Reportaasi: Lääkäri Tapio Kekki hurahti erikoisiin sieniin – Sienitutkimusta harrastavan sienivelhon kellariin päätyy jopa 600 uutta näytettä vuodessa
On sieniä, joita syödään, ja sieniä, joita ei syödä. Jälkimmäisiä emme juuri huomaa. Seura lähti retkelle, joka ei täyttänyt vatsaa – mutta kiehtoi mieltä.
Tapio Kekin ei tarvitse samoilla kauas kotoa etsimään sieniapajia. Outoja sieniä löytyy ihan läheltä – ja lähes joka pikku kävelyllä.
Oletko sienihullu?
Syksyn tullen hiivit metsään harva se päivä omille apajillesi. Kokoat kärsivällisesti saaliin, jolla herkuttelet pitkin talvea: ihanat keltaiset kantarellit, muhkealakkiset lihaisat tatit, pienet ja maukkaat suppilovahverot.
Suolaat, paistat, kuivaat ja etikoit.
Pidät ehkä itseäsi todellisena sienivelhona. Mutta saammeko siinä tapauksessa esitellä: rovaniemeläinen lääkäri Tapio Kekki.
Hän rakastaa niitäkin sieniä, joita sinä et ikinä edes huomaa.
Sappiseitikit aseteltuina kuvausta varten. Jos sieniä haluaa tosissaan tutkia, kuvia ja näytteitä tarvitaan useammasta, mielellään eri-ikäisestä yksilöstä. © Kaisa Sirén
Outo vieras pihapenkissä
Kerran kesällä Tapio Kekin kukkapenkkiin putkahti vaaleanruskealakkinen sieni.
Maallikon silmään se on valokuvassa ihan tavallisen näköinen. Lakki on oranssihtava, keskeltä tummempi, jalka pitkä ja kapea, ja lakin alapinnalla on heltat.
Tapio Kekki ei kuitenkaan ole sienten suhteen mikään maallikko vaan vihkiytynyt harrastaja. Hän tunnisti sienen kuuluvan helokkasukuun, mutta tarkempi lajinmääritys jäisi myöhemmäksi.
Kekki keräsi sienen ja sen vieruskaverin, kuivatti ne ja laittoi numeroituun minigrip-pussiin. Hän kirjasi ylös sienen tiedot, kuten kasvupaikan ja löytöpäivän 2.6.2013. Sitten hän arkistoi tuntemattoman helokan satojen muiden sieninäytteiden joukkoon omakotitalonsa kellariin.
Seitsemän vuotta myöhemmin minigrip-pusseja on Kekin kellarissa jo noin 4 500.
Ensimmäinen Euroopassa havaittu Pholiota brunnescens Tapio Kekin kukkapenkissä. © Kaisa Sirén
Viime talvena hän päätti viimein perehtyä helokkasieniin, joista hänelle oli kertynyt viitisenkymmentä näytettä. Omalta pihalta löytynyttä helokkaa hän ei kyennyt määrittämään, joten hän lähetti siitä näytteen espanjalaiseen laboratorioon.
Siellä tutkittaisiin sienen dna.
Laboratorion vastaus saapui pari kuukautta sitten. Sen mukaan kyseinen helokka on tieteelliseltä nimeltään Pholiota brunnescens. Suomenkielistä nimeä sienellä ei ole, mikä johtunee siitä, ettei sitä ole koskaan aiemmin tavattu Suomessa.
Itse asiassa siitä ei ole koskaan aiemmin tehty havaintoa koko Euroopassa.
Sellainen on rovaniemeläisen sienitutkimuksen harrastajan arki.
Pieniä retkiä Suureen Tuntemattomaan.
Löyhkäseitikin tunnistaa viimeistään hajusta, Tapio Kekki kertoo. © Kaisa Sirén
Ei huomiota tatille
Rovaniemellä ei ole satanut pariin viikkoon. Tapio Kekin pihalta ei löydy kuin muutama oravien järsimä voitatti.
On lähdettävä pihaa edemmäs sieneen.
Yksi Kekin suosikkipaikoista on pienen kävelymatkan päässä Ounasvaaran länsirinteellä, jossa sijaitsi jatkosodan aikana Luftwaffen parakkialue. Kuivalla mäntykankaalla on yhä näkyvissä saksalaisten tekemiä kaivantoja ja rakennusten betonijäännöksiä.
”Aika harvoin käy niin, ettei Ounasvaaralla tule vastaan yhtään outoa sientä. Se on oikeasti hämmentävää.”
Edellisen päivän tiedustelureissulla Kekki on nähnyt siellä sappiseitikkejä.
”Aika harvoin käy niin, ettei Ounasvaaralla tule vastaan yhtään outoa sientä. Se on oikeasti hämmentävää. Ja sen takia voin käydä samassa paikassa uudestaan ja uudestaan”, Kekki sanoo.
Tavallinen sienihullu on tottunut bongaamaan juuri ne tietyt, arvokkaimmat ruokasienet kasvillisuuden seasta ja puiden juurelta. Oudompaa yksilöä ruokasienestäjä tutkii hetken, ehkä ottaa sen irti maasta ja pyörittelee käsissään ennen kuin heittää surutta menemään.
Mutta nyt olemme liikkeellä toisin silmin.
Puolukanpöhö on harmiton ja kaunis loinen. © Kaisa Sirén
Tapio Kekin silmät ovat harjaantuneet sellaisiksi, ettei männyn juurelta pilkistävä tatti saa lainkaan huomiota. Pyydettäessä Kekki tulee sen kuitenkin tunnistamaan.
”Tämä on nummitatti, varmaan yleisimpiä sieniä täällä. Minä yleensä kävelen sen ohitse.”
Nummitatin äärellä Kekki kuitenkin hoksaa viereisessä koivussa sienen, jolle hän on itse ollut antamassa nimeä: koivunruskaruoste.
Ruostesientä saattaa erehtyä luulemaan varhaiseksi ruskaksi, sillä se värjää puun lehdet kellanruskeiksi. Loppukesällä ruskettuneen koivun nähdessään ei kannata siis masentua ennen aikojaan – se ei välttämättä olekaan vielä syksyn alkamisen merkki. Nytkin on vielä kesää jäljellä.
Mitä tulee sienten suomenkielisiin nimiin, niin Kekki on tällä hetkellä siinä korkein auktoriteetti Suomessa eli Sieniseuran nimistötoimikunnan puheenjohtaja.
Hänen sieniharrastuksensa eskaloitui nopeasti viattomasta kiinnostuksesta raskaaseen sarjaan.
Kohtalokas sieniretki
Aiemmin Tapio Kekki poimi sieniä vain syödäkseen, niin kuin isoäiti ja isä olivat tehneet ja opettaneet. Silloin hänkin otti oudon sienen maasta ja heitti sitten menemään, jos ei sitä voinut tunnistaa syömäkelpoiseksi.
”Jossain vaiheessa rupesin kuitenkin kiinnostumaan siitä, että mikä tämäkin nyt sitten oikein on.”
Kekin työmatkasta Espooseen 2008 muodostui kohtalokas. Sieniseuralla sattui olemaan siellä samaan aikaan vuosijuhla, johon Kekki päätti osallistua. Mukaan hän otti Rovaniemeltä sienen, jolla oli jalassaan kaunis oranssinkeltainen vyö. Kekki ei sitä tuntenut, kuten ei ketään sieniseurastakaan.
Vuosijuhlaan kuului tietysti sieniretki, jolle lähdettiin pienissä ryhmissä.
”Siellä sitten aina joku huusi, että hei, täällä on parvimustesieni, tai täällä on saniaishiippo.”
Moni päältäpäin vaatimaton sieni kätkee sisäänsä upeita värejä. Siniorakkaan läpileikkauksessa on nimen mukaiset raidat. © Kaisa Sirén
Tapio Kekki tunsi tulleensa omiensa joukkoon.
Kerätyistä sienistä koottiin juhlassa näyttely, johon pääsi myös se Kekin Rovaniemeltä asti tuoma sieni. Se tunnistettiin virvaseitikiksi.
”Semmoinen hurahtaminen tapahtui sitten aika nopeasti! Huomasin, että sienistä oivaltaminen oli minulle joiltain osin helppoa. On tosin sellaisiakin sieniryhmiä, joista taas en oivalla, miten ne eroaa toisistaan.”
Kun mukana on asiantuntija, sienien maailma avautuu ihan uudella tavalla.
Ruskealakkinen kärpässieni on irrotettu maasta huolellisesti tuppeineen, jossa on tärkeitä tuntomerkkejä. © Kaisa Sirén
Vaikka kuivuutta on kestänyt kolmatta viikkoa, tapaamme Ounasvaaralla varttitunnin laiskahkon töllistelyn aikana nummitatin lisäksi ainakin seuraavat lajit: männynleppärousku, jänönmukula, mustavahakas, verihelttaseitikki, löyhkäseitikki, oranssiorakas, siniorakas, kehnäsieni, sappiseitikki, puolukanpöhö, maamuna, harmaakärpässieni, loisjuurekas ja jouhinahikas.
Sitten tavataan seitikki, jonka tarkemmasta lajinmäärityksestä Kekki ei ole aivan varma.
”Tämä on todennäköisesti keltahelttaseitikki. Se on kohtalaisen tavallinen, mutta kerään tämän, kun minulle on epäselvää, mikä laji on mikäkin. Aion tutkailla näitä joskus tarkemmin.”
Kekki kuvaa sienen ja ottaa sitä kaksi kappaletta näytelaatikkoonsa. Aiemmin sinne on jo sujautettu pari paloiteltua mustavahakasta – ei arkistoitavaksi näytteeksi vaan ihan syötäväksi.
Ja tulee Ounasvaaralla tälläkin kertaa vastaan sellainen sieni, jota Kekki ei ollenkaan tunnista.
Se ei ole ollenkaan vaivaannuttava hetki.
Se on päinvastoin koko homman suola.
Tapio Kekki on tuttu näky Ounasvaaran länsirinteellä, jonka kalkkipitoinen maaperä on sienille otollinen. © Kaisa Sirén
Jänönkorvat viehättävät
Sienitutkimus on aivan toisenlainen harrastus kuin vaikkapa lintubongaus.
Suomessa on vajaat viisisataa lintulajia. Parhaimmat tietäjät voivat tunnistaa ne kaikki. Lintuharrastajalle tuottanee iloa kirjata ylös, kuinka monta lintua hän jo on nähnyt tai osaa tunnistaa.
Sieniharrastajan sielu on rakentunut toisin. Hän ei ole koskaan valmis – eikä voi valmiiksi koskaan tullakaan. Hänen on siedettävä epävarmuutta, kaaosta ja rajattomuutta.
”Meillä on varmaan semmoinen seitsemän tai kahdeksan tuhatta lajia sieniä. Ei kukaan voi niitä tuntea. Ei voi olla niin, että joku tuntee kaiken ja olisi auktoriteetti”, Tapio Kekki toteaa.
Hän on itse kotelosienimies. Niiden itiöemillä ei ole lakkia ja jalkaa, vaan ne ovat maljamaisia tai korvamaisia. Tutuin niistä lienee korvasieni.
Kekki on erityisen viehtynyt jänönkorviin. Pelkästään jänönkorvasieniä on Suomessa 19 lajia, ja Kekki on löytänyt vielä muutaman lisääkin. Uusien lajien saaminen tieteellisesti hyväksytyiksi on kuitenkin harrastajalle iso kynnys.
Vaikka sienistä tiedetään paljon, niissä on vielä paljon enemmän tutkimatonta ja tuntematonta kuin kasveissa ja eläimissä. Sieniä esimerkiksi pidettiin kasveina niinkin pitkään kuin 1960-luvulle asti. Sittemmin on selvinnyt, että ne ovatkin lähempänä eläimiä kuin kasveja.
Niissä on ylipäänsä jotain häiritsevää – ja siksi kiinnostavaa.
Tapio Kekin ottama kuva kaunojänönkorvasta – sienen nimeä ei tarvinne selittää. Jänönkorvat ovat Kekin lempisieniä. © Kaisa Sirén
Ihania epäselvyyksiä
Kaupunkisienestys jatkuu Rovaniemen keskustan uimarannalla Jätkänkynttilä-sillan kupeessa. Kemijokeen juoksevan pikkupuron varressa on pieni lehtomainen kaistale, josta voisi tavallisesti löytyä vaikka mitä.
Nyt löytyy vain yksi surkea tatti. Eikä siitäkään saada oikein selkoa.
”Onkohan tämä nyt koivunpunikkitatti vai haavanpunikkitatti vai lehtopunikkitatti, en pysty sitä sanomaan. Tämä raukkaparka on vielä niin pienikin, sillä ei ole kypsiä itiöitä.”
Punikkitatti on monen ruokapöydässä tuttu ja kelpaa hyvin kypsennettynä lautaselle tarkemmin tunnistamattakin. Mutta se on hiukan yllättäen sieniryhmä, jonka eri lajeja on vaikea erottaa toisistaan.
”Ja on semmoisiakin punikkitattilajeja, ettei tiedetä, onko ne edes oikeita lajeja”, Kekki kertoo ja innostuu.
Sienitutkimusharrastaja rakastaa kaikenlaisia epäselvyyksiä. Sattumoisin Kekki on aiemmin aamulla viestinyt punikkitattien epäselvistä nimistä Luonnontieteellisen keskusmuseon suuntaan.
Puistoalueiden pitkään nurmikkona pidetyiltä alueilta löytää Kekin mukaan usein kiinnostavia sieniä, mutta nyt pouta on ollut liian pitkä. Syötäväksikin kelpaavat nurminahikkaat ovat kurtsahtaneet, ja roskapöntön vierestä löytyy punakärpässieniä, joiden poskilta kuivuus on vienyt punan aivan kokonaan.
Tuossa on parhaat päivänsä nähnyt koivuhapero, tuossa myrkyllinen mutta kovin tavallinen pulkkosieni.
Kauniin vanhan koivun varjosta löytyy sentään viimein jotain, josta Kekkikin ilahtuu.
”Tämä on kuulkaa kärpässieni, ja tämän mä kerään näytteeksi.”
Onko se jokin erityinen siis?
”Mä en tiedä vielä!”
Ihanaa.
Harrastajatutkija voi löytää kiinnostavia sieniä puistonurmikoiltakin, metsässä rämpimättä. © Kaisa Sirén
Dna ei aina riitä
Suomessa on noin 25 kärpässienilajia, joista puna- ja valkokärpässienet ovat niitä selkeimpiä. Mutta sitten ovat niin sanotut renkaattomat kärpässienet, ja ne ovat niitä vaikeita.
Koivun suojiin putkahtaneen yksilön lakki ja jalka ovat ruskeita, ja tyvessä oleva tuppi on valkoinen, sisäpinnaltaan rusehtava.
”Tämä on nyt ihan mysteeri. Mutta tämä on hyvin kaunis. Tälläkin on laikkuja, kärpäsiä, pari kappaletta”, Kekki toteaa ja tarkastelee saalista polvillaan.
Kärpässienen lakissa olevien täplien määrä riippuu siitä, millainen tuppi jalassa on. Sitkeätuppisella sienellä laikkuja ei ole välttämättä yhtään, kun taas hauras tuppi hajoaa sienen kasvaessa ja jää täplinä lakin pinnalle.
Salapoliisi paljastaa murhaajankin ennemmin kuin oikein hankalaksi heittäytyneen itiöemän.
Tämän kaiken Kekki selostaa samalla, kun nyhtää ruohoa sienen ympäriltä saadakseen tupen mahdollisimman kokonaisena mukaan. Siinä on tärkeitä tuntomerkkejä.
Sienten tunnistaminen on salapoliisityötä, jossa kaikki saatavilla oleva tieto on yhdisteltävä. Jos käsillä on vain yksi outo yksilö, sen kanssa ei pitkälle pötkitä. Kekki harvoin edes kerää yksittäisiä sieniä, koska tunnistamista varten pitäisi mielellään olla ainakin nuori yksilö sekä sellainen, jonka itiöt ovat kypsyneet. Niitä sitten vertaillaan muihin samansukuisiin sieniin, ja koitetaan löytää sienelle oikea paikka sukutaulussa.
Sienestä voidaan tutkia myös sen dna-sekvenssi eli emästen tarkka järjestys dna-molekyylissä. Mutta sekään ei ole sataprosenttisen varma keino tunnistukseen.
”Sienissä ei ole olemassa semmoista yhtä juttua, joka kertoisi lajin varmasti.”
Salapoliisi siis paljastaa murhaajankin ennemmin kuin oikein hankalaksi heittäytyneen itiöemän.
Tapio Kekki katsoo kotimikroskoopillaan rengaskorunen-sienen palaa. Mikroskooppinäkymä on myös tietokoneen ruudulla. © Kaisa Sirén
Kellarintäysi tutkittavaa
Kun syksyn sienikausi päättyy ja ruokasienestäjä huokaisee tyytyväisenä tarkastellessaan täysiä varastojaan, Tapio Kekin vuosikierrossa siirrytään seuraavaan vaiheeseen.
Kesällä ja syksyllä kerätyt näytteet on arkistoitava ja niiden tiedot siirrettävä tietokoneelle. Näytteitä kertyy lisää 500-600 vuodessa.
Kellariin mahtuu vielä. Tosin puoliso on asiasta jo hiukan huomautellut.
Tänä kesänä Tapio Kekki on kerännyt kellariinsa jo noin kaksisataa näytettä – ennen varsinaista sienikautta. © Kaisa Sirén
Talven mittaan Kekki tutkii valitsemiaan sieniryhmiä tai -sukuja. Apuna ovat omat näytteet, mikroskooppi, kirjallisuus ja nettiyhteisöt. Sosiaalisen median ja sieni-ihmisten tapaamisten ansiosta tutkimusharrastusta ei ole suljettu kammioon, vaan se on itse asiassa aika sosiaalista puuhaa.
Tarvittaessa Kekki lähettää näytteitä myös laboratorioon tutkittavaksi.
Tuhansien sieninäytteiden arkisto tarjoaa tutkittavaa jo enemmän kuin Kekki ehtii ehkä koskaan tehdäkään. Eivätkä kaikki sienimaailman mysteerit mahdu yhteen rovaniemeläiseen kellariin.
Eikä koskaan voi tietää, mitä omaan pihaan kevään tullen putkahtaa.