Roadtrip sukujuurille – Äidin ja pojan pyöräretki vei myös Kokkolan ja Kannuksen nähtävyyksien äärelle: ”Parasta matkalla on rosoisuus”

Muistan yhä elävästi sen Bulgarian-matkan, kun Jalmari maata möllötti myrtsinä teininä hotellissa mustat vaatteet päällä katsomassa telkkaria. Oli kaikenlaista kinaa, ja kihisin usein raivoissani. Silloin en olisi voinut kuvitellakaan, että lähden hänen kanssaan kahdestaan matkalle vielä monta kertaa.

Lopulta kokemukset Bulgariasta tekivät Jalmariin niin suuren vaikutuksen, että Itä-Euroopasta tuli hänelle aikuisiällä intohimo ja lukuisten matkojen kohde.

Roadtrip sukujuurille alkaa Tikkurilasta

Nyt Tikkurilan asemalla pyöriä junaan lastatessa tunnelma on mitä leppoisin. Matkafiilis nousee. Tunnen aina rautatieasemilla aitoa lähtemisen meininkiä, ja mielessäni häivähtävät kahdeksan interrail-matkani kokemukset.

Täältä Tikkurilasta lähtivät lapsina myös Jalmari ja hänen siskonsa Selma mummun ja papan mökille Kannukseen. Jalmari muistaa, miten he söivät eväät jo ennen Korsoa.

Pyörä- ja istumapaikkamme ovat kolmessa eri vaunussa, joten hiki ehtii nousta pintaan pyörälaukkujen kanssa ravatessa. Nollaamme tilanteen nauttimalla kylmät oluet ravintolavaunussa. Aikuisen pojan kanssa matkatessa on hyvät puolensa!

”Pyöräpaikkoja on junissa vähän, joten ne kannattaa varata ajoissa”, tietävät Reija ja Jalmari kokemuksesta. © Päivi Karjalainen

Odotamme yhteiseltä reissultamme rentoa yhdessäoloa ja nostalgiaa, sillä minäkin sukuloin lapsena Kokkolassa ja Kannuksessa.

Ensimmäinen yhteinen matkamme suuntautui laivalla ja junalla Norjaan Jalmarin täyttäessä kymmenen. Sittemmin olemme käyneet esimerkiksi Venäjällä, Baltiassa, Balkanilla ja Kazakstanissa.

Muutamaan vuoteen emme ole enää saaneet kinaa aikaiseksi, mutta ennen oli toisin. Pakotin 17-vuotiaan Jalmarin lukemaan Pietarissa karttaa, koska minun olisi pitänyt koko ajan kaivaa pakkasessa huurtuvat lukulasit esille.

Jalmari ohjasi meidät väärään suuntaan – minkä totesin – ja hän suutahti. Pidimme pari tuntia mykkäkoulua, mutta sitten katsoimme toisiamme ja purskahdimme nauruun.

Kokkolan viehättävä vanhakaupunki Neristan

Neljän tunnin matkan jälkeen polkaisemme Kokkolan viehättävään vanhaan kaupunkiin ihailemaan puutaloja. Jatkamme sieltä Suntin eli ka­pean kaupunginsalmen viertä kulkevaa nättiä pyörätietä merelle. Suntin suulla on 97 perinteistä venevajaa, joista vanhimmat ovat 1800-luvulta.

Kokkolan vanhan kaupungin eli Neristanin kaduilla on rauhallista pyöräillä. © Päivi Karjalainen

Ensimmäinen etappimme on Meripuiston alue 2,5 kilometrin päässä keskustasta. Parkkeeraamme aallonmurtajalle fiilistelemään upeaa merimaisemaa.

Suuntaamme konttiravintola Burger Villageen, ja istahdamme biitsillä olevalle sohvalle. Jalmari löytää listalta helposti vegaaniruokaa, mutta aina se ei ole ollut helppoa matkoillamme.

Esimerkiksi Kazakstanissa osasin ”rallivenäjälläni” tilata annoksen ilman lihaa, mutta tofu- ja vegaanisanasto ei kuulu taitoihini. Vaikka saadun vegaaniruoan taso ei aina tyydyttänyt Jalmaria, hän kiitti venäjän taitojani.

”Parasta matkalla on rosoisuus”

Pyöräilemme aterian jälkeen nuorisokeskus Villa Elbaan, jossa yövymme puiden väliin ripustettavassa teltassa. Olen aina halunnut kokeilla sitä.

Yö puiden väliin ripustettavassa teltassa oli uusi kokemus. © Päivi Karjalainen

Otamme rennosti: makoilemme teltassa näpräämässä puhelimiamme. Ei ole mitään to do -listaa. Menemme läheiseen Wanha Elba -kesäravintolaan iltadrinksulle ja alamme muistella matkojamme.

Jalmarin mielestä olemme molemmat seikkailijoita. Minä reilasin nuorena, ja se mentaliteetti on jäänyt minulle päälle. Jalmari on huomannut, että meistä kumpikaan ei välttele epämukavuutta, jos tiedossa on seikkailua. Poikani on ylpeä siitä, että harva ikäiseni äiti lähtisi kazakstanilaiseen yöjunaan nukkumaan avovaunussa kymmenien ihmisten kanssa.

Pojan kiitos tuntuu kivalta, ja minäkin tykkään kovasti hänestä matkakaverina. Ei kukaan ystävistäni lähtisi kanssani vaivalloiselle bussimatkalle Helsingistä Petroskoihin tai Kiirunaan.

Jalmari sen sijaan innostuu erikoisistakin asioista, eikä tunnelma mene pilalle, jos majapaikan suihkusta ei tule lämmintä vettä. Parasta matkalla on rosoisuus, löytämisen ilo ja yllätyksellisyys.

Ensimmäinen yö riippuvassa teltassa

Vakaviakin juttelemme välillä. Jalmari myöntää, että lievää kolmenkympin kriisiä pukkaa.

Opiskelijaelämä on hänellä päättymässä ja pitäisi siirtyä työelämään. Hän kaipaa myös matkustamista ulkomaille pitkiksi ajoiksi, sillä kotimaan matkat ovat hänestä vain kalpea aavistus niiden tuottamasta ilosta.

Lohdutan äitimäisesti, että kaikki järjestyy aikanaan. Ehdimme juuri kavuta telttaamme, kun rankkasade alkaa. Mutta hyvin kosteus pysyi ulkopuolella. Onneksi sade loppuu aamuun mennessä.

Tentsile oli kiinnostava kokemus, mutta nukkuminen teltassa maassa olisi helpompaa, toteamme molemmat aamulla.

Yksipihlajasta maailmalle

Poljemme kahdeksan kilometriä Ykspihlajaan, joka on vanha työläiskaupunginosa satamassa. Joskus sillä oli hurja maine, mutta nyt se on kulttuuriväen suosima omakotialue. Lähellä on edelleen Kokkolan satama ja iso teollisuusalue, mutta pääkadulla pyörivät ulkomaiset merimiehet ovat enää muisto.

Olen syntynyt Kokkolassa ja asunut kolme ensimmäistä vuottani Ykspihlajassa. Edesmennyt isäni karkasi aikoinaan merille 17-vuotiaana väärennettyään äitinsä nimen lupalappuun. Tiettävästi hänen ensimmäinen pestinsä oli laivaan, joka vei puutavaraa Egyptiin.

Jalmarista on kiehtovaa kuvitella, millaista Ykspihlajassa on ollut hänen pappansa astuessa laivaan: Miten hän on Kannuksen landella saanut edes idean tästä? Hän oli todellinen seikkailija, koska ei osannut kuin suomea.

Meitä alkaa kiinnostaa paikka, josta merille hinkuava isäni on saanut pestinsä 1950-luvulla. Lähdemme kahvila Sahaan, joka on ykspihlajalaisen kulttuurielämän keskus.

Kuulemme, että kahvilan lähellä oleva laivahuolitsija Otto Rodenin vuonna 1896 rakentama huvila toimi vuoteen 2005 saakka satamakonttorina. Nyt talo on huonossa kunnossa, mutta sitä restauroidaan majoitustilaksi.

Laivahuolitsija Otto Rodenin 1896 rakennuttamaa satamakonttoria korjataan majoitus- ja kulttuuritilaksi. ”Tänne tulemme joskus yöksi!” © Päivi Karjalainen

Näin lähelle isäni merimiesuran alkua en ole ennen päässyt! Hän ei jostain syystä halunnut puhua niistä ajoista, vaikka yritin kysellä.

Pyöräilemme varhaislapsuudenkotini ohi. Juttelemme sen uuden omistajan kanssa pihalla. Tuntuu hyvältä huomata, että Jalmari on kiinnostunut juuristaan.

Majoitumme pieneen airbnb-mökkiin ja vetäydymme päivälevolle.

Majakkasaari Tankar

Seuraavaksi suuntaamme Pihlajan Pizzatalo & kahvilaan, joka on 90 vuotta vanhassa puutalossa. Siinä on ollut kaikkea sekatavarakaupasta käsityöliikkeeseen. Tilaamme Vellamo- ja Sampo-pitsat sekä Ykspihlaja- oluet. Soitan ex tempore Aimo-enolleni ja Päivi-serkulleni, ja he tulevat tapaamaan meitä pikaisesti ravintolaan.

Seuraava ohjelmamme on käydä Tankarin majakkasaarella 20 kilometrin venematkan päässä. Olen aina halunnut käydä siellä.

On mahtavaa olla merellä. Jalmari huomauttaa, että merestä on kuin vahingossa tullut matkamme teema ja ihastelee edessä näkyvää punavalkoista majakkaa.

Tankarin majakkasaari Kokkolan ulko­saaristossa on viehättävä kohde. Siellä on vanha kalastajakylä, kahvila, puukirkko, luotsisatama ja hylkeenpyynti­museo. © Päivi Karjalainen

Kierrämme saaren pitkospuureittiä pitkin pienten mökkien lomitse. Karun kaunis Tankar on luonnonsuojelualuetta, jonka pinta-ala kasvaa ja kasvillisuus muuttuu jatkuvasti maankohoamisen vuoksi.

Saaressa voi yöpyä hirsisessä kalamajassa, saunoa tunnelmallisessa puusaunassa ja syödä Café Tankarissa. Tänne tulemme uudestaan.

Kohti lapsuuden Kannusta

Seuraavana aamuna on sateen uhkaa, mutta pääsemme kuivina Kokkolan keskustaan. Pysähdyimme vielä museokorttelin Vohvelikahvilaan lätylle, ja sitten menemme junalla Kannukseen.

Jalmarista on elämys päästä Kannukseen monen vuoden jälkeen. Muistot nousevat esiin, kun ajamme seitsemän kilometriä Korpelan kylään. Hän muistelee lapsuuden aurinkoisia kesäpäiviä ja pyöräilyä hiekkatiellä.

Kannuksen Korpelan kylässä on kauniita luonnonkukkia hiekkatien varrella. © Päivi Karjalainen

Kannuksessa pyöräillessä iski valtava rankkasade. © Päivi Karjalainen

Yllättäen nousee rankkasade ja kastumme perin juurin. Mutta se ei haittaa, sillä olemme menossa uimaan Lestijokeen Korpelan padon uimapaikalle.

Uimapaikoista jää lapsille vahvoja muistijälkiä. Jalmarikin muistelee lämmöllä pajolla uimista. Kannuksen murre herättää sydämessäni aina läikähdyksen.

”Mennään pajolle uimaan”, sanotaan Kannuksen murteella, kun tarkoitetaan patoa. Samalla logiikalla sydän on syjän.

Jalmari hehkuttaa uimapaikkaa, jonne hän lapsena pyöräili siskonsa kanssa mummun ja papan mökiltä. Hän harmittelee hiukan sitä, kun mökkiä ei enää ole.

Hiekkarannalla nautittiin burgerit sohvalla istuen. © Päivi Karjalainen 

Uimapaikka Korpelan padon luona on jo lapsuudesta rakas sekä Reijalle että Jalmarille. © Pￃﾤivi Karjalai

Erityisen hyvin Jalmari muistaa tyhjissä uittoränneissä kävelyn ja lähettää siskolleen videota sieltä. Uimisen jälkeen pyöräilemme serkulleni yöksi. Hän asuu lapsuudenkodissaan, joka oli mummolani.

Jalmari toivoo, että sisustus olisi samanlainen kuin ennen, se olisi ”tosi siistiä”.

Majoitumme vintille mummun ja papan huoneeseen, joka on pitkälti samanlainen kuin aina ennenkin.

Mietin, miten leppoisaa oman aikuisen lapsen kanssa on matkustaa. Vaikka Jalmari ei tuhkatiheään soittele eikä aina vastaa puheluunikaan, reissussa yhteinen sävel löytyy.

Poika on kasvanut aikuiseksi ja olemme tasaveroisia matkakumppaneita. En voisi kuvitellakaan, että varmistelisin hänen matkalle pakkaa­miaan tavaroita. Päin vastoin, kysyn neuvoa häneltä pyöräretken kamoista.

Äidin ja pojan pyöräretki

Äiti-poika-suhde ei reissuillamme korostu, vaan yhteiset intressit. Ehkä palaan Jalmarin kanssa nuoruuden tunnelmiin. Minusta on ihan ok istua maassa kaupan edessä ilmaisen wifin piirissä puhelinta näpräämässä. Mieleni toimii 59-vuotiaana monin tavoin samoin kuin 19-vuotiaana.

Keho sen sijaan rapistuu ja ikäni tuntuu kipeytyvissä vaivaisenluissa. Jalmari on peto kävelemään pitkiä matkoja. Välillä olen ottanut särkylääkettä, että pysyisin tahdissa.

Joskus olen myös ehdottanut, että mentäisiinkö tylsät reitit bussilla, jotta voin säästää voimiani edessä oleviin kohteisiin. Nuori mies ei osaa kuvitellakaan tämmöistä vaivaa.

En pohdi sitä, milloin poikani lopettaa kanssani reissaamisen. Ainakaan vielä sellaisesta ei ole merkkejä.

Jalmarin mukaan monet hänen kavereistaan pitävät minua ”tosi coolina”. Moni mutsi ei kuulemma lähtisi epämukaville matkoille. Poikani mielestä nuorena seikkaillut ei muutu vanhanakaan matkojen suhteen tylsimykseksi. Hän ei usko, että minusta koskaan tulee ylellisten kylpylämatkojen ystävää.

Tuntuu mukavalta, että Jalmari saa pyöräreissustamme idean jo seuraavaankin matkaan.

Hän voisi kuulemma tehdä samantapaisen nostalgiamatkan isänsä kanssa tämän isän lapsuudenkaupunkiin Kotkaan.

Juttu julkaistu ensi kerran Viva-lehden 9/2021.

Lue myös: Pitkä pyöräretki on houkuttaa maisemareiteille seikkailemaan – Miten retkipyöräilijän kannattaa varustautua?

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti