Reportaasi: Kullankaivajien jäljillä Lemmenjoella – Jäkäläpään erämaasta löytyi myös maailman syrjäisin kirjasto

Jaa artikkeliTilaa Seura
Lemmenjoella
Lemmenjoella on luonnon lumoa ja menneen ajan mystiikkaa. © Juha Kauppinen
Lemmenjoen kansallispuisto henkii kultaista historiaa ja lumoaa kävijänsä karunkauniilla erämaamaisemillaan.

Jokiveneen moottori pörähtää käyntiin, ja hetken bensan hajua leijailee ilmassa. Sitten raikas tuuli alkaa puhaltaa ja kasvoille roiskuu kylmiä sadepisaroita. Koleus unohtuu vaihtuvia maisemia tuijotellessa. Veden päällä ajatukset virtaavat vailla päämäärää ja aistit valpastuvat.

Olen matkalla Lemmenjoen kansallispuistoon tutustumaan historiallisiin kultamaihin. Veneellä matkaa on 22 kilometriä. Tänne päästäkseni olen lentänyt Ivaloon ja istunut autossa noin 1,5 tuntia. Saman verran kestää venekyytikin. Perillä Kultahaminan satamassa odottaa vielä kymmenen kilometrin kyyti mönkijällä. Siihenkin on varattu aikaa pari tuntia.

Tällä reissulla kiireen saa siis unohtaa.

Lemmenjoella riittää mystiikkaa

Kun Njurkulahden satama jää taa, Lemmenjoki paljastaa mystisen puolensa. Välillä vesi näyttää tummalta ja toisena hetkenä niin kirkkaalta, että pohjan kivet erottuvat. Joki levenee ja kapenee kuin sillä olisi oma tahto.

Maisematkin vaihtuvat mäntymetsiköstä vesirajassa kasvaviin tunturikoivuihin ja lähes rämemäiseen luontoon, sitten niin jylhiin kallioihin, että voisi kuvitella päässeensä Syvä joki -elokuvan maisemiin.

Noin 80 kilometriä pitkä Lemmenjoki virtaa tuntureiden keskellä. © Juha Kauppinen

Noin 80 kilometriä pitkä Lemmenjoki virtaa tuntureiden keskellä. © Juha Kauppinen

Kun joki taas levenee, sen keskelle jää saari. Jossain sirkuttaa rantasipi. Yksinäinen lintupoikue ui vastaan saapuvan veneen tieltä rantaa kohti. Aallot keinuttavat venettä hetken. Sitten joki on yhtäkkiä lähes peilityyni.

Vajaan puolen tunnin jälkeen vauhti hidastuu. Joki on nyt niin matala, että voisi kahlata. Kippari kiristää vauhtia, sitten vene kolahtaa laituriin.

”Nyt pitää kävellä”, kippari Jarmo Nousiainen sanoo.

Venekuski Jarmo Nousiainen muutti Lappiin kimmeltävän perässä, mutta ei ole kaivanut kultaa yli 20 vuoteen. © Juha Kauppinen

Venekuski Jarmo Nousiainen muutti Lappiin kimmeltävän perässä, mutta ei ole kaivanut kultaa yli 20 vuoteen. © Juha Kauppinen

Jokikyydin aikana kannattaa varautua useampaan kävelytaukoon. © Juha Kauppinen

Jokikyydin aikana kannattaa varautua useampaan kävelytaukoon. © Juha Kauppinen

Hämmentyneistä ilmeistä päätellen jaloittelutauoko on yllätys muillekin. Tässä kohtaa vesi on matalalla ja reitti niin kivikkoinen, että täysi vene voisi osua joen pohjaan. Parinsadan metrin matka taittuu nopeasti puiden alta kiemurtelevaa rantapolkua pitkin veneen lipuessa ohi kippari kyydissään.

Hyppäämme taas kyytiin. Matkan edetessä maisemat muuttuvat suuremmiksi ja näyttävämmiksi. Edessä näkyvällä rinteellä kasvavan metsän ylimmät latvat ovat paksun sumun peitossa, ja kohta toista puolta reunustavat rosoisen romanttiset kalliot.

Ensimmäiset matkustajat jäävät pois ennen Ravadaskönkään putouksia. Siellä on taas luvassa pysähdys, nyt katsomaan valkoisena vaahtoavaa putousta. Polulla tuoksuu juolukka ja suo.

Tästä Kultahaminaan on alle kuusi kilometriä. Pian olemmekin perillä.

Kultahaminasta kuljettiin jo vuosikymmeniä sitten Lapin tunnetuille kultamaille

Lemmenjoen Kultareitti alkaa virallisesti Kultahaminasta. Tätä kautta ovat kulkeneet myös entisaikojen kullankaivajat kultaryntäyksen ollessa kiivaimmillaan 1950-luvun vaihteessa. Tänne tulee yhä kullankaivajien posti venekuskien mukana, ja talvella kullankaivajat käyttävät sataman vieressä olevaa hirsirakennusta varastotilana.

Oppaaksemme saapunut Lapin Kullankaivajain Liiton toiminnanjohtaja Kai Rantanen vaihtaa kuulumiset tuttujen kanssa, sitten on aika pakata tavarat mönkijän perävaunuun. Polku nousee heti jyrkästi, ja ensimmäiset 1,5 kilometriä on taitettava kävellen.

Mäkeä kutsutaan Hengenahdistuksenmäeksi, ja nousua jatkuu kumpare toisensa jälkeen. Kesken kapuamisen opastetaan myös ensimmäisen kultahipun löytöpaikalle, mutta jätämme sen tällä kertaa väliin.

Ylämäessä sykkeen tarkkailu unohtuu, kun alkaa sataa. Samassa usva valtaa taianomaisella tavalla vanhan mäntymetsän ja puiden varjosta pilkistää valoa. Lumoava hetki kestää kymmenisen minuuttia, sitten taivas selkenee ja usva haihtuu muistoksi.

Mäen päällä hyppään mönkijän kyytiin. Vauhti on nopeampaa, mutta pomppivaa. Ojentajalihakset jännittyvät, kun puristan kiinni tavaratelineestä. Pian myös reisissä alkaa tuntua, ja jokainen jaloittelutauko on tervetullutta.

Lemmenjoen luonto yllättää monipuolisuudellaan. Myös havupuut pärjäävät täällä. © Juha Kauppinen

Lemmenjoen luonto yllättää monipuolisuudellaan. Myös havupuut pärjäävät täällä. © Juha Kauppinen

Ensimmäinen kultakämppä lienee neliöhinnaltaan Inarin kalleimpia

Ensimmäinen pysähdys tulee rinteeseen rakennetun kultakämpän luona. Metsähallitus on entisöinyt sen uuteen uskoon. Pikkuisen rakennuksen korjaus maksoi aikoinaan 200 000 markkaa ja se lienee neliöhinnaltaan Inarin kalleimpia.

Morgamojan Kultala toimii nykyään vuokratupana. © Juha Kauppinen

Morgamojan Kultala toimii nykyään vuokratupana. © Juha Kauppinen

Noin puolivälissä matkaa on Morgamojan Kultala, tuttavallisemmin Pellisen Kämppä. Se on aikoinaan ollut kultaryntäyksen tukikohta, mutta nykyään tilalla on varaustupa ja muutama muu rakennus. Nyt siellä on retkeilijöitä valmistelemassa iltapalaa.

Laaksossa sijaitsevan Morgamojan jälkeen alkaa nousu tunturiin. Pellisenlaen päällä kultainen historia on jälleen esillä: siellä on tunnetun kullankaivaja Heikki Pihlajamäen eli Miessimaan kuvernöörin kyltti. Olemme menossa yöksi hänen vanhaan kotiinsa.

Pihlajamäen pihapiirissä heinä on villiintynyt ja maitohorsma vallannut maata. Jossain solisee puro.

Satunnainenkaan kulkija ei pääse kävelemään Pihlajamäen ohi tietämättä, että on astellut historiallisilla kultamailla. Siitä pitävät huolen pihapiirin infotaulut. Tänne on tulossa museokohde, jossa esitellään koneellista kaivuuta. Varastoaitan seinässä on muistutus myös 150-vuotisen kullankaivuun murroksesta, sillä koneellinen kaivuu päättyi viime kesänä. Nykyään kultaa saa etsiä vain lapiolla.

Lue myös: Reportaasi Lapista: Lemmenjoen kultamaat hiljenivät – Kultaa kaivetaan enää käsin, mikä ajoi monet kullankaivajat alalta

Puuton tunturimaisema kuin pala preeriaa

Matalan hirsirakennuksen ensimmäinen isäntä oli Niilo Ranttila, mutta 50-luvun puolivälissä talon isännäksi asettui Heikki Pihlajamäki. Sisällä tuoksuu vienosti tupakka, ja kämpän kattohirret ovat mustuneet vuosikymmenten sauhuttelusta. Tupakeittiön valoisin paikka on pirtinpöytä, jonka molemmin puolin on kaksi vuodetta. Suurempi niistä on vieraille, kapeampi rengille. Perimmäisessä nurkassa nukkui ennen isäntä.

Sisällä tuntuu viileältä, mutta puuliesi lämmittää nopeasti eikä pirtti ehdi yön aikana kylmetä liikaa, vaikka tuli sammui. Ulkona ulvovaa tuulta ei sisällä kuule, mutta sääskien ininän takia hiljainen yö jää haaveeksi.

Pannukahvien jälkeen vierailemme Lemmenjoelle jääneiden kullankaivajien luona. Luonto varastaa huomion: puuttomat tunturimaisemat muistuttavat preeriaa ja taivas näyttää näin avarassa maastossa loppumattoman suurelta. Auringonvalo suorastaan hehkuu ohuiden pilvien läpi. On niin kaunista, että olen pakahtua.

Pikkuisessa Jäkäläpään erämaa­kirjastossa on kaksi huonetta. © Juha Kauppinen

Pikkuisessa Jäkäläpään erämaa­kirjastossa on kaksi huonetta. © Juha Kauppinen

Maailman syrjäisin kirjasto on Jäkäläpään erämaassa

Kun olemme matkalla Jäkäläpään erämaakirjastoon, maailman syrjäisimpään kirjastoon, sää alkaa muuttua. Yksinäinen punainen rakennus erottuu kaukaa, mutta tuulelta ei pääse suojaan. Sitten tulee sade.

Toisen yön jälkeen on aika jättää hyvästit kultamaille. Saamme taas Kai Rantaselta kyydin satamaan, mutta muutaman kilometrin jälkeen matka katkeaa. Mönkijän toinen takarengas on puhjennut. Kai ei jää toimettomaksi, vaan kaivaa hetkessä pumpun esiin. Rengas pysyy silti tyhjänä.

Kai Rantanen yrittää pumpata ilmaa renkaaseen. Lopulta hän rientää kotiin paikkauspuuhiin. © Juha Kauppinen

Kai Rantanen yrittää pumpata ilmaa renkaaseen. Lopulta hän rientää kotiin paikkauspuuhiin. © Juha Kauppinen

Ei auta kuin laittaa marssiksi. Matkaa on jäljellä seitsemän kilometriä ja aikaa veneen lähtöön tunti ja vartti. Tiukille menee. Onneksi polkua tulee toinen mönkijä, ja kuski suostuu ottamaan kyytiin kolmannen rinkkamme.

Loppumatkasta aika alkaa käydä jo vähiin, ja on pakko juosta. Olemme Kultahaminassa kolme minuuttia ennen virallista lähtöaikaa. Satamassa on kuitenkin matkustajia niin paljon, että kestää hetki, ennen kuin kaikki ovat löytäneet paikkansa laiturilla odottavista kahdesta veneestä.

Venekyyti on tällä kertaa hyinen. Sataa ja tuivertaa. Painaudun penkissä alemmas ja yritän piilotella tuulelta. Edessä istuva mies kiikaroi rannalle ja kuski kertoo hänelle, että kalliolla on tunturihaukan pesä. Katseella pesää ei erota.

Viima hellittää vasta lähellä Njurkulahtea. Matka on tulossa päätökseensä, mutta Pihlajamäen tuoksu leijuu yhä vaatteissa. Olo on haikea, niin kuin aina hienojen kokemusten päättyessä.

Sydän jäi Lemmenjoelle.

Juttu julkaistu ensi kerran Viva-lehden numerossa 8/2021.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X