Nousu Kilimanjaron huipulle vaatii vaeltajalta hyvää kävelykuntoa ja malttia – Afrikan katolle ei kivuta yksin vaan kaaderi on pakollinen

Rankkasade yltyy tunnin kävelyn jälkeen. On Kilimanjarolle nousuni kolmas päivä. Meidän on tarkoitus kiivetä tänään 4 600 metriin ja laskeutua yöksi alle neljän kilometrin. Niin ruumis tottuisi korkeuteen ja vähään happeen.

”Käy korkealla, mutta nuku matalalla” on vuorella liikkumisen tärkeimpiä ohjeita. Siten on mahdollista välttää vuoristotauti. Jotkut vertaavat vuoristotautia elämänsä pahimpaan krapulaan, johon on lisätty vielä muutama pykälä. Se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yhtäkkiä oksettaa, huimaa, jokainen askel on tuskaa, hengitys pihisee, ruoka ei maita, eikä pysty nukkumaankaan. Päätä kolottaa jatkuvasti kuin sisällä soisivat kirkonkellot.

”Pole pole, hitaasti hitaasti”, on toinen ohjeista.

Useimmiten Kilimanjarolle kiipeämisessä epäonnistuvat nuoret urheilulliset miehet, jotka eivät malta pitää tarpeeksi hiljaista vauhtia. Ylhäällä on käytettävissä vain puolet merenpinnan tason hapesta.

Vilkaisen pienen seurueemme muita jäseniä, skottilaista nelikymppistä pariskuntaa. Mies näyttää huonovointiselta. Ohitamme ruotsalaisseurueen. Eilen he lauloivat raikuvasti kuin rapukesteissä.

Tänään yksi sun toinen istuu kivellä naama valkoisena ja pitelee päätään.

Vaelluksellemme osui pahin sadepäivä Kilimanjarolla seitsemään vuoteen. Jari Järvelä

Kilimanjaron huipulle päästäkseen ei tarvitse vuorikiipeilytaitoja, hyvä kävelykunto riittää. Toisaalta se on yksi hankalampia vuoria päästä ylös. Jokaikistä Kilimanjarolle yrittäjää vaanii vuoristotauti. Suositusnousu leirien välillä vuoristossa on 300–400 metriä per päivä, ja se ylitetään Kilillä, kuten sen lempinimi kuuluu, jatkuvasti.

Päivänousut ovat kilometrin tai enemmänkin korkeutta.

Rankkasade kiihtyy ja piiskaa viistosti. Tarpominen ylös päivän korkeimpaan kohtaan,

Lava Towerille eli Laavatornille, kestää viitisen tuntia ja koko ajan sade takoo lujempaa.

Sadevaatteeni kastuvat lävitse huolimatta siitä, että niiden pitäisi olla täysin vedenpitäviä. Samoin sateenkestävät vaelluskenkäni muuttuvat vaaleanruskeista mustiksi ja tunnen miten vesi imeytyy sukkiini, ne litisevät kenkien sisällä.

Laavatorni on sata metriä korkea linnamainen möhkäle, joka on syntynyt tulivuorenpurkauksessa. Sen ympärillä maa on nilkkaan asti sohjoinen, ihmisiä värjöttelee läpimärkinä kallionlippojen alla.

Nyt tammikuussa Kilillä pitäisi olla kuiva kausi ja kesän parhaimmillaan. Katson kun yksi trekkaaja liukastuu sohjoon ja ottaa hyisen kokovartalokylvyn.

”Mitä ihmeen järkeä tässä on?” mietin.

Nousun alkupiste, Machamen portti (1 800 m) Jari Järvelä

Hemingwayn syytä

Luin 16-vuotiaana Ernest Hemingwayn novellikokoelman Kilimanjaron lumet.

Niminovelli alkoi maininnalla jäätyneestä leopardista, joka oli löydetty lähes kuuden kilometrin korkeudesta läheltä huippua. Kukaan ei tiennyt miksi leopardi oli noussut ympäristöön, jossa se menehtyisi. Vuoren huipulla ei ole ruokaa eikä juomaa, vain kylmyys. Novellikokoelman kannessa hehkui valkolakinen Kilimanjaro, sen edessä seeprat ja kirahvit laidunsivat savannilla.

Kilimanjaron lumet kuvasi kummallista maailmaa, josta en tiennyt teininä mitään.

Niminovellista huokui kuolema ja kuoleman pelko, ja parisuhde kaikkine kauniine ja katkerine hetkineen. Jokainen lause veti minua puoleensa kuin magneetti.

Novellikokoelman lukemisen jälkeen halusin kirjoittaa yhtä intensiivisiä lauseita, joissa olisi läsnä sekä rakkaus että kuolema yhtä aikaa. Päätin ryhtyä kirjailijaksi.

Hemingwayn kirjan lukemisesta lähtien minua houkutteli kiivetä tarinan vuorelle.

Asiasta oli puhetta vuosikymmenten varrella eri ystävien kanssa. Aina tuli jokin este: työ, lapsi, muu matka.

Lähimmäs pääsin, kun Tansaniassa työskentelevä ystävämme täytti viime kesänä viisikymmentä ja kutsui vieraaksi synttäreilleen Serengetiin. Lähdin vaimoni Kirsin kanssa. Saimme heti reissun toisena päivänä viikon kestävän rajun vatsataudin. Meidän piti peruuttaa jo sopimamme kiipeämisyritys Kilimanjarolle. Näin Afrikan korkeimman vuoren vasta, kun lentokone irtosi kentältä kohti Suomea. Kilimanjaron valkea laki hehkui pilvien yllä, kraatteri näytti huutavalta suulta, joka toivotti:

”Tervemenoa!”

En purkanut kotona vuorivaatekassia, vaan jätin sen puoleksi vuodeksi vaatekaapin nurkkaan. Tammikuussa 2019 löysin itseni uudestaan kohti Tansaniaa lentävässä koneessa, sama kassi mukana. Matkalukemisena minulla oli Kilimanjaron lumet. Kun kone lensi Niiliä myöten kohti päiväntasaajaa, kävin lukemaan novellia. Olin unohtanut ettei tarinassa päästä vuorelle ollenkaan – tai ainoa joka on päässyt on mainittu jäätynyt leopardi.

Kertojana on kirjailija, joka on saanut haavan savannilla, haava on tulehtunut ja jalassa on kuolio. Kirjailija katsoo telttatuolissaan Kilimanjaroa, ruotii elämänsä onnen ja epäonnen hetkiä ja äksyilee vaimolleen. Lopulta hän kuolee.

Mielessäni käy kylmä tuulahdus, ai tämän tarinan takia olen janonnut Kilimanjarolle.

Ehkä tämä on minunkin jäähyväismatkani.

Leiri Barrancossa 3 980 metrissä, teltat olivat jättivillakoiden keskellä. Jari Järvelä

Yksin ei saa yrittää

Vietämme sateen piiskaamalla Laavatornilla vain sen aikaa, että siemaisemme termospullosta lämpimät juomat. Kun lähdemme 4 600 metristä alas, skottipariskunnan nainen parahtaa. Raju sade on muuttanut jyrkän polun vesiputoukseksi, joka syöksyy alas rinnettä. Jalansijat on löydettävä kuohuvan veden seasta. Nainen jäykistyy kuin jänis ajovaloissa, eikä saa paniikiltaan jalkojaan liikutettua. Kaksi opasta taluttaa häntä alaspäin etanan vauhtia.

Saan luvan mennä yhden ohikulkevan kantajan perässä leiriin. Hän loikkii vuolaiden purojen yli puolijuoksua. Harpon perässä, yritän osuttaa jalkani samoille kiville. Olemme perillä tunnissa. Ripustan märät vaatteet telttaan, teltan sisällä ropisee, tunnelma on kuin sademetsässä. Skotit pääsevät oppaiden kanssa leiriin vasta lähes neljä tuntia myöhemmin.

Skotit päättävät keskeyttää kiipeämisensä kohti huippua samana iltana. Heidän kaikki vaatteensa ovat läpimärkiä, eikä ylhäällä vuorella mikään kuivu kunnolla. He yskivät ja ovat flunssaisia.

Oppaani Yahya. Monet oppaat kantavat mukanaan sateenvarjoa. Jari Järvelä

He eivät ole ainoita keskeyttäjiä. Sadepäivä on ollut pahin vuorella seitsemään vuoteen.

Lähes puolet kiipeäjistä keskeyttää myrskysään takia.

Jatkan neljäntenä aamuna seurueeni ainoana.

Mukanani kulkee kaaderi, joka on Kilimanjarolla pakollinen: opas, kokki ja muutama kantaja. Kilimanjarolle ei saa kiivetä yksin.

Jokainen kiipeäjä kantaa päiväreppunsa, kantajat tuovat muun muassa teltat, ruoat ja keittovälineet.

Aamulla on vuorossa satoja metrejä korkea Barrancon seinä. Se kohoaa pystysuorana pilviin ja näyttää aivan Game of Thrones -kirjoissa kuvatulta pohjoista rajaavalta Muurilta, vain väri on valkoisen sijasta ruskeanharmaa.

Kauempaa seinämä näyttää kiipeämättömältä, kun pääsemme lähemmäs paljastuu jyrkkä puikkelehtiva polku. Sitä pystyy nousemaan, kun käyttää käsiä apunaan.
Ähisen ylös Barrancon seinämää. Teltat näyttävät alhaalla enää nuppineulanpäiltä.
Ihailen kantajia, jotka tuovat taakkojaan ylös jyrkännettä. Jokainen heistä kantaa päänsä päällä kahtakymmentä kiloa, plus selässä omaa reppuaan. Vuorenseinämää nousee myös pari naiskantajaa. He saavat samaa palkkaa kuin miehet, ja heidän pitää kantaa yhtä painavia lasteja.

Yritän kuivata läpimärkiä kenkiä niin, että panen sisään aina uudet kuivat sukat. Annan niiden toimia pesusieninä samalla kun kävelen. Neljännen yön leiripaikkamme on tuulinen vino tasanko tummien pilvien yllä. Alapuolellamme riehuu ukkonen. Kun aurinko pilkahtaa hetkeksi, levitän kaikki märät vaatteeni läheisille kiville kuivumaan. Niin näyttävät tekevän muutkin. Leirialue muistuttaa isoa ryysyrantaa.

Ruokakaappimme. En saanut mahatautia. Jari Järvelä

Jokaisella on syynsä

On viidennen päivän illansuu. Minua jännittää, varpaita kipristelee. Teltan oviaukosta näkyy yksi Kilimanjaron kolmesta isosta tulivuoren kraatterista: Mawenzi. Sen repaleinen reuna irvistää kuin mustat hampaat.

Ajattelen keskiyöllä alkavaa nousua. Minun pitäisi nousta yli tuhatkaksisataa metriä korkeutta kerralla. Olen varma, että alan voida huonosti. Lähtöpistekin on jo melkein 4 700 metrissä. Happea on ilmassa vain puolet merenpinnan tasosta.

Minusta tuntuu kuin istuisin hammaslääkärin odotushuoneessa odottamassa kutsua sisään. Välillä sisältä kuuluu poran jyrinää, ja lopulta ulos hoipertelee kalpea potilas.

Olen katsellut niitä kalmankalpeita potilaita nyt jo monta tuntia. Niitä on valunut iltapäivän kuluessa Kilimanjaron huipulle johtavaa jyrkkää polkua alas.

Kilimanjarolla on myös naiskantajia, heidän määränsä lisääntyy vuosittain. Jari Järvelä

Juuri nyt telttani suuaukon edestä hoipertelee japanilaismies, opas kantaa hänen reppuaan. Mies kaatuisi ilman käsissä olevia vaellussauvoja. Silmät ovat lasittuneet, jalat huojuvat kuin heinä tuulessa ja mies törmäilee jatkuvasti ympärillä oleviin kiviin.

Ajattelen huipulle jäätynyttä leopardia. Miksi se kiipesi ylös? Kuoltuaan se on varmaan Afrikan tunnetuin leopardi, mutta en usko että se kiipesi sen takia.
Kilimanjaron rinteillä liikkuu kaikenlaista kulkijaa. Monet yrittävät elämässään kiivetä vain yhdelle vuorelle, ja se on Kilimanjaro. Se on monelle lapsuuden taianomainen satuvuori, joka nousee norsujen ja kirahvien keskeltä.

Tapasin eilen kaksi pahoinvoivaa ihmistä, jotka olivat saaneet idean vuorelle kiipeämisestä vain viikkoa aikaisemmin.

He ajattelivat, että vuorelle nousu syventää heidän rakkauttaan.

Minä perusleirissä Barafussa (4 660 m) odottamassa nousuyötä. Edessäni toinen Kilimanjaron kolmesta tulivuorenhuipusta, Mawenzi (5 149 m). Jari Järvelä

Älä pysähdy

Lähden kiipeämään keskiyöllä oppaani Yahyan kanssa. Yksi kantajista on herättänyt minut tuntia aiemmin. Minua on neuvottu pukemaan kahdet pitkät kalsarit toppahousujen alle. Taivaalla mollottaa täysikuu, lähimmät kivet hehkuvat hopeanharmaina.

Vilkaisen ylöspäin, ylös vuorenrinnettä kiemurtelee valojono kuin siellä lentäisi parvi tulikärpäsiä.

Ensimmäinen tunti on niin jyrkkää nousua, että minun pitää käyttää kiipeämisessä käsiä apuna. Sitten alkavat loputtomat siksakit, oikealle ja vasemmalle vuoronperään.

Koetan kiivetä tasaisesti, jarru päällä. Pidän mahdollisimman vähän taukoja. Yahya kertoo, että niin kantajatkin tekevät, he ponnistelevat hitaasti eteenpäin eivätkä pysähdy.

Liiat tauot ovat turmiollisia, niiden aikana ehtii miettiä ihan liikaa kuinka paljon kiipeämistä on vielä jäljellä. Henkinen väsymys iskee ennen ruumiillista.

Juon jatkuvasti vettä kävellessäni. Siksakkäännöksiä riittää käsittämättömän paljon.

Reisiä kivistää.

Pyöräpaarit. Niillä kuskataan alas ne pahaan vuoristotautiin sairastuneet, joiden vakuutukseen ei kuulu helikopterikyytiä. Paareja kuljettamaan tarvitaan kuusi ihmistä. Neljä sivuille jarruiksi (jarruja ei ole), yksi eteen, yksi taakse. Möykkyistä kyytiä. Jari Järvelä

Barrancon seinämän huipulla näköalat ovat mahtavat. Jari Järvelä

Yritän irrottautua pimeästä jyrkästä kivikosta ja siirtää itseni mukavaan paikkaan.

Ajattelen punaviinin nauttimista vaimon kanssa kynttilänvalossa. Välähtelevät otsalamput käyvät hyvin kynttilänliekkien korvikkeiksi.

Jyrkkä nousukulma ei tunnu loiventuvan ikinä. Hapen vähyyden tuntee suun kuivumisena ja siitä, että yksikin liian reipas askel pistää huohottamaan.

Vuorelle nousussa on ihan omat lainalaisuutensa niukan hapen takia. Jos menet pikkaisenkin liian lujaa, katkeat täysin.

Maratonin kolmenkymmenenviiden kilometrin väsähdys on armollinen vuorenrinteen totaaliseen stoppiin verrattuna. Yksikin metri tuntuu silloin maailmanlopulta.

Pääsen monen tunnin jälkeen ylös Stella Pointille, kielekkeelle johon jyrkin osuus päättyy.

Vain minuutteja huipulla

Yahya ihmettelee kirkasta otsalamppuani, sen valo lävistää pakkastuulta. Ylämäki loivenee ja seuraan kraatterin reunaa vievää polkua.

Jalkani ovat kuin unessa, ne laskeutuvat aina eri paikkaan kuin yritän niitä tähdätä. Vilkaisen viereeni. Oppaani huojahtelee hänkin eteenpäin kuin olisi humalassa.

Huojumme eteenpäin toinen toisiamme tukien. Horjahteleva olo kestää vartin verran.
Pimeydestä ilmestyy otsalampun valokeilaan kyltti.

”ONNITTELUT. OLET NYT UHURU PEAKILLA, 5895 METRISSÄ, AFRIKAN KORKEIMMALLA KOHDALLA.”

Afrikan katolla! Uhuru Peak, 5 895 metriä. Jari Järvelä

Kättelemme ja rutistamme toisiamme. En ole tajuta, että pääsin perille vuosikymmenten jälkeen.

Horisontissa hehkuu auringon valoviiva. Juomapussin letku on jäätynyt.

Opas hoputtaa parinkymmenen minuutin jälkeen alaspäin. Rinnettä valaisee jo aamunkajo.

En ole edes vappuna nähnyt niin paljon huonovointisia ihmisiä kuin palatessamme alas.

Ihmiset pyörtyilevät ja oksentelevat ja taapertavat silti sitkeästi ylöspäin. Kukaan ei halua antaa periksi.

Aurinko nousee huipullenousuyön jälkeen. Kuva otettu huipun suunnasta, edessä näkyy Mawenzi. Jari Järvelä

Ehkä tässä on ihmiselämän koko kuva. Onni ja kärsimys kulkevat rinnakkain.

Pääsemme leiriin. Liikutus iskee jälkeenpäin. Makaan auringon lämmittämässä teltassa ja pyyhin kyyneleitä. On vaikea uskoa, että kävin Afrikan katolla.

Yahya avaa teltan oven. Hän kertoo, että tein hänen opasaikansa reittiennätyksen perusleiristä huipulle, 5 tuntia 10 minuuttia. Aikaisempi oli viisi ja puoli tuntia.

En tiedä mitä sanoa. Minkäänlainen kiirehtiminen ei ollut tarkoitukseni, minulla ei ollut edes kelloa mukana viikon vaelluksella. Eikä sykemittaria.

Kaikenlaiset sykemittarit orjuuttavat minusta enemmän kuin antavat: en käytä sellaisia.

Pidin noustessa vain oman rytmini, ja koetin nauttia siitä että olen lopultakin unelmieni vuorella.

Huikkaan Yahyan perään, kiitän häntä majakkana olosta. Annan hänelle otsalamppuni.
Nyt pyyhimme poskiamme molemmat.