Nuoren parin viimeinen automatka rautaesiripun takana - Tällainen oli roadtrip Neuvostoliiton sateliittimaissa ennen kuin Berliinin muuri murtui

Autoreissu oli seikkailu, jonka tarkoitus oli bongata uusia maita. Toukokuussa 1989 ei kukaan aavistanut, että se oli kesämatka, jollaista ei voinut tehdä enää koskaan. Berliinin muuri murtuisi puoli vuotta myöhemmin.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Berliinin Nikolaivierteil edustaa Saksan vanhaa arkkitetuuria ja DDR:n betonibrutalismia.

Autoreissu oli seikkailu, jonka tarkoitus oli bongata uusia maita. Toukokuussa 1989 ei kukaan aavistanut, että se oli kesämatka, jollaista ei voinut tehdä enää koskaan. Berliinin muuri murtuisi puoli vuotta myöhemmin.
(Päivitetty: )
Teksti: Tiina Vahtera

Olimme 30 vuotta sitten lapseton nuoripari, vapaita kulkemaan. Tapamme matkustaa oli ajaa autolla ja lujaa, Golf ja sen pääkuski olivat sitä sorttia.

Ensikosketus Neuvostoliiton satelliittimaiden todellisuuteen tapahtui kesällä 1988. Olimme piipahtaneet muutaman kerran Intouristin huomassa Leningradissa ja Neuvosto-Tallinnassa, mutta suoriutuminen omin nokin suuresta tuntemattomasta oli aikamme Grand Tour.

Keväällä keittiön pöydän ääressä karttakirjaan alkoi piirtyä vaihtoehtoisia reittejä Itä-Euroopan halki Aasian rajalle; sattumalta sinne, sillä kummankaan kristallipallosta ei näkynyt, että ”kaalimaiden” viime hetket olivat käsillä. Maabongailusta oli kyse.

Tarkoituksena oli poimia rautaesiripun maat kuin silmukat puikolle, kääntyä Istanbulissa, ajaa Kreikkaan, Italiaan, Alpeille, sieltä Berliinin ja Puolan kautta kotiin. Albaniaan ei länsiautolla päässyt.

Reitti raja-asemineen oli suunniteltava huolella. Välttämättömät proopuskat hoidettiin Autoliiton ohjeiden mukaan.

Potsdamer Platz

Potsdamer Platz oli ennen toista maailmansotaa Berliinin sydän. Sodassa alue tuhoutui ja siitä tuli idän ja lännen välitilaa. Vuonna 1988 paikalla oli koroke, jonne saattoi kiivetä katsomaan muurin toiselle puolelle Getty Images

Jännittävä raja

Ensimmäinen askel itäblokkiin oli Länsi-Saksan ja Tšekkoslovakian raja.
Yöpaikaksi oli valikoitunut Waidhaus-niminen syrjäkylä Saksan puolella. Suttuista, pahanhajuista Zimmer Freita piti äiti uuninpankonpoikansa kanssa. Rajaseutu oli rajaseutua jopa ylisiistissä Saksassa.

Mutta millainen olisi Tšekkoslovakia? Miltä siellä haisee? Kivihiileltä, kakstahtibensalta… kaalilta?

Vaikka olimme nuoria yltiöpäitä, ei tullut mieleenkään ryhtyä kuvaamaan touhua rajalla. Ylipäätään 30 vuotta sitten ei kuvattu kaikkea kaiken aikaa, koska ei ollut kännyköitä ja filmi oli kallista.

Rajalla musta maantiekiitäjä koputeltiin ja tutkittiin, paperit samoin. Virkamies roiskautti leiman: tervemenoa Varsovan liittoon.

Passien leimoja

1980-luvulla passeihin kertyi vielä mukavasti leimoja muistoksi. Tiina Vahtera ja Timo Vähämäki

Prahan autiot kadut

Eurooppa 5 -tie oli tasainen ja hyvä. Kolhooseja. Lehmiä. Vastaan putputti muutama Zetor, Skodia, itärekkoja. Pilsner Urquellin kotikaupungin Plzenin ohitimme, koska päämäärä oli Praha.

Idän tuoksu tulvahti vastaan. Se oli sekoitus lantaa ja kivihiiltä. Teollisuuden ja maatalouden aromi.

Praha oli siisti. Nykyään tupaten täysillä Vanhankaupungin ja Václavin aukioilla oli kulkijoita yllättävän vähän, kaduilla autoja erittäin vähän. Rohkenimme törsätä huoneen pariksi yöksi vuodelta 1932 olevasta hotelli Axasta, joka on edelleen voimissaan.

Huone oli pieni ja askeettinen, mutta kaikki toimi. Oli jopa oma kylppäri, mutta ei hapanta kerrostätiä vahtimassa ja penkomassa tavaroita, kuten Neukkulassa.

Sotilas vahtii Tuomiokirkkoa

Sotilas vahtii Tuomiokirkkoa, joka välttyi DDR:n purkutuomiolta. Tiina Vahtera ja Timo Vähämäki

Miellyttävä Unkari

Tuolloin vielä yhtenäisestä Tšekkoslovakiasta ajelimme vuoristomaisemien läpi Itävaltaan ja Wieniin, jonka pompöösit rakennukset ja ihmisten tylyhkö olemus eivät toivottaneet tervetulleeksi.

Vaikutelmaa lisäsi Anschlussin, Itävallan natsi-Saksaan liittämisen 50-vuotisnäyttely asiakkaineen. Itävaltalaisten sanotaan olevan järjestelmällisiä, mutta museoon olivat ilmeisesti osuneet valtakunnan kaikki tönijät ja etuilijat. Palvelu oli ynseää.

Unkariin!

Etukäteen tiesimme, että Unkari ja Jugoslavia olisivat tuonpuoleisen vapaamielisimmät valtiot. Unkarissa pienyrittäjyys oli sallittua. Jugoslavia ei kuulunut Varsovan liittoon.

Kulutustavaroita oli tarjolla enemmän kuin muissa rautaesiripun maissa, koska niitä ei jouduttu luovuttamaan koko blokin hyväksi.

Maailma on näistä ajoista keikahtanut päälaelleen, mitä vapaamielisyyteen tulee.
1980-luvulla Unkari oli sympaattinen maa, jonka asukkaat ilahtuivat joka kerta kuullessaan vieraiden olevan Suomesta.

Budapestissa ilma oli sininen Trabantien pakokaasusta, mutta sauhun seasta löytyi yllättäen turisti-info. Sieltä meidät ohjattiin Pestin puolelle kotimajoitukseen iäkkään historianprofessorin yläkertaan. Harmaahapsen koti oli täynnä muinaisuutta.

Vierashuoneen pöytää koristi Habsburgien aikainen karttapallo siirtomaavaltoineen.
Professori oli kokenut kaksi sotaa, miehityksen, kansannousun ja sen verisen kukistamisen. Mitähän professori ajattelisi nykymenosta? Pääministeri Viktor Orbánin diktatuuriksi vajonnut Unkari rakentaa muureja, uhittelee kaikille ja osoittaa, ettei historiasta opita ikinä mitään.

Berliinin muurin uhrit

Ristit muistuttavat uhkarohkeista yrittäjistä, jotka eivät selvinneet vapauteen Berliinin muurin yli. Tiina Vahtera ja Timo Vähämäki

Omituinen Romania

Matkan raskain ja jännittävin etappi vei Unkarista Romaniaan. Etukäteen oli selvää, ettei Ceau¸sescun ihmislaboratoriossa ruveta yöpyilemään. Romaniassa otimme myös käyttöön valuutan nimeltä Marlboro.

Satelliittien emämaassa Neuvostoliitossa pärjäsi sujuvasti länsituotteilla; niinpä olimme varustautuneet esiripun pimeimpien valtioiden varalta tupakkakartongilla. Yksi aski sai tiukkalakkisiin rajamiehiin vauhtia heti.

Romania oli kummallinen. Asvalttitie oli moitteeton ja autoton. Parikin kertaa keskellä tyhjää tietä makasi ihminen poikittain. Tuon riitin merkitys ei ikinä selvinnyt.

Timi¸soaran kaupungin liikennevaloissa automme ympäröi joukko pojankloppeja ruuvimeisselit kourassaan. En tajunnut mistä oli kysymys, mutta kuljettaja kyllä tiesi: auton naarmuttamisesta. Ikkunanraosta tungettu Marlboro kuitenkin toimi ja rikollisenalut juoksivat tiehensä.

Kaupunkia ihmetellessämme olimme onnellisen tietämättömiä siitä, kuinka kammottavia kuvia samaisesta paikasta näytetään jo jouluna 1989. Silloin vallankumous alkoi myös Romaniassa, missä kansalla oli pulaa kaikesta paitsi iskulauseista.

Ruoka ei ollut hääppöistä nälkäisille turisteillekaan. Surkeassa tienvarsikuppilassa tarjolla oli yksi ruokalaji, Essen, joka koostui puolimädäksi liiskaantuneesta lehtisalaatista ja lihaa imitoivasta roiskaleesta, johon ei tehnyt mieli haarukkaansa pistää. Eikä pistetty.

Suolet kurnien pääsimme saman päivän puolella vielä Jugoslavian rajalle. Romaniassa oli ollut pakko vaihtaa vähän länsivaluuttaa leuiksi ja ”ruokailusta” jääneillä kolikoilla ostimme rajakaupasta kuohuviiniä. Siinä päivän eine.

Maat ja menut vaihtuivat välillä tiuhaankin.

Maat ja menut vaihtuivat välillä tiuhaankin. Matka tarjosi myös melkoisia makukokemuksia. Tiina Vahtera ja Timo Vähämäki

Myrskyisät keskimaat

Pilkkopimeää taivalta Romanian ja Jugoslavian rajalta miljoonakaupunki Belgradiin saatteli ukkosmyrsky. Oli pakko ottaa ensimmäinen vapaa hotellihuone. Olimme liian väsyneitä ja nälkäisiä etsimään edullisinta. Huoneessa avasimme romanialaisen kuohuviinin, joka – kuten arvata saattaa – purskahti pitkin seiniä.

Belgrad oli iso ja kyrillinen, mutta emme siitä paljon nähneet, koska matka jatkui heti aamusta.

Upean salamoinnin jälkeen helotti poutasää. Kaunis reitti nykyisen Serbian itäosia pitkin Bulgarian rajalle veti letkeästi. Sapuskaakin sai, mainioita makkaroita ja meheviä arbuuseja. Jugoslaviasta jäi erinomainen fiilis ja siksikin 1990-luvun hajoamissodat tuntuivat musertavilta.

Bulgaria vaikutti kelpo kommunistimaalta. Bensa-aseman raskas ruoka oli maukasta, parkkipaikalla automme SF-maatunnus kiinnosti, vaikka yhteistä kieltä ei ollut.
Pääkaupungissa Sofiassa jouduimme taas rajumyrskyyn. Pikkumusta automme kahlasi vyötäröä myöten ravassa, koska viemärit olivat tukossa.

Sofian jälkeen johti keppisuora tie maan halki. Turkkilaiset rekat vyöryivät vastaan.

Yövyimme noin keskellä Bulgariaa tienvarsimotellissa, joka oli länsimaisen siisti ja tyynyt pehmeitä: lähestyimme länsimaata, joka paradoksaalisesti oli matkamme itäisin piste.

Itä-Berliinissä elettiin aivan erilaista elämää kuin lännessä

Itä-Berliinissä elettiin aivan erilaista elämää kuin lännessä. Matka itäpuolelle oli aivan omanlainen kokemuksensa. Getty Images

Takaisin länteen

Bulgarian ja Turkin raja ei ollut enää mikään juttu, koska kauttakulku oli vilkasta. Majapaikaksi olimme valinneet Kilyoksen kylän Mustanmeren rannalta parikymmentä kilometriä Istanbulista pohjoiseen.

Alkukesästä oli tyhjää. Hotellissa henkilökunta vaipui kaksinkerroin, kun aioimme viipyä viikon. Autoamme luvattiin vartioida parinkymmenen Suomen markan hintaan.

Viikossa ehti hyvin käydä Istanbulissa pari kertaa toteamassa, että kaupunki on upea, mutta Suuren basaarin tyrkyttävä kaupanteko ei sovi suomalaiselle luonteelle. Perille meni sekin oppi, että vaikka aurinko on pilvessä, se todella polttaa. Mustanmeren rannalla koin elämäni pahimman auringonpistoksen.

Leikin loppu

Parin päivän ajo Turkista Kreikkaan ja Ateenaan tuntui huitaisulta. Holjakkaa menoa säesti automusiikin ässä ZZ Top. Jäimme neljäksi yöksi Ateenan eteläpuolelle hotelli Tritoniin Glifadan kaupunkiin. Lisäohjauslukolla ja hälyttimillä turvattu automme nökötti parvekkeemme alla kadulla siihen aamuun saakka, jolloin olimme lähdössä satamakaupunki Patrasiin ja sieltä autolautalla Italian saappaankorkoon Brindisiin.

Aamulla auto oli poissa. Poliisiasemalta löytyi selitys: se oli nostettu yöllä kuorma-autoon ja laivattu Libanoniin. Hotellin väki oli ilmeisesti juonessa mukana. Se oli tavallista.

Jouduimme viipymään vielä muutaman kafkamaisen päivän Ateenassa, kunnes saimme lennot juhannusaatoksi Suomeen. Potutti ankarasti.

Jonkinlainen hopeareunus oli tässäkin pilvessä, sillä ilman autovarkautta emme ehkä olisi lähteneet seuraavalla lomalla taas rautaesiripun taa. Se oli viimeinen kesä.

Lue myös: Ilmasilta pelasti Länsi-Berliinin: Kaupunkiin toimitettiin joka päivä lentäen vähintään 2 000 tonnia hiiltä ja bensiiniä sekä 1 500 tonnia elintarvikkeita

Otetaan uusiksi

Uuden suuren seikkailun kääntöpaikaksi sovittiin Espanja.

Toukokuussa 1989 mukanamme oli jo salamatkustaja. Neuvolan täti kielsi meitä lähtemästä ja uhkasi, että jos tuolla hullulla reissulla tapahtuu jotakin, hän haastaa meidät oikeuteen. Monenlaista sattui, ja vauva syntyi terveenä elokuun alussa.

Viimeinen matka alkoi Polferriesin Silesia-laivalla Helsingistä Gdanskiin. Puola ja Itä-Saksa olivat vielä kokematta. Ankea meritie huipentui vappuun Gdanskissa, ja se olikin jo ihan muuta: seurasimme Solidarno´s´c-lippuja heiluttavien ihmisten virtaa Leninin telakalle.

Lech Wał˛esan vuosikymmenen alussa perustama liike oli laillistettu kuukausi aiemmin, ja sillä oli lupa osallistua kesäkuun parlamenttivaaleihin. Liikkeen nousu hallitukseen laukaisi osaltaan satelliittimaiden vallankumoukset samana vuonna.

Jälkiviisauttako lie, mutta tuona vappuna tuntui, että ainakin Puolassa on meneillään jotain suurta. Kun edelliskesänä oli kokenut muun itäblokin meiningin, gdanskilaisten liehuvat liput ja rauhanmerkkiin ojennetut kädet käänsivät sydämen ympäri liikutuksesta.

Itä-Berliinin katukuva

Itä-Berliinin katukuvan autot olivat suomalaisillekin tuttuja itämalleja. Getty Images

Nukkumatin maassa

Länsi-Puolan viheliäisillä kilometreillä käsikarvat alkoivat laskeutua ja DDR:n rajalla liikutus oli tyystin ohi. Virkavalta oli tavattoman innokas tutkimaan autoamme, ennen kuin päästi meidät jyskyttämään Hitlerin betonilaattatietä kohti Berliiniä.

Vihdoinkin! Nukkumatin, Wartburgien ja Trabant-vauhtipahvien maassa! Kovin näytti haalealta. Tuntui oudolta tulla Berliiniin sen harmaalta puolelta, kun kaikissa uutiskuvissa näkyi graffitein koristeltu muuri.

Berlin Alexanderplatz: maailmankello ja rumia betonimöhkäleitä, tv-torni. Unter den Linden: sotilaiden vartioima kuulu katu, joka vie Brandenburgin portilta itään.

Hitlerin betonitie

Hitlerin betonitiellä Puolan ja Itä-Saksan välillä piti pysähtyä tarkistamaan, ettei mitään hajonnut. Tiina Vahtera ja Timo Vähämäki

Itä- ja Länsi-Berliinin raja

Itä- ja Länsi-Berliinin rajalla oli yksi Euroopan tarkimmista syyneistä ennen kuin Eurooppa mullistui ja Berliinin muuri murtui marraskuussa 1989. Getty Images

Kuolemanvyöhyke ennen rajaa. Kaikki se, mitä olimme kuvista nähneet, oli nyt tässä.
Kävimme pällistelemässä tavarataloa ja ostimme matkamuistoksi joulukuusen lippunauhan, jossa oli pelkkiä sosialistimaita. Myös Kuuba ja Pohjois-Korea.

Länsi-Berliiniin menimme Checkpoint Charlien ylityspaikasta, jota käyttivät diplomaatit ja ulkomaalaiset turistit. Suomi ja DDR olivat solmineet viisumivapauden 1987.

Rajamiehet olivat tiukimmat kokemamme, eikä ollut toivoakaan, että Marlboro-lahjonta tehoaisi. Matkatavaramme purettiin, auto ajettiin montulle, lokasuojat koputeltiin, ovien pehmusteet irrotettiin.

Taisin säästyä henkilökohtaisemmalta tutkimukselta, koska olin silminnähden raskaana ja toin laillisesti ihmisen rajan yli.

Kolme varttia siinä hupeni. Tuo maailma oli totta.

Checkpoint Charliella emme tajunneet, että seisoimme historian käännekohdassa. Itäblokki veti viime vingahduksiaan. Puolen vuoden kuluttua itäberliiniläiset tulvivat samasta kohdasta länteen ja koko maailmanjärjestys murtui.

Silloin istuin kotisohvallani ja katselin uutisia televisiosta vauva sylissäni. Kaiken hullunmyllyn ohella oli vaikea ymmärtää, ettei reissujemme kaltaisia tee enää koskaan kukaan.

Lue myös: Salaperäinen Berliini huokuu historiaa – Loma Saksan pääkaupungissa sykähdyttää: Nappaa matkavinkit!

X