Parempaa nautaa etsimässä – Laiduntamisessa Bosgårdin kartanon luomutila on palannut viime vuosisadan alun käytäntöihin

Jaa kaverilleTilaa Seura
Bosgårdin naudat
Bosgårdin naudat elävät ulkona vuoden ympäri. Siitossonnien aitaus on jykevää rautaa, ja hyvästä syystä. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA
Nauta ja naudanlihan tuotanto ovat pahamaineisimpia ympäristön kuormittajia. Paitsi silloin jos ne kasvatetaan kuten Porvoon Bosgårdissa, Aarne Schildtin hoivissa.

Pää on auton penkin kokoinen. Korvien takaa alkaa tuuhean, kiharan karvan peittämä niska, joka levenee ja levenee kohti etuselkää.

Nimi on Jarl ja ruumiinrakenne on kuin bodarilla. Painopiste on hartioiden kohdalla. Vähän läskiä, paljon lihasta – hyvin paljon.

Vain yksi ”pojista”, kuten porvoolaisen Bosgårdin kartanon ja karjatilan isäntä Aarne Schildt siitossonnejaan leikkisästi kutsuu, antaa rapsuttaa itseään kaulasta. Sen nimi on Hevi.

Sarveton pää mahtuu juuri ja juuri aidan ruokintaraon läpi, kun otsaluuta hieman kääntää. Aarne potkii rehutuppoja poikien ulottuville. Suut käyvät. Sitten alkaa tapahtua.

Hevi riuhtaisee päänsä aidan ruokintaraosta ja lopsauttaa otsallaan vierustoveria kylkeen. Puskettu laumatoveri väistää ölähtäen. Parin ketterän hyppyaskelen jälkeen riitapukarit palaavat rehun ääreen.

Aarne Schildt

Aarne Schildt tarjoilee omilla pelloilla kasvatettua apilavoittoista luomurehua emolehmille. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

”Se sattui. Siksi en mene tämän lähemmäksi, tai sen tietää, kenen leuka tuossa on”, Aarne sanoo.

Bosgårdin naudat ovat ranskalaista charolais-rotua, jonka sonnit voivat saavuttaa puolentoista tonnin painon. Hevin massa lähentelee 1 400 kiloa.

”Rotua on jalostettu tuhat vuotta, tarinan mukaan ensin vetojuhdiksi ja sitten ranskalaisen keittiön tarpeita varten. Tämä kertoo lihasta jotain. Jos se kelpaa ranskalaiseen keittiöön, se on jo itsessään meriitti”.

Eläinten kanssa työskenteleville sattuu joskus vahinkoja.

”On juostu puuhun suojaan ja hypitty aitojen yli. Mua on puskettu, mutta toistaiseksi ei ole tapahtunut mitään vakavampaa. Ennen kuin aitaukseen menee, täytyy varmistaa reitti, miten sieltä pääsee pois.”

Juuri tästä syystä eläinten kanssa täytyy viettää aikaa. Niitä ruokitaan ja niille jutellaan, Aarne ruotsiksi ja palkattu henkilökunta suomeksi.

Varsinkin kesäisin laidunkaudella täytyy huolehtia, että joku käy eläinten luona säännöllisesti muistuttamassa ihmisten olemassaolosta. Muuten ne villiintyvät.

Taistelu arvojärjestyksestä

Siitossonnit kerätään syksyisin omalle laitumelleen, jossa ne selvittävät nokkimisjärjestyksensä ennen navetoille siirtämistä. Näin ne eivät tappele talviaitauksessa niin paljon.

”Sonnien aitaus on tukevaa tekoa, maantiekaidetta, mutta silti se on taipunut mutkalle. Siinä on vähän käyty katsomassa, kuka on pomo.”

Aarne kertoo nähneensä, kuinka Volvo V70 -henkilöauto kääntyy talvikelillä 90 astetta, kun sonni on hieman auttanut otsallaan.

Eikä uhittelu ole herraväen yksinoikeus. Kaapin paikkaa selvitetään myös rouvien kesken.

Siitossonneja tilalla on kymmenen ja emolehmiä 130. Siemennys hoidetaan luonnon omalla menetelmällä.

Kun sonnin työt on tehty, se useimmiten hakeutuu kauemmas emolehmistä. Niinkin on käynyt, että rouvasväki antaa hatkat sonnille, jonka palveluksia ei enää tänä vuonna tarvita.

musta sonni

Muita pienempi musta sonni on rodultaan aberdeen-angus. Sen työ on siittää ensi kertaa poikivat hiehot. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Vasikoiden kesä

Poikaporukan yksi jäsen on muita tummempi ja selvästi pienikokoisempi. Rodultaan se on aberdeen-angus.

”Sitä käytetään astutuksessa hiehoille, eli lehmille jotka eivät ole vielä poikineet. Risteytysvasikka painaa syntyessään reilut 30 kiloa ja puhdasrotuinen charolais 50 kiloa.”

”Ensimmäinen poikiminen pyritään tekemään mahdollisimman helpoksi, jotta saadaan lehmän emo-ominaisuudet houkuteltua esiin”.

Emolehmät synnyttävät yhden vasikan joka vuosi.

”Emä ja vasikka ovat yhdessä reilun puoli vuotta. Niitä ei eroteta toisistaan, kuten maitotiloilla.”

Teurasikäiseksi vasikka kasvaa puolessatoista vuodessa. Hiehot viedään teuraalle aikaisemmin ja sonnit lähempänä kahden vuoden ikää, koska niiden kasvupotentiaali halutaan hyödyntää.

”Osa teurassonneistamme on härkiä, eli naps, pallit pois. Ne, jotka kasvatetaan parivuotiaiksi, kuohitaan. Näin ne eivät tappele niin paljon kun ovat isoimmillaan.”

Siitoseläinten elämänkaari on pidempi. Sonni palvelee työssään 6-7-vuotiaaksi. Bosgårdin emolehmistä vanhin on 17-vuotias.

”Kun siitoseläimen ura on täysi, fileet otetaan talteen ja muusta tehdään meetvurstia. Ranskalaiset rakastavat vanhaa nautaa, mutta suomalaisten suuhun siinä on liian vahva maku.”

Isältä pojalle

Aarne pyörittää tilaa yhtiökumppaninsa Marcus Walshin kanssa.

Työnjako on selkeä. Marcus hoitaa metsät ja turismin, Aarne viljelykset ja eläimet.

Aarne syntyi ja kasvoi Bosgårdissa. Opiskellessaan agronomiksi ja tradenomiksi Helsingissä hän teki päätöksen jatkaa isänsä työtä.

”Faija piti tilaa ja minä koittelin siipiäni. Jossain vaiheessa isä-poika-suhde menee siihen, että isästä tulee mäntti. Se kuitenkin muuttuu ihan mukavaksi tyypiksi siinä vaiheessa, kun poika täyttää 25 vuotta.”

Yhtiökumppaniksi löytyi isän vanha asiakas Marcus.

”En ole maatalon poika, vaan diplomi-insinööri ja biologian ylioppilas. Olin luonnonsuojeluhommissa 2000-luvulle asti. Sen jälkeen perustin yrityksen nimeltä Innofor, joka kaupallisti Suomessa ensimmäisenä niin sanotun jatkuvan kasvatuksen, eli metsänhoidon ilman avohakkuita”, Marcus kertoo.

Marcus Walsh

Marcus Walsh kertoo, että Bosgård tuottaa vuodessa 25 000 kiloa leikattua lihaa. Kaikki myydään itse. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Bosgårdiin Marcus tuli ensimmäisen kerran 90-luvulla, lihaa ostamaan.

”Olin nuori isä ja päättänyt, että mun lapset eivät syö enää ikinä mitään lihaa, jonka alkuperää en tunne. Silloin oli hullun lehmän tauti, mutta ei tiloja, jotka olisivat toivottaneet asiakkaat tervetulleiksi katsomaan navettaa. Bosgårdissa sai ja saa vapaasti kierrellä.”

Vuosisatojen perintö

Schildtin suvulle Bosgård päätyi 1953, kun Aarnen isoisän isä osti kartanon ja maatilan.

”Faija on bunkkeroitunut tuohon puurakennukseen. Sillä on eläkeasunto yläkerrassa. Alakerrassa on tilausravintola. Tuossa muodossaan päärakennus on ollut vuodesta 1803, mutta kivijalka on osittain 1500-luvulta. Siinä on ollut monta erilaista rakennusta”, Aarne kertoo.

Bosgårdin kartano perustettiin 1614, kun tila lohkottiin Sannaisten kartanosta. Sen mailla on Husholmenin linnan muinaisjäännökset, joiden historia juontaa 1300-luvulle.

Kartanolle vievää tietä reunustavat ikivanhat tammet.

”Tuo tammi on 400-500 vuotta vanha. Ainoat paikat joissa tuollaisia on säilynyt, ovat kartanoiden puistot. Kaikki muut menivät Ruotsin kuninkaan armadan rakentamiseen.”

Ruotsalaista armadaa seilaa myös Bosgårdin karjan perimässä. Suurin osa tuoreista geeneistä saadaan uusien siitossonnien mukana Ruotsista.

Sonninhakureissuilla isännät ovat kierrelleet länsinaapurin maaseutua haistellakseen ideoita yrittäjyyteen.

”Siellä on vaurautta, joka ei ole vain rahaa, vaan myös pitkän sodattoman kauden henkistä pääomaa. Ei ole tarvinnut kaikkea rakentaa uudelleen,” Marcus sanoo.

Vanha suomalainen virsi siitä, kuinka Ruotsissa kaikki on paremmin, sisältää yhden säkeistön luonnonmukaisesta karjankasvatuksesta ja toisen värssyn perinnemaisemien hoidosta.

Kartanopornoa

Aarnen edesmennyt isoäiti kutsui ihmisten intoa käydä vanhoissa rakennuksissa kartanopornoksi.

”Ruotsissa ymmärretään tietynlaisen luonnonhoidon päälle. Siellä maataloustuotteiden suoramyynti on arkea,” Marcus tarkentaa.

Tutkimusmatkoilla länsinaapuriin on tullut vastaan linnoja ja kartanoita toisensa perään, maatilamajoitusta, marjoja ja laidunlihaa. Kuulostaa suorastaan romanttiselta.

”Yhden asian mä selventäisin. Luotamme vanhanajan lähestymistapaan, mutta ei se kovin romanttinen ole. Ennen sotia kaikki Suomen tilat olivat luomua ja sekatiloja. Lanta tuli eläimistä.

Harvalla oli varaa ostaa keinolannoitteita, joilla on rehevöitetty maailman vesistöjä todella pahasti.”

”Toinen kysymys tehotuotannossa on tuholaismyrkkyjen käyttö. Kohta ei ole enää pölyttäviä hyönteisiä. Tuotantoa on pakko viedä enemmän luomun suuntaan”, Marcus sanoo.

Suomalaisessa karjankasvatuksessa ja maanviljelyssä luomu on historiaa, mutta myös tulevaisuutta, jos näitä yrittäjiä on uskominen.

Bosgårdin kartano

Bosgårdin kartanon pihapiirin vanhin rakennus on 1800-luvulta. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Vahvistusta väitteelle tarjoavat Luonnonvarakeskuksen laskelmat, joiden mukaan luomutuotannon kannattavuus on noussut viime vuosina selvästi paremmaksi kuin tavanomaisen maataloustuotannon.

Kannattavuus johtuu luomun alhaisemmista tuotantokustannuksista ja paremmista maataloustuista.

Bosgårdissa lihantuotannon kannattavuutta on parannettu karsimalla välikäsiä. Karjan lannoittamilla pelloilla kasvatetulla rehulla ruokitut naudat teurastetaan 50 kilometrin säteellä Orimattilassa, leikataan lihatuotteiksi Helsingissä ja myydään itse.

”Suomen maatalous toimii tukien varassa. Meidän tavoitteenamme on liiketoiminta, joka kestää, vaikka maataloustuet voimakkaasti laskisivat. Näin tulee käymään, kun EU:lta ja Suomelta loppuvat rahat. Jos tuet puolitettaisiin, 90 prosenttia Suomen tiloista panisi lapun luukulle”, Marcus sanoo.

”Jos maatalous hoitaa asiansa huonosti, poliittinen tukikin saattaa loppua. Jossain vaiheessa voi tulla valtaan hallitus, joka sanoo, että nyt riittää. Ihmiset kyllästyvät uutisiin rehevöityvästä Itämerestä.”

Pihalla ympäri vuoden

Kesäkauden naudat viettävät luonnonlaitumilla. Syksyllä, kun kasvukausi on ohi, ne tuodaan navetoille.

”Kaikki, mitä naudat syksystä kevääseen syövät, on kasvatettu omilla pelloilla. Pääkomponentti on apilavaltainen säilörehu, johon lisätään tarpeen mukaan härkäpapua tai kauraa”, Aarne kertoo.

Talvisin naudat asuvat aitauksissa, joista on pääsy pihattonavettoihin. Rakennusten päädyt ovat auki, mutta katto ja seinät tarjoavat suojaa säältä.

Aarne on yllättänyt lehmät katselemasta kuuta 25 asteen pakkasessa.

”Pahin keli näille on tuulinen nolla astetta ja vaakasuora räntäsade. Silloin ne hakeutuvat navetan suojaan.”

Sonnivasikoiden karsinassa näkyy levotonta liikehdintää. Ne on ajettu ruoan äärestä pihalle, koska navetan kuivikkeita siivotaan kompostiin.

”Kuivikkeena on olkea, joka imee lannan ja virtsan. Se kompostoituu ja antaa lämpöä. Keväällä kaikki kärrätään pellolle lannoitteeksi”.

Ravinteet kiertävät maasta eläimiin, niistä maaperään ja taas eläimiin.

Luonnonlaidun

Kesäisin naudat laiduntavat meren ja peltojen välisellä luonnonlaitumella ja hoitavat perinnemaisemaa. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Kesä luonnonlaitumella

Vanha kartanomiljöö peittyy lumivaipan alle. Aarne osoittaa suuntaan, jossa on 400 hehtaaria peltoja, osa kartanoon kuuluvia, osa vuokrattuja.

Toisessa suunnassa avautuu meri, Pieni Pernajanlahti, jonka pohjukka kuuluu valtakunnalliseen lintuvesien suojeluohjelmaan.

Matalaa rantakaisikkoa asuttavat linnut. Peltojen ja meren väliselle joutomaalle Bosgårdin naudat lasketaan laiduntamaan toukokuun korvilla.

”Tässä näette tyypillistä luonnonlaidunta. Peltolohkon ja meren välissä on alue, joka ei sovellu ihmisravinnon tuottamiseen. Ilman lehmiä tuo kaistale rehevöityisi ja pusikoituisi.”

Luonnonlaitumella naudat saavat elää lajityypillistä laumaelämää. Eläinten jätökset lannoittavat kasvillisuutta, joka päätyy niiden ravinnoksi.

”Laiduntaminen parantaa eri kasvien ja hyönteisten elinolosuhteita ja edistää luonnon monimuotoisuutta.”

Perinneympäristön hoitoa

Laiduntamisessa Bosgård on palannut viime vuosisadan alun käytäntöihin.

”Ei silloin lehmiä pidetty peltolaitumilla, koska niillä tuotettiin ihmisille ravintoa. Ne olivat liian arvokkaita karjalle. Lehmiä pidettiin alueilla, joilla ei voinut kasvattaa mitään ihmisravinnoksi kelpaavaa,” Aarne kertoo.

Luonnonlaitumet, niityt ja hakamaat kuuluvat niin sanottuihin perinnebiotooppeihin, eli perinteisen maa- ja karjatalouden muokkaamiin luontotyyppeihin.

Suomen ympäristökeskus SYKE on arvioinut perinnebiotoopit maamme uhanalaisimmaksi luontotyypiksi.

pihattonavetta

Jos talvikeli kurittaa, naudat pääsevät pihattonavettaan suojaan tuulelta ja sateelta. Ovia tai lämmitystä ei ole. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

”Pellon ja vesistön välisen vyöhykkeen kasveja popsiva karja vie mukanaan enemmän ravinteita kuin mitä se tuottaa jätöksillään,” Marcus jatkaa.

Entisaikoina rantaruovikoita niitettiin talojen katteeksi tai eläinten kuivikkeiksi. Näin ravinteita siirtyi rantakosteikoista mantereelle päin.

Nykyisin perinnebiotooppeja hoidetaan niittämällä tai jos mahdollista, antamalla karjan laiduntaa alueella keväästä syksyyn.

Molemmilla konsteilla poistetaan ravinteita maaperästä.

Niukkaravinteisuus ja maapinnan rikkoutuminen edistävät perinnebiotoopeille tyypillisten kasvilajien menestystä.

Perinneympäristön hoidon peruskaava on pohjimmiltaan yksinkertainen.

Tuotantoeläimeksi valjastettu eläin kaluaa kasvillisuutta ja töräyttää maahan komean läjän, josta osa valuu terävän sorkan jättämään kuoppaan.

Karjankasvattaja kertoo: Näin valtavat sonnit sopivat laumassa hierarkiastaan! Video: Miikka Järvinen / Otavamedia 2019

X