Reportaasi vie Laihialle nuukuuren ytimeen – Samalla selvitimme, vieläkö laihialaisvitsit naurattavat lakeuksilla?
Pohjanmaalla on pieni kunta, joka tunnetaan kaikkialla Suomessa. Mikä meitä niin kovasti laihialaisvitseissä naurattaa?
Terhi Haapaluoma (vas.) ja Pirkko Tammi tietävät, että laihialaiset ovat säästäväisiä. © Juha Harju
Muutama vuosi sitten ajoimme Laihian ohi, kun ystäväni rupesi vitsikkääksi.
”Tiedätkö, millainen on laihialainen kesäkeitto?”
No en.
”Kuumaa vettä kukkalautasella.”
En tiedä, mihin hermoon se minussa osui, mutta nauroin vitsille vielä seuraavana päivänä. Siitä lähtien olen ollut harras laihialaisvitsien ystävä.
Naurattavatkohan ne laihialaisiakin? Ovatko laihialaiset niin nuukia kuin vitseissään? Ovatko laihialaiset laihoja? Ehkä ovat, jos heille kuuma vesikin kelpaa syötäväksi. Entä mille minä nauran, kun nauran laihialaisvitseille?
Näihin kysymyksiin on saatava vastaukset, joten hyppään Helsingissä junaan, joka lähtee puksuttamaan kohti pohjoista.
Kunnanjohtaja Juha Rikalan työhuoneessa on tuoppi, joka ei innoita törsäämään juomaa. © Juha Harju
Insinöörejä, tietenkin!
Olisihan se pitänyt arvata: missä vitsit, siellä insinöörit. Laihialla asuu paljon insinöörejä väkilukuun suhteutettuna, ja se on Suomen toiseksi insinöörivoittoisin kunta. Pitkään Laihia piti ykköspaikkaa, mutta Vaasan lähettyvillä sijaitseva Mustasaari on vetänyt insinöörikisassa pidemmän korren.
Nyt yksi Laihian insinööreistä seisoo itse rakentamansa talon pihalla.
Hän on Harri Heikkilä, joka muutti Kauhavalta Laihialle 1990-luvulla.
”Ei, en jaksa enää nauraa yhdellekään laihialaisvitsille, olen kuullut niitä jo niin monta vuotta”, ystävällinen mies parahtaa.
Ymmärtäähän sen. Ei fiksu ihminen yleensä naura kahta kertaa samalle vitsille.
Vitsit noudattavat usein samaa kaavaa, ja laihialaisvitsit kertovat aina siitä, miten ovela laihialainen keksii uuden tavan pihistellä. Laihialaisvitseissä ei ole kompaa niin kuin insinöörivitseissä, ja luultavasti nauran niille osittain vain silkasta helpotuksesta: huh, kerrankin tajuan vitsin.
Entä jos Heikkilä kokeilee, ymmärränkö insinöörivitsin? Hänen katseessaan on jo huvittunutta pilkettä, aavistan vaaran. Paras liueta nopeasti paikalta.
Teoria nälkävuosista
Kylän menomesta Pub Doris on kiinni. Harmi, sillä olisin halunnut jututtaa paikallista, joka vielä muistaisi Ravintola Kitupiikin. Se kuulemma paloi poroiksi 1970-luvulla, ja huhun mukaan paikallinen Vapaapalokunta olisi ollut siellä samaan aikaan juopottelemassa.
Mutta tämä taitaa olla laihialaishuumoria eikä historiallinen tosiasia.
Sen sijaan laihialaisesta nuukuudesta historiankirjat tietävät kertoa enemmän. Ensimmäinen kirjallinen viite laihialaisten vauraudesta ja säästäväisyydestä löytyy verotustiedoista vuodelta 1712.
Varsinaisen nuukuusmaineen kerrotaan juontuvan nälkävuosista 1856–1867. Laihialaiset pitivät huolen omista köyhistään mutta eivät antaneet ruokaa muualta tulleille kerjäläisille. Nämä sitten kertoivat muilla kylillä, että Laihialla asuu kamalan saitaa porukkaa.
Missä ja milloin ensimmäinen laihialaiskasku kerrottiin, siitä ei ole tietoa. Mutta vuonna 1969 julkaistiin ensimmäinen laihialaisvitsien kokoelma Justhin piisas.
Kotiseutumuseon yhteydessä toimivassa Nuukuuren museossa on loppuun kuluneita esineitä. Puukkojen terät on teroitettu niin, että ne ovat kuin rotanhäntiä. Juuriharjassa eli porstassa ei oikeastaan ole enää harjaksia. Ja mummon housuissa on monen monituista paikkaa.
Pöksyt ovat muuten Kauniaisista, eli pääkaupunkiseudulta. Osaamme mekin nuukailla!
Nuuka säästää kukistakin. Nuukuuren museossa on tuohiruusuja. © Juha Harju
Nuukuus on kierrättämistä
Laihialaisia voi pitää edelläkävijöinä. He ovat tavallaan keksineet kierrättämisen ennen kuin siitä tuli trendikästä. Maailma olisi parempi paikka, jos me kaikki eläisimme laihialaisen nuukuusaatteen mukaisesti: turhaa kuluttamista kaihtaen ja luontoa säästäen.
Käytetty tavara on usein yhtä kelpo kuin uusikin. Tämän voi huomata Laihian keskustan Kirppari 48:ssa. Myynnissä on paljon vaatteita, ja erityisesti lastenvaatteita.
Minna Seppälä on tullut kirpputorille etsimään käytettyjä vaatteita, jollaisia ei marketeista löydä, ja tuunaa ne sitten itselleen sopiviksi. Ompelutaidot hän on oppinut anopiltaan.
”Kyllä kirpputoritouhut varmaan kiinnostavat nyt, kun ihmisillä on rahat vähissä. Olen joskus myynyt itsekin lastenvaatteita ja saanut niistä hyvät rahat”, hän kertoo.
Seppälä on syntyperäinen laihialainen, joten kysytäänpä nyt, ovatko laihialaiset oikeasti nuukia.
Seppälää alkaa naurattaa.
”Vetten tuomat, ne on nuukempia kuin itte laihialaiset!”
Paikalla on yksi vetten tuoma eli kirpputorin omistaja Mauri Takala. Hän on kotoisin Tervajoelta ja asunut laihialaisen vaimonsa kanssa Laihialla kuusi vuotta. Hänellä on kirpparin vieressä Laihia Voimasali, jonka hän on perustanut ilman senttiäkään lainaa.
”Se on säästäen tehty. Olen rakentanut sitä pikkuhiljaa ja ostanut laitteet käytettyinä”, hän kertoo.
Seuraavaksi suuntaan pankkiin. He ovat luvanneet kertoa minulle kovaa faktaa laihialaisista.
Minna Seppälä etsii löytöjä kirpputoreilta. © Juha Harju
Mauri Takala perusti kuntosalin ilman lainaa. © Juha Harju
Rahat viedään pankkiin
”Millainen on laihialainen sähkösauna? Laitetaan sähkölasku seinälle ja aletaan hikoilla!”
Osuuspankin asiakkuusneuvoja Pirkko Tammi on kertonut juuri vanhan laihialaisvitsin, josta on viime kuukausina tullut taas ajankohtainen.
Mutta nyt asiaan. Laihian OP:ssa on 106 miljoonan euron edestä talletuksia, ja lainoja on otettu 87 miljoonaa. Talletusten määrä suhteutettuna lainoihin on kuulemma poikkeuksellisen korkea. Laihialaiset siis totta vie tuovat rahaa pankkiin!
Isoimmat lainat otetaan, kun tehdään investointeja maatalouteen. Seuraavaksi eniten lainoitetaan asuntokauppoja tai omakotitalon rakennusprojekteja sekä remontteja. Jonkin verran laihialaiset ottavat lainaa myös vapaa-ajan asuntoihin, mutta se on harvinaisempaa.
Laihialla omakotitalo on useimmiten noin 130 neliötä ja sellaisen rakentaminen maksaa noin 300 000 euroa.
”Paljon kalliimman asunnon rakentaminen ei välttämättä ole kannattavaa, koska kalliimmille taloille on vähemmän ostajia”, asiakkuusneuvoja Terhi Haapaluoma sanoo.
Tammi ja Haapaluoma kertovat, että vaikka elämisen kustannukset ovat nousseet, laihialaiset ovat ainakin pankin näkökulmasta pärjänneet hyvin. Näin siitäkin huolimatta, että Laihialla on paljon sähkölämmitteisiä taloja, ja moni on varmasti joutunut ihan oikeasti tuskailemaan laskujen kanssa.
”Yllättävän vähän on kuitenkin haettu lyhennysvapaita. Sitä on saanut vähän hämmästelläkin. Ihmiset ovat osanneet sopeuttaa menojaan”, Tammi sanoo.
Hyvää elämää
Nykyinen korkojen nousu ei ole vielä mitään verrattuna siihen, millaista oli vuonna 1989. Silloin näyttelijä Timo Luoman asuntolainakorko oli 14,95 prosenttia.
”Piti tehdä paljon töitä, viikonloppuinakin. Mutta siitä selvittiin”, hän kertoo.
Olemme ajaneet hieman Laihian keskustan ulkopuolelle, jossa on Luoman itse rakentama talo. Hän on toiselta ammatiltaan muurari.
Luoma kattaa kahvit ja pullat pöytään. Takassa rätisee tuli, joka lämmittää mukavasti olohuonetta.
Yllään hänellä on 20 vuotta vanha villapaita, jonka anoppi on kutonut. Ulkoiluhousut on ostettu 70 prosentin alennusmyynnistä.
”Ostamme armeijan ylijäämiä. Poika osti juuri Itävallan armeijan pooloja, vain 1,90 euroa kappale”, Luoma myhäilee tyytyväisenä.
Luoma on vannoutunut laihialainen. 1980-luvulla hän asui nelisen vuotta Vaasassa, mutta palasi kotikuntaansa.
”Henki on täällä niin väkevää, se on eräänlaista juurevaa maalaisuutta”, hän luonnehtii. ”Ihmiset ovat välittömiä ja suoria, täällä ei ole ollenkaan sitä kuuluisaa pohjalaista jäykkyyttä.”
Hyvän elämän ainekset ovat yksinkertaisia. Kun hänen lapsensa olivat pieniä, hän hiihti heidän kanssaan metsään. Yhden hän otti selkäreppuun, kahta veti perässään ahkiolla. Metsässä tehtiin nuotio, katseltiin taivaalle, jossa lensi suihkukone.
”Kato iskä, taivaankynä”, yksi pojista sanoi.
Sellaiset hetket jäävät elämässä mieleen. Parhaisiin hetkiin ei tarvita rahaa.
Timo Luoman traktori on vuosimallia 1953, ja se pelittää yhä. © Juha Harju
Vaimokin on laihialaistunut
Pitäisiköhän muuttaa Helsingistä Laihialle? Saisin talon ja pihan. Viisaan ja huumorintajuisen kyläyhteisön. Olisi terveysasema, kirjasto ja kaunis vanha puukirkko. Jos alkaisin kaivata kaupunginvaloja, voisin ajaa hurauttaa puolessa tunnissa Vaasaan.
Kunnanjohtaja Juha Rikala saattaisi ilahtua, jos muuttaisin tänne. Hänen työhönsä nimittäin kuuluu muun muassa pohtia, miten Laihialle saataisiin lisää väkeä. Töitä kun olisi lähiseudulla tarjolla yllin kyllin, koska Pohjanmaalla on maan suurimmat akkuteollisuuden raaka-ainevarannot. Vaasasta ja sen lähiseudusta yritetäänkin tällä hetkellä loihtia energiateollisuuden Piilaaksoa, GigaVaasaa.
Ulkopaikkakuntalaiset ovat ilmeisesti sopeutuneet hyvin Laihialle. Ainakin Rikalan vaimo, joka on kotoisin Kymenlaaksosta.
”Kun tapasin vaimoni, hänen perheensä hämmästeli, että onko Laihia oikeasti olemassa”, Rikala muistelee naureskellen.
”Nyt vaimo on jo laihialaistunut.”
Rikala on syntyperäinen laihialainen. Hän kehuu kunnan palveluja, liikunta- ja ulkoilumahdollisuuksia sekä alueen aktiivisia metsästysseuroja.
Yksi asia Rikalaa selvästi harmittaa, ja hän vakavoituu. Kunnan laskut.
”Laskuja tulee kahden viikon välein ja pitää miettiä, voidaanko laittaa keinut koulun pihalle. Nettomenoista reilu 60 prosenttia meni viime vuoden loppuun asti sosiaali- ja terveyskuluihin”, hän huokaisee.
Tällä hetkellä Laihian peruskoulussa on enemmän lapsia kuin mihin sen kantokyky riittäisi.
”Toisaalta nämä ovat ongelmia, joiden kanssa kaikki pienet kunnat kamppailevat.”
Lopuksi kunnanjohtaja ojentaa minulle laihialaisen muistoesineen, venyneen leikkieuron. Kun tartun siihen, hän ei päästäkään irti.
Kiskomme euroa, kunnes kunnanjohtaja alkaa nauraa.
Jep, laihialaiset kyllä pitävät kiinni euroistaan!
Juha Rikala esittelee Laihian euroa, jossa tulitikku on halkaistu. © Juha Harju
Nuukuus yhdistää
Laihian kotiseutumuseon sihteeri Olli Väisäsellä on teoria laihialaisvitsien suosiosta. Ne naurattavat, koska niillä on yhtymäkohta oikeaan elämään, ne kertovat olemassa olevasta ihmisryhmästä. Hän kuitenkin tyrmää uskomukseni siitä, että Laihia-nimi juontaisi juurensa nälkää näkevien ihmisten laihuudesta.
Haastattelun lopuksi hän kysyy, milloin juttuni ilmestyy, ja kerron hänelle päivämäärän. Olemme molemmat hiljaa, mutta kuvitelkaa meille ajatuskuplat:
Laihialainen: ”En varmasti maksa lehdestä, toimittaja saa lähettää ilmaisen numeron.”
Helsinkiläinen: ”Pitääkö lähettää lehti jokaiselle haastateltavalle, onpa kamalan kallista.”
Murenen ennen Väisästä, ja lupaan postittaa Seuran. Samalla oivallan, mikä näissä vitseissä naurattaa. Olen henkisesti laihialainen.
Juttua on muokattu 22.3.2023 klo 9:11. Jutussa sanottiin, että 60 prosenttia kunnan nettomenoista menee sote-kuluihin. Näin oli kuitenkin vain vuoden 2022 loppuun asti. SoTe-uudistuksen jälkeen niitä on alkanut maksaa Pohjanmaan hyvinvointialue, jonka rahoitus tulee valtiolta.