Ikiaikainen Toivonpolku avaa maiseman Pieliselle – Nurmeksen Kohtavaara säilyy elinvoimaisena talkooväen voimin

Jaa artikkeliTilaa Seura
Nauru raikaa Kohtavaaran metsässä, kun tämä porukka tarpoo polulla. Etualalla Jari Lampinen ja Kyllikki Tiensuu.
Nauru raikaa Kohtavaaran metsässä, kun tämä porukka tarpoo polulla. Etualalla Jari Lampinen ja Kyllikki Tiensuu. © Eija Irene Hiltunen
Ensin Paavon portaat, sitten Helvin hengähdyspenkki ja mäen päältä Toivontornista avautuva lumimaisema Pieliselle. Ikiaikainen polku Nurmeksen Kohtavaarassa pysyy talvellakin auki talkooväen voimin.

Pakkasta on vajaat kymmenen astetta eli sen verran, että lumesta lähtee narskuva ääni vaelluskenkien ja talvilenkkareiden alla. Seitsemän hengen retkijoukko kipuaa Nurmeksen Kohtavaaran luonto- ja historiapolkua pitkin kohti Toivontornia.

Hieman pullakka puolikuu kylmäilee sinisellä taivaalla. Keskitalven matalat auringonsäteet pyyhkivät lumisia puidenlatvoja punertavalla hohteellaan.

Askel kerrallaan ylämäkeen Toivonpoluksikin kutsuttua reittiä. Näin ovat tehneet ihmiset tuhansia kertoja aiemmin nauttiakseen pohjoiskarjalaisesta metsäluonnosta ja nähdäkseen, mitä vaaranlaelta eteen avautuu.

Menoreitillä nousua on neljänsadan metrin matkalla peräti 80 metriä, mutta retkeläisistä ensimmäiset rientävät jo pitkällä.

Nurmeksen Kohtavaara ja toivontorni

Mäen päältä Toivontornista avautuu hieno lumimaisema Pieliselle.

Kovakuntoista porukkaa tämä Haikolan talon aktiiviväki ystävineen.

Toivonpolku on joukolle tuttu juttu, sillä he ovat olleet kunnostamassa reittiä kaikille avoimeksi retkeilykohteeksi.

Tällä kertaa porukka on koolla lähtöpaikan, Haikolan talon, saunaremontin takia. Yhteisen siskonmakkarakeittolounaan jälkeen reitille ampaistaan talvelle vielä harvinaisten auringonsäteiden innoittamana. Samalla polku tallautuu lumisateen jälkeen auki muidenkin iloksi lapsista ikäihmisiin.

Historiaa ja luontoa

Nurmeksen Kohtavaaran polun tarina nivoutuu tiiviisti tienoon menneisiin vuosikymmeniin ja vuosisatoihin: Sarkkisten suvun 1700–1800-luvuilla isännöimään tilaan sekä vuonna 2005 toimintansa lopettaneen Nurmeksen evankelisen opiston ihmisiin. Siksi polun nimessä on luonnon ohella myös historia.

”Tämä polku on vanha, ikiaikainen. Aikoinaan vaaranlaen Mustalla kalliolla on poltettu juhannuskokkoakin. Ihmettelen, miten se on mahdollista, kun paikka on keskellä metsää”, kertoo Kyllikki Tiensuu, joka toimi opiston rehtorina 1970-luvun alusta vuoteen 1994.

Retkipäivänä Pielisen jääpeitteen ylle kohoaa upea usvaverho.

Retkipäivänä Pielisen jääpeitteen ylle kohoaa upea usvaverho. © Eija Irene Hiltunen

Nousun varrella lumen alta erottuvat Paavon portaat ja puolivälissä on Helvin hengähdyspenkki.

Paavo Kukkonen oli meillä opistossa yleisaineitten opettaja 1980–90-luvuilla. Hän teki kesäöisin hommia täällä metsässä ja siirteli rautakangella irti kaivamiaan kiviä polulle portaiksi”, Tiensuu valaisee.

Hengähdyspenkin Helvi Valkonen puolestaan ohjasi evankelisen opiston toimintaa 1940-luvun alussa, kun itse johtaja, Toivontornille nimen antanut Toivo Salomaa, oli rintamalla.

Polku lähtee Haikolan talolta, jossa kesällä on terassikahvila ja aitta­majoitusta.

Polku lähtee Haikolan talolta, jossa kesällä on terassikahvila ja aitta­majoitusta. © Eija Irene Hiltunen

Sielun kotimaisema

Matti Paananen ei helvimäistä hengähdystaukoa tarvitse. Kohtavaaran kupeessa asuva seitsemänkymppinen mies pinkoo polulla yleensä neljä viisi kierrosta ja kesäkelissä juoksemalla. Talvisin hän pitää polkua auki lompsimalla reitin läpi isoilla kumisaappailla.

”Olen aina harrastanut liikuntaa, nuorena jalkapalloa ja nykyään pyöräilyä, hiihtoa ja kuntosalia. Eli kaikkea mahdollista, millä saa itseään kiusata”, Paananen sanoo.

Kun häneltä tiedustelee, kilpaileeko hän myös, kun kuntoa siihen näemmä olisi, vastaus kuuluu vekkulisti: ”Astan kanssa, en muiden.”

Asta on puoliso Asta Honkanen, jonka kanssa elämänpolut yhtyivät 20 vuotta sitten. Juuri Asta toi pyöräilyn Matin kuntoilurepertuaariin.

”Lähdin Kuopiosta pyöräretkelle vuonna 1999 onnea etsimään, ja se osui kohdalle Hankasalmella. Matti tölvähti eteen tansseissa. Oli naistenhaku ja pitkään kyllä mietin, haenko vai enkö hae”, Asta Honkanen selvittää.

Ennen retkeä on Haikolan talossa tarjolla siskonmakkarasoppaa. Matti Paananen ja Asta Honkanen ovat nauttineet yhteisiä aterioita 20 vuotta.

Ennen retkeä on Haikolan talossa tarjolla siskonmakkarasoppaa. Matti Paananen ja Asta Honkanen ovat nauttineet yhteisiä aterioita 20 vuotta. © Eija Irene Hiltunen

Onneksi haki. Yhteinen reitti kurvasi ensin Norjaan ja sitten Sodankylään, mutta eläkepäiviksi kaksikko päätyi Astan syntymäkuntaan Nurmekseen viisi vuotta sitten.

”Vähän vahinko tänne tulo oli, sillä olimme jo päättäneet, että Napapiirin alapuolelle emme enää lähde. Täällä junaradan varressa sattui kuitenkin olemaan mökki myynnissä ja päätimme, että tullaan nyt tähän tällä kertaa”, Asta Honkanen kertoo.

Pariskunta on ollut tyytyväinen ratkaisuunsa.

”Olin 11 vuotta poissa suomalaisesta luonnosta. Pohjois-Norjassa näki sikäläisen kauneuden, tunturit ja meren. Myös Suomen Lapin maisema on ihana, mutta kyllä tämä Pohjois-Karjalan luonto on minun sieluni kotimaisema”, Asta Honkanen sanoo.

Lunta riittää

Toivontornin tasanteelta avautuu mielenmyllerryksen tyynnyttävä näky Kohtavaaran laelta alas Pielisen pohjoisosiin, Suomen neljänneksi suurimmalle järvelle.

Vasemmalla alkaa oranssinkeltainen pallo jo painua mailleen. Puhdasta valkeaa lunta näkyy silmien täydeltä. Päälle päätteeksi järven ylle kohoaa talviaikaan harvinainen ilmiö, tiivis usvaverho.

Nurmekselainen Antti Lanki huomauttaa, että Suomen hienosta talvesta puhuttaessa usein keskitytään Lappiin, mutta yhtä lailla Pohjois-Karjalassa riittää lunta, todella runsaastikin.

Parina viime päivänä on taivaalta pudotellut taas kymmenkunta senttiä uutta kerrosta entisten päälle.

Toivontornista näkyvä Pielinen on Suomen neljänneksi suurin järvi.

Toivontornista näkyvä Pielinen on Suomen neljänneksi suurin järvi. © Eija Irene Hiltunen

Polunvarteen on pystytetty tietotauluja, jotka kertovat alueen kasveista, eläimistä, historiasta sekä reitin kunnostusprojektista.

Haikolan talolta retkeilyryhmiä ohjaava Jari Lampinen pudottelee kävelyn lomaan merkkipaaluja menneisyydestä.

”Pielisen alue kuului aluksi Venäjään, mutta Stolbovan rauhassa 1617 se liitettiin Ruotsiin.”

Ensimmäinen pysähdys reitillä tulee heti alussa, naavaisen mäntyvanhuksen luona. Metsänvartijaksi nimetyn puun oksat kiemurtelevat käkkyräisinä kohti korkeuksia. Infotaulu kertoo, että kesällä maasta työntyvät metsäkurjenpolvet ja kultapiiskut, lillukat ja metsämansikat.

Paavon portaita kivutessa kävelysauvat ovat hyvä apu.

Paavon portaita kivutessa kävelysauvat ovat hyvä apu. © Eija Irene Hiltunen

Metsämansikoita ja lampaita

Niin, metsämansikat! Toivontornilta paluureittiä laskeutuessa tulevat eteen Sarkkisten tilan rakennusten kivijalat sekä pätkä luonnonkiviaitaa.

Maastoon on merkitty savupirtin, navetan, kellarin ja kaivon paikat. Pirtin hirret vietiin aikoinaan alhaalla Pielisen rannalla sijaitsevan Haikolan talon seiniksi ja sisäkattoon.

Sarkkisten pellot metsitettiin 1970-luvulla männylle, mutta vielä siihen asti paikalla käyskenteli lampaita kedolla paimenensa kera.

Tuosta ajasta muistuttavat jäännökset eläinten talvisuojasta, jossa oli kamiina, pilttuut lampaille ja kuusenhavuin vuorattu lepopaikka paimenelle. Infotaulun mukaan koululaiset poikkesivat hiihtoreissuillaan kuuntelemaan lammasvahdin tarinointia.

”Tuohon aikaan täällä oli aivan valtavasti ahomansikoita”, kertoo Tellervo Tiensuu-Lanki, jolle Kohtavaaraan ja sen luontoon sisältyy kosolti mukavia muistoja.

Kohtavaaran luonto- ja historiapolku kunnostettiin yleiseksi retkeilyreitiksi EU-rahan turvin.

Kohtavaaran luonto- ja historiapolku kunnostettiin yleiseksi retkeilyreitiksi EU-rahan turvin. © Eija Irene Hiltunen

”Karjalaisempi kuin karjalaiset itse”

Tellervo on siskonsa Kyllikin kanssa kotoisin Länsi-Suomesta Parkanosta, mutta muutti 1970-luvulla Nurmekseen.

Ensin kylläkin tuli Kyllikki. Hänet houkutteli paikkakunnalle Helsingin teologisen tiedekunnan opiskelukaveri, nykyinen piispa Ambrosius, joka tuohon aikaan tunnettiin Risto Jääskeläisenä, pappina Nurmeksen luterilaisessa seurakunnassa.

”Hän kirjoitti minulle, että tule tänne opettamaan Karjalan kirkassilmäisiä lapsia – tule edes vuodeksi. Ensin mietin, että en todellakaan lähde mihinkään Nurmekseen, mutta matkasin kuitenkin opistoa katsomaan siskoni ja veljeni kanssa kuplavolkkarilla yötä myöten. Viimeisen pätkän tulimme moottoriveneellä yli Lipinlahden”, Kyllikki Tiensuu kuvailee mieleen vahvasti painunutta ensi reissua.

Kertaalleen hän ehti peruakin pestinsä, mutta niin vain päätyi opiston rehtoriksi peräti 24 vuodeksi.

Siskonsa Tellervon hän houkutteli Karjalaan tarjoamalla kimppa-asumista isossa talossa ja vinkkaamalla, että Nurmeksessa on liikunnanopettajan paikka auki.

Myöhemmin 1980-luvulla Pohjois-Karjalaan päätyi myös siskosten veli sekä eläkepäivillä äiti ja isä.

”En tietenkään ole Satakuntaa ja Varsinais-Suomea unohtanut, mutta Nurmeksessa olen pitkälti elämäni elänyt ja työni tehnyt. Koti on täällä, ja pohjoiskarjalaisia ollaan. Joku taisi joskus sanoa, että olen karjalaisempi kuin karjalaiset itse”, Kyllikki Tiensuu kertoo.

Kyllikki Tiensuu selaa Toivontornin vieraskirjaa. Retkiseurana Maija Liisa Pasanen-Karhu (vas.), Antti Lanki, Matti Paananen, Asta Honkanen, Tellervo Tiensuu-Lanki ja Jari Lampinen.

Kyllikki Tiensuu selaa Toivontornin vieraskirjaa. Retkiseurana Maija Liisa Pasanen-Karhu (vas.), Antti Lanki, Matti Paananen, Asta Honkanen, Tellervo Tiensuu-Lanki ja Jari Lampinen. © Eija Irene Hiltunen

Metsä tarjoaa hyvinvointia

Metsäluonto kietoo Kohtavaaran polulla syleilyynsä. Kuusikon halki kulkeva osuus on nimetty Hiljaiseksi taipaleeksi. Sen varrella on myös Hiljentymisristi, jonka ääreen voi pysähtyä mietteineen.

”Siinä penkillä voi istahtaa ja puhua asioistaan rukoillen tai miten itse kukin haluaa. Moni on sanonut, että on saanut tällä polulla kulkiessaan lohtua, rohkeutta ja voimaa”, Kyllikki Tiensuu sanoo.

Metsän hyvinvointivaikutukset ovat nykyään ihan tieteellisestikin todettuja.

”Tutkimusten mukaan kymmenen minuuttia luonnossa alentaa verenpainetta, kaksikymmentä minuuttia kohottaa mielialaa ja kokonainen tunti lisää tarkkaavaisuutta”, toteaa Hiljaisen taipaleen tietotaulun teksti.

Metsän siimeksessä kulkeva reitti tarjoaa puhdasta lunta ja hoitavaa hiljaisuutta.

Metsän siimeksessä kulkeva reitti tarjoaa puhdasta lunta ja hoitavaa hiljaisuutta. © Eija Irene Hiltunen

Korona-ajan henkireikä

Maija Liisa Pasanen-Karhu sanoo, että Kohtavaaran luonto- ja historiapolku on erityisesti nyt korona-aikaan ollut hänelle ja monelle muulle todellinen henkireikä ja turvallinen tapa harrastaa liikuntaa.

Entisten kouluaikojen kasvikerääjänä hän tarkkailee luonnossa erityisesti kasveja, ja jos ei jotain enää tunnista, selvittää myöhemmin nimen tietokirjoista.

”Kun nousee Toivontorniin, edessä avautuva maisema on aina yhtä vaikuttava, jokaisena vuodenaikana, säällä kuin säällä.”

Koko retkijoukko vahvistaa, että aito metsäpolku on aivan toista kuin asvaltit ja pururadat.

”Neulasten pehmustamaa polkua on ihana astella.”

Niin on talvellakin.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 2/21.

Lue myös: Kaupunkilomalla poroja, koiravaljakoita ja revontulia – Arktinen Rovaniemi tarjoaa upeita elämyksiä

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X