Helena Karjalainen otti tilan hoitaakseen 30 vuotta sitten sukupolvenvaihdoksen myötä: ”Työni on kuormittavaa, mutta pienikin irtiotto rentouttaa”
Helena Karjalainen otti 30 vuotta sitten vanhempiensa tilan hoitaakseen. Hänen päivänsä alkaa yhä ani varhain navetassa, ja sinne hän piipahtaa vielä ennen nukkumaan menoakin.
Helena Karjalainen ihastelee joka päivä kotipaikkansa avaraa maisemaa. ”Olen aina viihtynyt pienessä Hurissalon kylässä. Tämä on sielunmaisemani.”
Puumalan Hurissalossa kesäaamu on vielä utuisen kostea, kun Helena Karjalainen, 54, avaa navetan oven. Taivaanvuohet määkivät niityn yllä kuin lampaat.
Helena toivottaa lehmille hyvät huomenet. Ensimmäisenä hän tarkistaa navetan tietokoneelta, että kaikki on kunnossa. Lypsyrobotti hälyttää heti, jos on sairaita lehmiä tai muuta poikkeavaa.
”Navetta on minulle enemmän kuin työpaikka, sillä lehmän kosteasilmäisessä katseessa on jotain ainutlaatuista. Tykkään eläimistä”, Helena Karjalainen kertoo.
Helena otti vanhempiensa tilan hoitaakseen ja hän jatkanut vanhempiensa ja isovanhempiensa työtä jo vuosikymmeniä. Millaista hänen arkensa on?
Helena kehuu lehmää oppivaiseksi eläimeksi. ”Kun siirryimme parsinavetasta pihattoon, jotkut lehmät katsoivat minua silmiin kuin kysyen, mitä heidän pitää tehdä.” © Pihla Liukkonen
Fyysinen puoli on helpottanut
Helena pyörittää miehensä Esa Karjalaisen, 56, kanssa tilaa, jossa on pihattonavetta: lehmät kulkevat ympäri vuoden vapaasti sisään ja ulos ja menevät itsenäisesti lypsyrobottiin kahdesta neljään kertaan vuorokaudessa.
Navetta on Helenan vastuulla, Esa taas viljelee 130 ammuvalle syötävää.
Helenalla on joskus navetassa apunaan tilalla seitsemän vuotta asunut ja työskennellyt petroskoilainen Oleg. Hän työskentelee eniten isännän kanssa pellolla.
”Lypsyrobotin myötä navettatyöt ovat pitkälti seurantaa, ja fyysisesti työ on helpottunut. Ennen lypsyrobottia lehmät olivat enemmän paikallaan. Nyt niiden pitää liikkua ja olla aktiivisia: hakeutua itse ruokintapöydän ääreen syömään ja lypsyrobotille lypsettäväksi.”
Kun lehmä hakeutuu lypsyrobottiin, kertoo sen kaulassa oleva tunnistuspanta tietokoneelle kaiken lehmästä. Jos edellisestä lypsystä ei ole riittävästi aikaa, robotti laskee lehmän pois eikä anna sille ruokaa.
Tänään maitojuotossa on kolme vasikkaa, joita pitää hoivata vähän kuin vauvaa. Synnyttyään vasikka saa olla emänsä kanssa karsinassa 2–3 päivää ja imeä ternimaitoa emänsä utareista. Sitten se siirtyy ryhmäkarsinaan muiden vasikoiden kanssa. Ne saavat juoda ternimaidon tuttiämpäristä.
”Joskus joudun pitkään opastamaan vasikkaa imemään tuttisangosta. Vähän myöhemmin niille sekoitetaan maitojauheesta ja lämpimästä vedestä maitojuoma. Eri-ikäisille vasikoille on omat väkirehunsa.”
Helena kertoo lehmän yleensä hakeutuvan rauhalliseen paikkaan ja hoitavan poikimisen itse.
”Helmikuussa meillä syntyi viikon sisällä 14 vasikkaa, enkä valvonut yhtään yötä niiden takia.”
Joskus toki tulee hankaluuksia, ja tarvitaan eläinlääkäriä. Helena auttaa noin 15 prosentissa poikimisista.
”Vasikan syntyminen on aina hienoa.”
Helena katsoo Lely-lypsyrobotin näytöltä, onko viivelehmiä. Ne ovat lehmiä, joiden pitäisi vielä tulla lypsylle. © Pihla Liukkonen
Arkea tilalla
Aamupala nautitaan tuvassa yhdeksältä. Koska Helenasta on mukava tehdä siitä runsas, hän on jo aamuvarhain leiponut tuoksuvat porkkanajuustosämpylät. Pöytään istuvat Helena, Esa ja Oleg.
”Jos muita ihmisiä sattuu tulemaan ruoka-aikaan, kutsun heidät pöytään. Ennen maalla ihmiset tulivat kylään ilmoittamatta, mutta nykyisin pistäydytään vain harvoin yllättäen.”
Helena piipahtaa hetkeksi tietokoneelle. Hän ilmoittaa eläimiä eläinrekisteriin ja tilaa korvamerkkejä. Tänä vuonna kaikki vasikat nimetään U-kirjaimella alkaviksi: esimerkiksi Uatz, Upsi ja Ursa.
Kun Ukrainan sota syttyi, seuraavana päivänä Karjalaisen tilalla syntyi vasikka. Sille annettiin nimeksi Ukraina.
Tilalla ollaan tiukasti kiinni kotimaan ja maailman tapahtumissa. Helena laittoi äskettäin Maitotilan emännät -facebook-ryhmään kuvan lehmistään ja tekstin:
”Meillä on Putin- ja Niinistö-nimiset lehmät. Yksi päivä ne kinastelivat, kumpi pääsee ensin lypsyrobottiin. Niinistö voitti.”
Syntymänsä jälkeen vasikka on emänsä kanssa karsinassa pari päivää. © Pihla Liukkonen
Äidin sairastuminen
Olegin ja Esan lounas on lämmittämistä vaille valmis kaalilaatikko, sillä Helena lähtee 50 kilometrin päähän Mikkeliin katsomaan äitiään hoivakotiin. Samalla hän hakee meijerimyymälästä vasikanrehua ja varaosan kylvökoneeseen.
Reitti Puumalasta Mikkeliin on yksi Suomen kauneimpia teitä. Helena on ajellut sitä pitkin hoivakotiin vasta muutaman kuukauden. Äiti Riitta Sopanen, 80, asui pitkään omassa talossaan tyttärensä lähellä.
Äidin Alzheimerin tauti alkoi näkyä arjessa kuutisen vuotta sitten.
”Olemme koko ikäni olleet päivittäin tekemisissä. On vaikeaa nähdä äidin muuttuvan.”
Äidin alamäki alkoi aivoverenvuodosta. Sen lisäksi hän sairastui miehensä kuoleman jälkeen rintasyöpään, neljä vuotta sitten.
”Aloimme silloin siskojen kanssa hankkia äidille ulkopuolista apua, sillä hän ei enää osannut ottaa lääkkeitä oikeaan aikaan. Kotihoito kävi aamuisin, mutta apua olisi tarvittu kolmekin kertaa päivässä.”
Huhtikuussa 2021 äiti oli lähtenyt kotoaan, ja häntä etsittiin porukalla pitkään. Lopulta äidin suomenlapinkoira Mirkku osoitti haukullaan, että emäntä on metsässä. Hän oli maannut ryteikössä, jonne oli pudonnut kalliolta. Mirkku sai myöhemmin Kennelliitolta sankarikoiran arvonimen.
”Äidin ruumiinlämpö oli vain 33 astetta, kun ambulanssi vei hänet sairaalaan. Mutta jo samana iltana hänet lähetettiin kotiin, vaikka hän ei pysynyt pystyssä ja näki harhoja!”
Helena tiesi, ettei äiti enää pärjää kotona ja alkoi etsiä hoivakotipaikkaa.
”Minulla oli pitkään hirmu huono omatunto. Itkin öisin sitä, että en pysty itse hoitamaan äitiä. Ennen maalla vanhukset hoidettiin kotona. Äiti kävi aina meillä syömässä, mutta lopulta ei muistanut ruoka-aikoja. Ja katoaminen oli pelottava.”
Äidille löytyi lämminhenkinen ja kodinomainen hoivakotipaikka Mikkelin Pappilanpuistosta. Äiti pääsee itsenäisesti kulkemaan turva-aidatulle sisäpihalle. Siellä hän kitkee mielellään lavakauluksissa olevia kasveja.
”Otan usein Mirkku-koiran mukaan vierailulle.”
Päiväkahvilla on aina tarjolla Helenan leipomaa kahvileipää. Talvisin hän leipoo ruokaleipääkin, mutta kesällä ei ehdi. © Pihla Liukkonen
Helena otti vanhempiensa tilan hoitaakseen
Helena oli vasta 19-vuotias, kun isä kysyi kesken navettatöiden, että olisiko sinun mahdollista jäädä jatkajaksi tilalle.
”Se oli toki tiedossa, mutta tuli jotenkin yllättäen. Ryntäsin sisälle miettimään asiaa.”
Helena kunnioitti vanhempiensa toivetta, ja halusi tilan jatkuvan. Ja pitihän hän aidosti eläimistäkin.
Kun hän vielä tapasi mukavan nuoren miehen, palaset loksahtivat paikoilleen.
”Tapasin Esan eräänä sunnuntaina vuonna 1991 maitohuoneessamme. Hän ajoi viikonloppuisin maitoautoa. Se lähti yhdestä katseesta. Menimme naimisiin vuonna 1993.”
Sukupolvenvaihdos tehtiin 1992, ja kaikki asuivat samassa taloudessa. Jouluksi 1996 vanhemmat muuttivat omaan taloon parin sadan metrin päähän.
Aika näyttää, kiinnostaako tila seuraavaa sukupolvea. Jarkko, 25, on metsätalousinsinööri, Riikka, 23, opiskelee yliopistossa maatalousekonomiaa ja kuopus Reetta, 17, leipurikondiittoriksi ammattikoulussa. Kaikki pitävät arvossaan maatilan perintöä.
Esa-isäntä (2.oikealta) kehuu Helenan kokkauksia hyviksi. Oleg ja Reetta ovat samaa mieltä. © Pihla Liukkonen
Kesällä iltauinti houkuttaa Reettaa ja Helenaa. © Pihla Liukkonen
Keittäjän koulutus käytössä
Iltapäivällä Mikkelistä palattuaan Helena nostaa kahvipöytään leipomansa mustikkapiirakan. Esa kiittelee, että kotona on aina niin hyvää ruokaa, että on kuin pitopalveluun tulisi. Oleg nyökyttelee. Ulkomaiset työntekijät eivät yleensä ruokaile isäntäväen kanssa, mutta Karjalaisilla se on aina ollut itsestäänselvää.
”Teen niin paljon ruokaa, että keittäjän koulutukseni ei ole mennyt hukkaan.”
Kultainennoutaja Mali tulee keittiöön vesikupilleen. Se synnytti pari kuukautta sitten 14 pentua. Naapurin musta bordercollie oli ehtinyt hoitaa homman ennen varattua sulhaskoiraa.
”Olin kauhuissani, kun näin ensimmäisen mustan pennun syntyvän, ja arvasin syyn. Reetta ja Riikka hoitivat synnytystä ja hieroivat joitain elottoman oloisia virkoamaan.”
Kaikki pennut saivat kodin Maitotilan emännät -ryhmän kautta.
Kahvin jälkeen Helena lähtee Reetan kanssa pihalle nostamaan varhaisperunoita, joita pyydettiin tuomaan lisää lähikauppaan myytäviksi. Esa lähtee pellolle, ja Oleg saa vapaahetken. Hän lähtee uimaan Pistohiekan rannalle.
Kesä on Helenalle navettatöiden kannalta helpompaa aikaa. Lehmät käyvät myös ulkona laitumella syömässä ruohoa. Ne menevät nautiskelemaan tuoretta ruohoa iltayöstä, eivät koskaan helteellä.
Perunapellon lähellä seisoo Max-lehmä, Helenan suosikki. Nimestään huolimatta se on jo neljä kertaa poikinut viisivuotias lehmä.
”Max ilmestyy aina paikalle, kun jotain tapahtuu. Se tulee katsomaan, kun Esa hitsaa tai huoltomiehet puuhaavat jotain lypsyrobotilla. Kun lypsyrobotti oli valmiina, Max meni siihen ensimmäisenä.”
Oleg saapuu pellolta lounaalle samaa matkaa perunoita pellolta hakeneen Helenan kanssa. Koirat Mali ja Cara seuraavat. © Pihla Liukkonen
Vastoinkäymisiltä ei ole vältytty
Tilalla on sattunut myös vakava vaaratilanne. Vuonna 2014 pihapiirin iso puutavarahalli paloi maan tasalle.
”Esa olisi voinut menehtyä, hänet piti lopulta pelastaa savun keskeltä. Häkä ja palovammat jättivät jälkensä. Tulipalo oli kauhea, mutta lähensi minun ja Esan välejä paljon. Kotimme tuntuu entistäkin tärkeämmältä.”
Helenalla on ollut pitkään ongelmia nivelrikkokipujen kanssa. Liikkuminen oli kauan vaikeaa ja säryt veivät yöunet, kun kipulääkkeetkään eivät auttaneet.
Lokakuussa 2019 vasempaan polveen laitettiin tekonivel. Kesällä Helena ajoi paljon sähköavusteisella polkupyörällä, jotta sai voimistettua jalkalihaksia ennen leikkausta.
”Toipuminen on hidasta. Edelleen nivelet reagoivat voimakkaasti säävaihteluihin. Kun on sadetta luvassa, tunnen sen polvissani. Joudun vieläkin syömään särkylääkettä melkein päivittäin.”
Helena innostui neljä vuotta sitten geokätköilystä. Siinä kokee hauskaa löytämisen iloa. © Pihla Liukkonen
Ennen nukkumaan menoa Helena piipahtaa vielä navetassa. Tittelintuure nuolaisee hyvän yön toivotuksen. © Pihla Liukkonen
Aikaa harrastuksille
Ennen illan navettatöitä Helena piipahtaa vielä Reetan ja Riikan kanssa geokätköilemässä Puumalan Rakokivillä. Hän innostui geokätköilystä neljä vuotta sitten.
”Se on hauska harrastus, jossa kokee löytämisen iloa. Puumalassa ja Mikkelissä on paljon paikkoja, joista en tiennyt ennen mitään.”
Kännykkäsovelluksen kartan perusteella Helena on jo löytänyt monta kätköpurkkia ja kirjoittanut lokivihkoon oman nimimerkkinsä ja päivämäärän.
”Minulla oli tavoitteena löytää sata kätköä vuodessa, ja ensimmäisenä vuonna onnistuinkin siinä.”
Illan navettatöiden jälkeen Helena tekee ruokaa, pesee pyykkiä ja lukee päivän lehtiä. Vielä iltakahdeksalta hän käy varmistamassa navetassa, että kaikki on kunnossa.
”Työni on henkisesti ja fyysisesti kuormittavaa, mutta pienikin irtiotto rentouttaa. Kun koti, työpaikka ja aviopuoliso ovat samassa yksikössä, kaipaan välillä muualle. Oma hetki mikkeliläisessä kahvilassa on kuin pieni matka, kun katselee ohikulkijoita ja syö herkullista leivonnaista.”
Helena saattaa myös ajella tyttöjen kanssa Juvan teehuoneelle tai Punkaharjulle syömään.
”Esa on kova tekemään töitä, joten saan hänet harvoin reissuun. Mutta eilen olimme koko perhe Hurissalon harrastajateatterin esityksessä.”
Onnellisimmillaan Helena on illalla, kun kaikki päivän työt ovat onnistuneesti takana. Hän käy väsyneenä yöunille yhdeksän jälkeen.
”Toivottavasti terveys säilyisi, ja voisin nauttia eläkepäivistä. Kun en ole enää sidottu navettaan, olisi vapaus liikkua ja tehdä monia asioita. Tykkäisin raivata metsiä ja taimikoita raivaussahan kanssa.”
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 6/22.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti