Reportaasi: Kartongin kysyntä ei hiivu – Imatran kuluttajakartonkitehdas on yksi maailman suurimmista

Jaa artikkeli
© Mikko Nikkinen
© Mikko Nikkinen
Paperin kysyntä hiipuu, mutta kartongin ei. Imatralla sijaitsee yksi maailman suurimmista kuluttajakartonkitehtaista. Sen tuotannossa työskentelee kovan luokan ammattilaisia.

Viistosti paistavassa aamuauringossa Stora Enson Kaukopään tehdas on kuin jokin kullanhohteinen sampo keskellä ­suomalaista metsä- ja järvi­maisemaa. Ja aikamoinen sampo se onkin. Imatran tehtaalle saapuu rekka­kuorman verran puuta kuuden minuutin välein joka päivä vuoden ympäri. Tästä puusta valmistetaan vuosittain kuluttajakartonkia huikea määrä, noin 1,2 miljoonaa tonnia.

Stora Enson Imatran tehtaat, johon kuuluu Kaukopään lisäksi myös Tainionkoski, on yksi maailman suurimmista kuluttajakartonkitehtaista ja maailman suurin nestepakkauskartongin tuottaja. Tehtaan koneisto puskee ulos nestepakkauskartongin lisäksi muun muassa kuppikartonkeja, graafisia kartonkeja, pakkauskartonkeja ja päällystettyjä joustopakkauspapereita.

Suurin osa kartongista menee Eurooppaan ja Kaakkois-Aasiaan. Mutta jää sitä Suomeenkin.

”Kun ostat kaupasta maitotölkin tai Ärrältä ­­take away -kahvin, kartonki voi olla valmistettu täällä Imatralla”, sanoo prosessihenkilö Jan Kärkäs.

Jan Kärkäs siirtää nosturilla tyhjän tambuuriraudan koneelle. Kartonki rullautuu raudan ympärille. © Mikko Nikkinen

Jan Kärkäs siirtää nosturilla tyhjän tambuuriraudan koneelle. Kartonki rullautuu raudan ympärille. © Mikko Nikkinen

Sellukattila porisee

Tehtaalle saapuvat tukit jatkavat matkaa kuorimolle, jossa ne kuoritaan, pestään ja haketetaan. Hake siirtyy kuljettimia pitkin sellutehtaalle.

Sellutehtaan valvomossa, kuitulinja kakkosella, on rauhallinen tunnelma. Valvomon kamera- ja operointinäytöiltä kuitenkin näkee, että sellunkeitossa on täysi vauhti päällä. Koivuhake höyrystyy kattilassa ja saa seuraansa kemikaaleja. Ligniini erotetaan kuidusta, ja kuiduista muodostuva massa käy läpi valkaisun, pesun ja lajittelun.

Muutama viikko sitten tehtaalla on ollut iso vuosiseisokki, minkä jälkeen prosessin käynnistäminen usein vähän yskii.

”Jumbojetin saa helpommin ilmaan kuin sellukeittimen ajoon”, lohkaisee operaattori Lauri Hanski.

Työ on vaativaa, sillä työntekijät ovat tekemisissä kovien paineiden ja syövyttävien aineiden kanssa. Valtava sellutehdas edellyttää myös sitä, että pystyy hallitsemaan isoja kokonaisuuksia.

Pieni osa Kaukopään sellusta menee myyntiin. Suurimman osan tehdas tarvitsee itse kartonkituotantoonsa.

Aiemmin sellua tarvittiin myös paperikoneille, mutta ei enää. Kaukopään paperikoneet hiljenivät vuosina 2010 ja 2019.

Vaikka paperin kysyntä on piirtänyt jo pitkään laskevaa käyrää, kartongilla menee hyvin. Kartonki onkin nousemassa Suomen metsäteollisuuden tärkeimmäksi vientituotteeksi.

Yksi kartonkikone tuottaa raaka-ainetta noin miljoonaan maitotölkkiin tunnissa. ­Yhteen maitotölkkiin tarvitaan tänään puolet vähemmän puuta kuin 50 vuotta sitten. © Mikko Nikkinen

Yksi kartonkikone tuottaa raaka-ainetta noin miljoonaan maitotölkkiin tunnissa. ­Yhteen maitotölkkiin tarvitaan tänään puolet vähemmän puuta kuin 50 vuotta sitten. © Mikko Nikkinen

Märässä päässä

Vuoka- ja nestepakkauskartonkeja valmistavan kartonkikone nelosen eli KA4:n valvomossa istuu operaattori Markku Kärkkäinen ja seuraa kymmentä eri näyttöä. Ollaan niin sanotussa märässä päässä, jossa sellutehtaalta tulevasta massasta puristetaan vesi pois.

”Kun sellu syötetään kartonkikoneelle, siinä on vielä 99,5 prosenttia vettä. Se kulkee kolmen viiraosan läpi, ja vettä imeytyy pois koko ajan. Sitten kaikki kolme kerrosta yhdistetään kartongiksi ja kartonki siirtyy puristinosalle, jossa suurin osa vedestä poistetaan”, Kärkkäinen selostaa.

Hän on pitkän linjan kartonkimies, joka aloitti tehtaalla jo neljäkymmentä vuotta sitten.

”Vanhoissa tanssikengissä ja nailonpaidassa”, hän naurahtaa.

Se oli silloin, kun työturvallisuudesta ei ollut vielä tietoakaan. Nyt työntekijöillä on kolhulippikset ja kypärät, kuulosuojaimet, suojalasit ja turvakengät. Turvallisuus tehtaalla on ykkösjuttu.

Kärkkäinen miettiikin, että automatisoinnin ohella työturvallisuuden parantuminen on suurin hänen uransa aikana tapahtunut muutos. Paras muutos on kuitenkin ollut 12-tuntiseen työvuoroon siirtyminen. Sitä kiitellään laajasti: töihin lähtöjä tulee vähemmän, vapaapäiviä on enemmän, eikä enää tarvitse herätä aamuvuoroon heti neljän jälkeen.

Kärkkäinen on viihtynyt Kaukopäässä, sillä tehdas on tarjonnut säännöllisen toimeentulon.

”Tämä on työnä sellaista, että töitä ei tarvitse viedä kotiin.”

Se häntä harmittaa, että sellu-, paperi- ja kartonkityöntekijöiden työtä usein vähätellään tyyliin ”siellä sitä vain istutaan valvomossa jalat pöydällä”.

”Kyllä 12 tunnin työvuorossa ehtii aika monta valvontakierrosta tekemään. Jos tässä vain istuu, eivät koneet kauaa vedä. Paikkoja on käytävä tarkistamassa ja putsaamassa, muuten siellä on kohta mälliä radalla.”

Operaattori Markku Kärkkäinen työskentelee kartonkikoneen märässä päässä. © Mikko Nikkinen

Operaattori Markku Kärkkäinen työskentelee kartonkikoneen märässä päässä. © Mikko Nikkinen

Koulutettuja osaajia

Märän pään valvomo on koronan takia jaettu väliseinällä, jonka toisella puolella työskentelee CTMP-laitoksen eli kemihierrelaitoksen käyttäjäkunnossapitäjä Arttu Jussila. Kemihierrettä käytetään kartongin keskikerroksessa täyteaineena.

Jussila on moniosaaja – kuten käytännössä kaikki työntekijät nykyään. Jussilan tapauksessa moniosaaminen merkitsee sitä, että hän työskentelee tuotannossa, mutta heti, kun vuoroesimies käskee kunnossapitokeikalle, hän lähtee. Yleensä silloin jossain päin tehdasta tarvitaan hitsausta tai asennustöitä.

Jotta Jussila on päässyt tähän pisteeseen, on se merkinnyt kahdeksan vuoden opintoja: ensin hän opiskeli kone- ja metallialan perustutkinnon ammattiopistossa ja sitten oppisopimuksella sekä kunnossapidon että prosessitekniikan ammattitutkinnot.

Jussila aloitti uransa paperin parissa UPM:n Kaukaan tehtaalla. Häntä alkoi kuitenkin hirvittää, että mitenhän paperille käy.

”Vuonna 2015 Kaukaalla suljettiin paperikone kakkonen. Ei se nuoresta kollista oikein hyvältä vaikuttanut, vaan paperi alkoi tuntua auringonlaskun alalta. Siirryin ensin töihin Joutsenoon Botnia Mills Servicelle eli Metsä Fibren kunnossapitoon ja sieltä tänne Kaukopäähän syksyllä 2018.”

Jussilakin on viihtynyt Kaukopäässä, mutta hän huomauttaa, että ei tämän päivän nuori työntekijä välttämättä halua työskennellä vuosikymmeniä saman työnantajan palveluksessa.

”On oltava tietoinen siitä, mitä tällaisesta työstä maksetaan yleisesti. On ihan tervettä, että työmarkkinoilla on kilpailua. Jos tuntuu, että työpaikkaa pitää vaihtaa, niin sitten vaihdetaan.”

Yhteistyötä pituusleikkurilla

Kun kävelee 160 metriä pitkän KA4:n märästä päästä kuivaan päähän, tulee tunne kuin olisi jonkin mahtavan olion vieressä: telat pyörivät, vettä tippuu, höyryä nousee, humisee ja kumisee.

Käytävät kiiltävät puhtauttaan eikä mitään tavaraa loju missään. Aivan kuin paikat olisi siivottu kyläilijöitä varten – mutta tällaista täällä on aina.

Työntekijöitä ei näy, sillä kun kaikki sujuu hyvin, he pysyvät pääasiassa valvomossa. Vipinä alkaa, kun jokin menee vikaan.

Kuivassa päässä työskentelevät muun muassa Sini Inkilä ja Jan Kärkäs. Heidän tehtävänään on tänään hoitaa pituusleikkuria, joka leikkaa kartonkikoneelta tulevat konerullat pienemmiksi asiakasrulliksi. Toinen ajaa konetta ja toinen on kenttähenkilö.

Hekin ovat moniosaajia eli pystyvät työskentelemään monissa eri tuotannon tehtävissä. Esimerkiksi Inkilä kiertää kuudessa eri tehtävässä.

”Ajan pituusleikkuria ja olen kentällä, teen rullamiehen – tai pitäisi kai sanoa rullahenkilön – hommia, olen hylynsyötössä sekä sylinteri- ja massahenkilönä.”

Inkilä ei ole ollut pituusleikkurilla vuoteen, ja työ on vielä vähän hakemista. Moniosaajamallista tykätään, koska se tuo vaihtelua ja vahvistaa ammattitaitoa. Mutta haasteena on juuri tämä: pitkien taukojen jälkeen työtä joutuu palauttelemaan mieleen.

”Onneksi en ole yksin, vaan työskentelen Janin kanssa parina.”

Kaksikko korostaa vuorovaikutuksen ja yhteistyön merkitystä.

”Ei voi vain seisoskella seinäruusuna. Kaikkien on osallistuttava, sillä meitä on vähän. Jo turvallisuudenkin takia on luotettava siihen, että toinen tietää, mitä tekee”, Kärkäs huomauttaa.

Kun vanha konerulla loppuu, Kärkäs ­lähtee valvomosta koneelle ”valuttamaan pohjat” eli ohjaamaan rullalle jäävän ylimääräisen kartongin pulpperiin. ­Pulpperissa ylimääräkartonki ja hylky­rullat se­koittuvat veden kanssa massaksi, joka siirtyy takaisin prosessin raaka-aineeksi.

Nyt Inkiläkin laittaa kolhulippiksen ja kuulosuojaimet päähän ja viiltohanskat ­käteen ja lähtee Kärkkään avuksi. ­Konerulla pitää saada ajoon pituusleik­kurille ja sitä varten he leikkaavat kartonkirullan päähän viisteen, joka ohjataan teloille.

Kun leikkuujälki on tullut läpi, he repivät ylimääräiset pois, ja automaatti hoitaa loput. Teloille putoavissa hylsyissä on liimaraita, joka tarttuu kartonkiin.

160 metriä pitkä kartonkikone on telojen, portaiden, putkien ja rautojen labyrintti. © Mikko Nikkinen

160 metriä pitkä kartonkikone on telojen, portaiden, putkien ja rautojen labyrintti. © Mikko Nikkinen

Käytävät kiiltävät puhtauttaan eikä mitään tavaraa loju missään. © Mikko Nikkinen

Käytävät kiiltävät puhtauttaan eikä mitään tavaraa loju missään. © Mikko Nikkinen

Niitä harvoja naisia

Sini Inkilä tuli kartonkitehtaalle töihin vuonna 2000 ”vähän vahingossa”.

”Työskentelin pienessä kyläkuppilassa­ ja kun ne hommat loppuivat, jäin työttömäksi. Sitten minulle soitettiin TE-toimistosta ja kysyttiin, pääsenkö työ­haastatteluun. Seuraavana aamuna aloitin työt Kaukopään kuorimossa nosturikuski­na.”

Hän suoritti työn ohessa paperiprosessin perustutkinnon ja vuonna 2017 ammattitutkinnon oppisopimuskoulutuksessa. Sen jälkeen hänet vakinaistettiin, 18 vuoden määräaikaisuuden jälkeen.

Naisia on totuttu näkemään lähinnä laboratorion puolella, vaikka kyllä heitä työskentelee nykyään myös tuotannossa.

”Aika yksin minä olen saanut täällä pyöriä. Minusta miesten kanssa on helpompi työskennellä kuin naisvaltaisella alalla. Meillä on huippukiva vuoro.”

Pituusleikkurilla 12 tunnin työvuoro kuluu nopeasti, sillä joka tunti valmistuu uusi konerulla. Imatralla vuoden aikana valmistuva kartonki riittäisi kiertämään maapallon ympäri kahdeksan kertaa.

Valvomon näytöltä näkee, miten asiakasrullat matkaavat hihnaa pitkin keskuspakkaamoon ja sieltä varastoon.

”Tuohon loppuu meidän vastuumme”, sanoo Inkilä.

Sini Inkilä ja Jan Kärkäs leikkaavat viistettä kartonkirullan päähän. © Mikko Nikkinen

Sini Inkilä ja Jan Kärkäs leikkaavat viistettä kartonkirullan päähän. © Mikko Nikkinen

Raiteilla ja kumipyörillä

Osa kartongista menee suoraan asiakkaille, osa päällystyskoneelle. Nelisen vuotta ­sitten tehtaalla investoitiin uuteen polyeteenipäällystyslinjaan ja automatisoituun rullavarastoon. Se oli varautumista elintarvikepakkauksissa käytettävän kartongin ja nestepakkauskartongin kysynnän kasvuun.

”Viime vuonna oli koronan takia lomautuksia, mutta nyt kartonki tuntuu käyvän taas hyvin kaupaksi. Meillä on ollut täysi tilauskanta joka koneella koko vuoden”, sanoo työntekijöiden pääluottamusmies Arto Hulkko. Viisi vuotta pääluottamusmiehenä toimineella Hulkolla on noin 800 edustettavaa.

”Ihan kaikkia en nimeltä muista.”

Päivä on ehtinyt jo puoleen. Valvomoissa syödään omia eväitä tai sitten lähdetään työmaaruokalaan lohelle ja kermaperunoille.

370 hehtaarille levittäytyvä tehdasalue on kuin pieni kaupunki, josta voi ottaa haltuunsa vain siivun kerrallaan. Jos nyt pääsisi nousemaan taivaalle siellä kaartelevan haukan kyytiin, voisi nähdä, miten kartonkirullat ja arkit lähtevät junien ja rekkojen kyydissä maailmalle.

Lue myös: Veitsiluodon tehtaat työllistivät perhettä yli sata vuotta – Toni Mathlin jää sukunsa viimeiseksi veiskalaiseksi: ”Edessä on nyt jotain muuta”

X