Reportaasi Kolin laduilta: Mikä houkuttelee suomalaiset hiihtämään?

Jaa artikkeliTilaa Seura
Kolin ylämäet ovat tuttuja helsinkiläiselle Samuli Kyyröselle, sillä vanhemmilla on Kolilla mökki. ”Tämä on toiseen suuntaan aika vauhdikas lasku”, hän sanoo.
Kolin ylämäet ovat tuttuja helsinkiläiselle Samuli Kyyröselle, sillä vanhemmilla on Kolilla mökki. ”Tämä on toiseen suuntaan aika vauhdikas lasku”, hän sanoo. © Riikka Hurri
Korona-aikana suomalaiset ovat hurmaantuneet hiihtämisestä. Kävimme Kolilla hiihtoretkellä ottamassa selvää, mikä houkuttelee suksille.

Suksikauppa on käynyt tänä vuonna kiivaana ja laduilla on ollut ennennäkemättömän paljon väkeä Etelä-Suomea myöten. Olemme Suomen hiihtomekkana pidetyn Kolin laduilla selvittämässä, mikä hiihtämisessä suomalaisia viehättää.

Hiutaleet leijailevat ladulle hitaasti kuin lasipallossa. On täysin äänetöntä. Kun jatkamme matkaa, kuuluu vain suksien suhinaa. Ladun keskellä näkyy yhden hiihtäjän jäljet. Ennen meitä liikkeellä on vapaata sivakoiva aamuvirkku.

Vielä viikkoa aiemmin Kolin lumitilanne oli huono, mutta muutaman päivän aikana on satanut niin, että Kolin huipulla lunta on jo 70 senttiä. Koronan aiheuttama hiihtobuumi näkyy täälläkin. Hiihtoretken oppaanamme toimiva innokas hiihtoharrastaja Kari Turpeinen, 60, kertoo, että varsinkin viikonloppuisin laduilla riittää hiihtäjiä.

”Paikallisissa liikkeissäkin tavara on meinannut loppua ihan kesken.”

Kari Turpeinen hiihtää mieluiten Kolilla. ”Täällä lenkkeily- ja patikointipolutkin ovat ihan omaa luokkaansa.”

Kari Turpeinen hiihtää mieluiten Kolilla. ”Täällä lenkkeily- ja patikointipolutkin ovat ihan omaa luokkaansa.” © Riikka Hurri

Kolin latuverkosto on lähes 100 kilometriä

Kolilla valaistuja latuja on 25 kilometrin edestä ja parhaimmillaan latuverkosto on lähes sata kilometriä. Meidän on tarkoitus hiihtää noin 15 kilometrin lenkki, ja Karin entinen kollega Timo Koukkunen kuljettaa meidät autolla Karin pihasta reitin lähtöpisteeseen Penttilään.

Sieltä aiomme sauvoa Sutkan laavulle, jossa Timo odottaa makkaroiden ja kuuman mehun kera. Tauon jälkeen jatkamme sivakointia Käränkälammen ympäri, ja lopulta Timo nappaa meidät kyytiin päätepisteestämme Loma-Kolilta. Matkalla riittää kumpuilevia vaaramaisemia.

”Nyt ei ole liian liukas keli, niin Ursan kodalta on mukava tulla alas. Saamme helpon aloituksen, siitä on Sutkan laavulle sellainen kymppi. Ja loppu on aika helppoa maastoa”, Kari kertoo reitistä.

Timo kurvaa autollaan pihaan ja alkaa nostella suksia auton kattotelineelle. Hän kertoo olevansa satunnainen hiihtäjä, joka lähtee ladulle silloin, kun siltä tuntuu.

”Eilen oli tosi nihkeä keli, oli vain pari astetta pakkasta eikä suksi luistanut.”

Vaativa lasku -kylttejä on ladun varrella useita.

Vaativa lasku -kylttejä on ladun varrella useita. © Riikka Hurri

Vaihtelevat maastot ovat hiihtäjien mieleen

Monta päivää kestänyt lumisade jatkuu yhä, mutta ladut ovat silti aurattu ja hyvässä kunnossa.

Kari puhdistaa monoista lumet ja laittaa sukset jalkaan. Sitten lähdetään kipuamaan ensimmäistä nousua. Perinteisen ladulla karvapohja pitää hyvin, mutta vapaan latu tuntuu pehmeältä. Luistelijoille taitaa tulla pitkä päivä.

Sähkötolppiin on merkitty punainen kolmio. Hiihdämme siis vaikeahkossa maastossa, jossa on paljon korkeuseroja. Musta reitti olisi kaikkein vaikein, mutta se jää toiseen kertaan.

Jo muutaman minuutin nousun jälkeen tulee ensimmäinen pieni lasku ennen ylämäen jatkumista. Vaihtelevat maastot tekevät Kolista Karin mielestä Suomen parhaan hiihtopaikan.

”Sanotaanko, että vähän hiihtänyt voi yllättyä. Varsinkin liukkaalla kelillä alamäet ovat vauhdikkaat ja moni tulee sukset kädessä alas.”

Kolilla on laaja latuverkko: helmi-maaliskuussa latuja on noin 80 kilometrin edestä.

Kolilla on laaja latuverkko: helmi-maaliskuussa latuja on noin 80 kilometrin edestä. © Riikka Hurri

Kari itse on aina hiihtänyt, ja hiihti aikoinaan myös kilpaa päämatkoinaan 50–100 kilometrin kilpasarjoissa. Viimeisen kerran numerolappu oli rinnassa talvella 1992. Vaikka motivaatio kilpailemiseen loppui, hiihtäminen ei jäänyt. Ennen kuin hän jäi eläkkeelle kahdeksan vuotta sitten rajavartiostosta, hän hiihti paljon myös työpäivien aikana.

Nykyään astma rajoittaa harrastusta mutta Kari sauvoo yhä jopa 2 000 kilometriä vuodessa. Ladulla periaate on yhä, ettei ketään päästetä ohi – tosin Kolilla harjoittelevan kilpahiihtäjän kohdalla Kari on joutunut vähän joustamaan.

”Paras hiihtosää on karkea vesikeli, jolloin pääsee luistelemaan melkein kuin ilmaiseksi. Täällä kumpuilevassa maastossa seuraavan mäen päälle pääsee pikkuisen työntämällä. Hiihtäessä saa raikasta ilmaa, on hyvät maisemat, ja sen jälkeen tulee älyttömän hyvä olo! Jos en pääse hikoilemaan tai liikkumaan, tuntuu ihan kuin tukehtuisi”, Kari pohtii.

Nättiä ja hiljaista

Ladun vieressä on kyltti, joka varoittaa vaativasta laskusta. Laskun jälkeen saavumme taas vaaran päälle. Jos ei sataisi lunta, täältä näkyisi Räsävaaralle asti.

Kun olemme hiihtäneet muutaman kilometrin, ensimmäiset hiihtäjät tulevat vastaan. Isä Juhani Rossinen lykkii perinteistä edellä ja poika Elias Rossinen tulee muutaman metrin perässä. Pääkaupunkiseudulta saapunut kaksikko majoittuu Kolilla hotellissa ja kävi hiihtämässä parin tunnin lenkin jo edellisenä päivänä.

Juhani on innokas hiihtäjä, mutta Elias on laduilla ehkä kaksi kertaa vuodessa.

”Silloin kun Etelä-Suomessa on lunta, käyn mielelläni hiihtämässä pari kertaa viikossa. Täällä on kyllä tosi nättiä ja hiljaista. Ei tuo pieni ladulle satanut lumi niin paljon haittaa, ainakaan perinteisellä”, Juhani kertoo.

Ylämäet eivät heitä pelota, koska niissähän kunto nousee. Kun Rossiset lähtevät jatkamaan nousuun, Kari vaihtaa vastapuoleiselle ladulle ja lykkii siellä tasatyöntöä luistelusuksilla. Ohitamme suota muistuttavan Matolammen, jossa puut seisovat pystyyn kuolleina majavan tekemien patojen takia.

”Kukaan ei ole vielä hiihtänyt tähän suuntaan”, aamuhiihdolle lähtenyt Juhani Rossinen sanoo perässään poika Elias Rossinen.

”Kukaan ei ole vielä hiihtänyt tähän suuntaan”, aamuhiihdolle lähtenyt Juhani Rossinen sanoo perässään poika Elias Rossinen. © Riikka Hurri

Hidas keli

”Tässä on hyvät sieni- ja marjamaastot! Tuossa metsässä on valtavan hyvä tattipaikka, siellä oli heinäkuussa valtavasti tatteja, mutta tulin viikon liian myöhään ja ne olivat jo ylikypsiä”, Kari kertoo osoittaen kuusimetsään.

Ihastellessamme metsäisiä vaaroja Samuli Kyyrönen luistelee ylämäkeä. Karista hän näyttää tutulta.

”Oletko ennenkin ollut Kolilla?”

”Olen ollut nyt loppiaisesta lähtien kolme viikkoa, ja viime keväänä oltiin pari kuukautta maaliskuusta kesäkuun alkuun, tässä on vanhemmilla vuokramökki”, Samuli vastaa.

Samuli hiihtää vuodessa noin tuhat kilometriä. Nytkin hän on ladulla pidemmän kaavan mukaan.

”Yritän hiihtää kaikki ladut, mitkä on ajettu koneella. Katsotaan, onnistuuko. On aika hidas keli ja raskaat ladut.”

Kolin maastoja hän kuvailee haastaviksi, varsinkin Ukko-Kolille nousevaa kolmen kilometrin lenkkiä, jonka alku on yhtä jyrkkää nousua. Silti jokin hiihdossa vetoaa.

”Täällä on kiva olla ulkona, olen ollut aikoinaan suunnistaja, ja kestävyysurheilijana hiihdän talvet. Keväällä kävimme vaimon kanssa hiihtämässä metsäautotiellä, kun latuja ei enää kunnostettu, ja hiihdimme huhtikuun loppuun asti. Lopetimme vasta, kun neulaset varisivat tielle.”

Nyt nautitaan

Alamäkeä, mutka, sitten tasaista ennen loivaa alamäkeä. Yksinäinen nainen hiihtää perinteistä tyyliä reppu selässä meitä vastaan. Tuulikki Airaksinen on saapunut parin tunnin ajomatkan päästä Maaningalta Kuopiosta hiihtoretkelle. Tytär ja tämän mies tulevat jossain takana.

”Kaipuu ladulle. Hiihtäminen on jäänyt vähälle, kun en ole päässyt Lappiin. Käyn siellä yleensä vähintään kaksi kertaa vuodessa. Nyt kun en päässyt keväälläkään, oli pakko lähteä edes tänne”, hän kertoo syyn Kolin-reissulle.

”Nauttimaan tänne on tultu. Tämä luonto, tämä hiljaisuus!” –Tuulikki Airaksinen

Tuulikki aikoo kavuta pahamaiselle Ukko-Kolille ja jatkaa sieltä vielä Loma-Kolille. Kilometrejä kertyy, mutta repussa on kaakaota, juuresleipää ja vaihtovaatteita laavulla istuskelua varten.

”On musta latukin tuttua, mutta hiljaa mäessä. Nauttimaan tänne on tultu. Tämä luonto, tämä hiljaisuus! Ja vaikka aurinko ei paistakaan, niin ei haittaa.”

Yleensä Tuulikki suosii luistelua, mutta vaativille laduille hän on valinnut perinteisen sukset.

Tuulikki Airaksisen hiihtoreissut Lappiin ovat jääneet väliin, joten hän tuli Kolille.

Tuulikki Airaksisen hiihtoreissut Lappiin ovat jääneet väliin, joten hän tuli Kolille. © Riikka Hurri

Ei kiirettä

Loivan mäen jälkeen tulee metsäpätkä ja taas vähän nousua. Sitten metsämaisemat vaihtuvat muutamaan taloon ladun kummallakin puolella.

Pian oikealla näkyy kuusikko ja tolppa metsän reunassa kertoo, että siitä alkaa Kolin kansallispuisto.

”Eevahan siellä! Onko se Timo vielä elossa”, Kari huikkaa naiselle, joka hiihtää vastaan.

Laavulla parin kilometrin päässä odottavan Timon vaimo Eeva Koukkunen on lähtenyt hiihtämään kauppaan ostamaan ruokaa kylään tuleville lapsenlapsille. Kauppalistalla on tarpeet hampurilaisille ja kääretortulle.

”Minähän hiihdän aika rauhallisesti, tätä mummohiihtoa eli perinteistä. Luistelu on kunnolleni liian rankkaa. Lauantai on paras hiihtopäivä, kun voi ottaa repun selkään ja hiihtää ilman mitään kiirettä.”

”Lauantai on paras hiihtopäivä, kun voi ottaa repun selkään ja hiihtää ilman mitään kiirettä.” –Eeva Koukkunen

Työpäivän jälkeen hiihtolenkki virkistää, mutta Eeva viihtyy ladulla myös sunnuntai-iltapäivänä.

Eevalle hiihto on kuin potkukelkkailua. Molemmissa saa tuntea lapsuudesta tuttujen alamäkien vauhdin hurmaa. Kouluvuosien jälkeen Eeva oli 25 vuotta hiihtämättä, mutta innostui hiljalleen uudelleen hiihtämisestä.

”Iän myötä olen alkanut nauttia tällaisesta vähän hiljaisemmasta tahdista. Kai se on sitä kaipuuta lapsuuteen. Tykkään hiihdellä yksin ja kuuntelen paljon äänikirjoja hiihtäessäkin, hautaudun siihen maailmaan, vaikka lintujen lauluahan sitä pitäisi kuunnella.”

Viini palkintona

Kun yhdeksän kilometriä on takana, alkaa jo hengästyttää. Onneksi edessä tuoksuu savulta. Taukopaikallamme Sutkan laavulla on useampia hiihtäjiä paistamassa makkaraa ja istuskelemassa penkillä tulten ääressä. Osa on jo laittamassa suksia takaisin jalkaan, mutta neljän naisen seurue valmistelee vielä eväitä.

”Laitatko samalla leivän paistumaan”, kiteeläinen Lissu Hannukainen sanoo makkaraa paistavalle joensuulaiselle Miia Haveriselle.

Makkara on perinteinen eväs laturetkellä.

Makkara on perinteinen eväs laturetkellä. © Riikka Hurri

Lissu, Miia, Riitta Papinsaari Hämeenlinnasta ja Noora Pääkkönen Joensuusta kutsuvat itseään hienostovaeltajiksi. He ovat viettämässä viikonloppua Kolilla ja ovat ensimmäistä päivää ladulla.

”Meillä on nyt vitonen takana. Hiihdämme ainakin saman takaisin. Hyvin luistaa, mutta voimista ei aina tiedä”, he kertovat.

Hienostovaeltajien tapaamisiin kuuluu ensin liikuntaa, sitten viinin juomista. Tosin termospullon kaakaossakin on hieman terästystä, ”että pysyy alamäessä pystyssä”.

”Kuohuviini on sitten palkinto”, Miia kertoo.

Sutkan laavu on suosittu taukopaikka hiihtäjien keskuudessa. 

Sutkan laavu on suosittu taukopaikka hiihtäjien keskuudessa.   © Riikka Hurri

Sutkan laavu paloi juhannuksena 2016, ja nykyinen rakennus on siirretty tähän 15 kilometrin päästä Napakalliolta.

Sutkan laavu paloi juhannuksena 2016, ja nykyinen rakennus on siirretty tähän 15 kilometrin päästä Napakalliolta. © Riikka Hurri

Ladut tampattiin

Nälkä alkaa kurnia, mutta onneksi Kari kaivaa esiin makkarat ja kaataa mukiin höyryävän kuumaa mustaherukkamehua.

”Tämähän on niin kuin töissä. Pidettiin tulta, syötiin voileipiä ja kahvit olivat termarissa”, Kari sanoo Timolle.

Timo muistelee, kuinka miehet olivat töissä Inarin rajavartioasemalla ja Kari hiihti 80 kilometriä tähystysvuoron aikana Timon tähystäessä.

”Hän oli vielä kunnossa silloin! Olisiko se ollut joku neljän tunnin tähystys”, Timo muistelee.

”Sanoimme estämiseksi sitä, kun hiihdimme edestakaisin”, Kari sanoo.

Rajavartiostossa miehet muistavat tehneensä myös latuja umpihangessa. Silloin ei hiihdetty kuin perinteistä. Moni muukin asia on vuosien verralla muuttunut.

”Latujen vaatimustaso on toista kuin 70-luvulla. Silloin kilpahiihtoladutkin tampattiin itse. Uudenvuodenpäivänä meitä oli puolentusinaa miestä tamppaamassa, toiset hiihtivät sompaladun ja toiset varsinaisen ladun”, Kari muistelee.

Kari harmittelee, että nykyisin ladulla ei näy nuoria hiihtäjiä samalla tavalla kuin ennen. Jos lapsia on, he ovat vanhempiensa mukana.

”8-vuotias lapsenlapseni on kyllä innokas hiihtäjä. Kävimme viime viikonloppuna molempina päivinä hiihtämässä, mutta hän urheilee paljon muutenkin”, Timo sanoo.

Kolin vaarat tuovat haastetta kokeneillekin hiihtäjille, mutta maisemat palkitsevat.

Kolin vaarat tuovat haastetta kokeneillekin hiihtäjille, mutta maisemat palkitsevat. © Riikka Hurri

Mitkä maisemat!

Alkaa tulla vilu, joten teemme tilaa seuraaville laavulle saapuville. Pakkanen tuntuu kiristyneen ja latu on muuttunut vähän kovemmaksi.

Monen mäen jälkeen saavumme risteykseen. Lyhyempi reitti jatkuu alamäkenä, mutta me valitsemme pari kilometriä pidemmän pätkän ja lähdemme kapuamaan ylämäkeä Käränkälammen ympäri.

Tällä pätkällä ei juuri muita hiihtäjiä näy. Yksinäinen nainen hiihtää perässämme vapaata ja perinteistä vaihdellen, muuten latu on autio. On aikaa katsella maisemia. Ilma on kirkastunut ja taivas on kuin maalaus, jossa on aavistus sinistä ja valkoista. Huipulla luminen Pielinen saarineen suorastaan hehkuu kauneutta.

Sitten 16,5 kilometrin hiihtoretki on päätöksessä ja olemme Loma-Kolilla. Timo odottaa auton vieressä ja kysyy, miltä Kolin nousut tuntuvat. No, hyviltä! Lihakset ovat miellyttävällä tavalla väsyneet ja olo on euforinen. Kyllä hiihto on mukavaa!

Lue myös: Tykkylumien taikaa – Lumikenkäretki on huikea elämys Kolin kansallismaisemassa

X