. Huomenna lisätään vaatimustasoa ja käydään suuremmissa nopeuksissa.”

Vihreälehto tietää, että pahin painajaiseni on ajaa moottoritielle.

”Huomenna tuhotaan se painajainen.”

Paha uni toteutuu

Siinä se nyt on, liittymä moottoritielle. Vihreälehto alkaa puhua, rauhallisesti.

”Nyt katse kauas, hartiat rentoina. Rohkeasti pistät vauhtia, että päästään kivasti liittymään. Vielä vaan vauhtia. Nyt vilkku vasemmalle, meillä on pitkä oma kaista tässä mennä. Paina lisää vauhtia, nyt rohkeasti vaan kaasua. Vielä vaan nopeutta lisää, nyt nopeita vilkaisuja sivulle. Nyt hyvin loiva siirtyminen tielle. Nyt vilkku veks.”

Sehän meni varsin mallikkaasti.

Ei ihan vielä, mutta aivan kohta minusta tuntuu siltä, että minähän nautin tästä. Saman tunteen muistan kokeneeni auton ratissa kerran aiemminkin, vuonna 1989. Ajoin yksin tyhjää maantietä juttukeikalle Kuusamosta Posiolle ja muistan vieläkin, kuinka mukavalta ajaminen tuntui.

Tosin mukavuus loppui, kun matkan keskeyttivät keskelle tietä jumittuneet porot. Ne liikahtivat vasta kun rekka ajoi paikalle, tunnin kuluttua.

Nyt ajamme tunnelissa ja Kehä III:lla. Liitymme moottoritielle viisi kertaa.

Ajotunnin jälkeen olisin opettajani mielestä jo valmis itsenäinen harjoittelija.

Mutta vielä on tapettava yksi mörkö. Se asuu Helsingin keskustassa. Taskuparkissa.

Alkaa tuntua kivalta

Mitä helvettiä.

Olen kääntymässä vasemmalle kaksikaistaiselle tielle. Vastapäätä olevalla kadulla seisoo punaisissa valoissa jonollinen autoja, joita minun on väistettävä ennen kääntymistä. Ne kun ovat ajamassa suoraan.

Mutta kaikki autot kääntyvätkin oikealle. Yksikään ei käytä vilkkua.

”Näitä kuskeja valitettavasti löytyy paljon varsinkin Helsingistä”, Vihreälehto sanoo.

Liikennemerkki kertoo, että minulla on etuajo-oikeus, mutta mustan Bemarin kuljettaja ajaa röyhkeästi edestäni. Raitiovaunut eivät pelotakaan minua. Niihin voi sentään luottaa. Riittää, että muistaa tarkkailla, missä ne menevät.

Ainakaan ratikka ei koukkaa eteen arvaamattomasti. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Kalliossa kehnosti aurattu katu on niin kapea ja täynnä autoja, että minun on väistettävä vastaantulijaa kahden auton väliseen koloon. Vastaantulija nostaa kiitokseksi kättään. Voi miten mukavalta se tuntuukaan.

Lapsena haaveilin, että koko maailma olisi suuri lasten liikennepuisto. Lapset saisivat ajella polkuautoilla missä vain.

Tunnin ajelun jälkeen minusta alkaa tuntua siltä, että Helsingin keskusta on liikennepuisto. Ajaminen tuntuu kivalta leikiltä. Mutta en ole varma, olisiko se yhtä kivaa yksin.

Jes, en tappanut ketään! © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Taskuparkkaus ahtaaseen koloon ei suju ensimmäisellä kerralla. Kun saan ohjeita, sekoitan oikean ja vasemman. Saan uuden muistisäännön: opettaja on aina oikeassa.

Lopulta sujautan auton ahtaaseen taskuparkkiin. Ja saan sen sieltä kunnialla poiskin.

Mörkö on kuollut.

Joensuu, täältä tullaan.

Video: Nän toimittajalta sujui taskuparkkeeraus Heksingin Kalliossa. Kuvaus: Tommi Tuomi / Otavamedia.

X