Reportaasi: Joulupukki on antanut Lapille paljon – Näin joulupukin arvoitus elää ihmisten tarinoissa
Suomi on Joulupukin maa, mutta pukkia on tutkittu meillä vähän. Joulupukin hahmoon kätkeytyy arvoituksia, joiden pohtiminen vie syvälle joulun sanomaan.
Joulupukilla on ollut Rovaniemen pajakylässään nyt rutkasti aikaa vieraiden kanssa seurusteluun, sillä jonoja ei hänen kammariinsa juuri ole.
Poroja ei tarvitse pitkään odotella esiin metsän uumenista, kun niitä houkutellaan jäkälällä. Se on porojen karkkia. Sirmakko-tilan porot Perunkajärvellä, Rovaniemen pohjoispuolella, vetävät lonkkaa parhaaseen sesonkiaikaan. Lähes kaikki porotilan asiakkaista ovat olleet ulkomaalaisia turisteja, ja nyt heitä ei Lapissa ole. Siinä ei auta edes Joulupukki.
Täysin valkoinen Alpo tulee liki ja antaa silitellä. Se oli vasana heikko, eivätkä muut porot päästäneet sitä syömään. Tilan isännän Sami Riskilän piti huolehtia, että Alpo sai tarpeeksi ruokaa.
Jäiköhän se kuitenkin vähemmälle ravinnolle ja siksi pikkuisen hölmöksi, Riskilä pohtii.
Hän tuntee kaikki porot nimeltä: tuolla on Usva ja sen vasa Taisto, tuossa Elmeri vähän hassuine sarvineen. On Ville, Kalle ja Dille, ja sitten tietysti Unna ja Kerttu-vasa.
Unna erottuu joukosta, sillä sen ”nenänpää” on valkoinen. Sitä sanotaan Petteri Punakuonon siskoksi.
Sirmakosta Rovaniemen Perunkajärveltä löytyy Petteri Punakuonon sisko. Unnalla on omintakeinen, valkoinen ”nenä”. © Kaisa Sirén
Laulun mukaan Joulupukin poroa Petteriä kiusattiin pienenä – vähän niin kuin Alpoa, mutta punaisen nenänsä vuoksi. Siitähän Joulupukki sai aattehen valjastaa nimenomaan Petterin kiskomaan pulkkaansa.
Sen tietää lapsikin, että Joulupukin rekeä vetävät porot. Amerikassa ne osaavat jopa lentää.
Mutta miksi?
Unnan, Alpon ja kumppaneiden naapurissa, pitkän ja kapean Perunkajärven vastarannalla asuu mies, joka tietää Joulupukista kaiken, mitä tarvitsee tietää.
Hän on tutkinut hahmon arvoituksia viimeiset neljä vuotta.
Alpo on täysin valkoinen poro eli valkko. Alpoa kiusattiin pienenä kuin Joulupukin Petteriä, koska se oli muita poroja heikompi. © Kaisa Sirén
Monivärinen kudelma
Kun miehen nimi on Perunka ja hän asuu Perunkaniemen kupeessa Perunkajärvellä, ei tarvitse tiedustella, mahtaako hän olla alun perin täkäläisiä.
Eero Perunka, 63, valmistaa mutteripannulla espressoa lapsuudenkotinsa keittiössä. Rintamamiestalo on lähes samanikäinen kuin isäntä. Ulkona alkaa pian hämärtää, pohjoisen päivä on lyhyt.
Perunka on entinen metsuri ja nykyinen poromies. Viisikymppisenä hän kirjoitti ylioppilaaksi ja luki sen jälkeen itsensä maisteriksi Turun yliopistossa. Hän teki kulttuurihistorian lopputyönsä siitä surullisenkuuluisasta huutokaupasta, jossa Sonera osti saksalaista ilmaa miljardeilla.
Gradusta tuli niin hyvä, että siitä haluttiin julkaista osia Maamme – Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria -kirjassa, joka oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana 2016. Niillä kannuksilla Perunka, poromies Perunkajärveltä perukoilta, sai neljä vuotta sitten tehtäväkseen tutkimuksen, joka sopi hänelle kuin punainen nenä Petterin naamaan.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tilaama teos Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus ilmestyi tänä syksynä. Se on kulttuurihistoriallinen katsaus Joulupukin hahmon syntyyn ja kehitykseen – ja lajissaan varsin harvinainen, vaikka elämme Joulupukin maassa.
Joulupukin hahmoa tutkinut Eero Perunka asuu tutkimuskohteensa tavoin Lapin perukoilla, porojen keskellä. Metsurina Saksassakin työskennellyt Perunka muutti takaisin lapsuudenkotiinsa 1990-luvulla. © Kaisa Sirén
”Suomessa on tehty hirvittävän vähän joulupukkitutkimusta”, Perunka sanoo.
”Aivan hämmästyin, kuinka vähän on lähdetty tekemään muuta kuin jatkamaan tarinaa omalla versiolla joulupukista. Kulttuurisen hahmon tutkiminen on tavallaan jäänyt.”
Tutkittavaa kuitenkin olisi, sillä Joulupukki on Perungan mukaan kiehtova, monivärinen kudelma, joka on onnistunut säilymään läpi vuosisatojen ja kuvastanut aina kulloistakin aikaa. Esimerkiksi 1800-luvun Suomessa Joulupukkiin liittyi vahva kasvatuksen ja yhteishyvän näkökulma, joka karisi materialistisen 1900-luvun mittaan hahmon harteilta lähes kokonaan.
Pukista on tullut lahja-automaatti, ja se on Perungan mielestä surullista, vaikka hän ei halua tutkijana varsinaisesti arvottaa asiaintiloja.
Juuriltaan Joulupukki on kuitenkin eettinen, yhteiskunnallisiin epäkohtiin puuttunut hahmo.
Eero Perunkaa suretti lapsena, kun isä sattui aina olemaan lämmittämässä saunaa Joulupukin astuessa pirttiin. © Kaisa Sirén
Kolme kultaista omenaa
Joulupukin historiaa ei voi kirjoittaa mainitsematta Pyhää Nikolausta.
Nikolaus toimi Turkissa piispana 300-luvulla – tai niin ainakin kerrotaan. Eero Perungan mukaan Nikolausta ei todennäköisesti ollut oikeasti olemassa, mutta hänen hahmoonsa lienee liitetty todellisiakin, eri henkilöitä koskevia tarinoita.
Tarinoista tunnetuin on legenda kolmesta sisaruksesta, jotka isä aikoi myydä bordelliin, koska hänellä ei ollut varaa myötäjäisiin. Piispa Nikolaus halusi estää tämän ja pudotti perheen savupiipusta kolme kultaista omenaa.
Lahjan antaminen nimettömänä ja vailla odotusta vastalahjasta on yhä Joulupukin ydin.
Lahjan antaminen nimettömänä ja vailla odotusta vastalahjasta on yhä Joulupukin ydin.
Pyhä Nikolaus on sekä ortodoksisen että katolisen kirkon pyhimys, erityisesti lasten suojelija. Vuosisatojen mittaan hän joutui kaikenlaisten uskonriitojen, erityisesti protestanttien ja katolisten välisten kahnausten välikappaleeksi. Esimerkiksi Englannissa protestantit hermostuivat pyhimyksestä 1600-luvulla niin paljon, että kielsivät joulun vieton kokonaan.
Valkopukuisen ja sauvaa kantavan piispan muuntuminen punanuttuiseksi ja valkopartaiseksi ukonkäppänäksi tapahtui Yhdysvalloissa 1800-luvulla. Satojen vuosien kulttuurinen perintö muovautui kirjoittajien ja piirtäjien kynästä ulkoisesti siksi hahmoksi, jonka me tunnistamme Joulupukiksi.
Nykymuotoinen Joulupukki ei kuitenkaan ole amerikkalainen keksintö, vaan siihen on sulautunut aineksia eri puolilta maailmaa.
Ja nyt päästään siihen, miten porot lensivät osaksi Joulupukin myyttiä.
Joulupukin esikuva Nikolaus auttoi ihmisiä hädässä. Pyhä Nikolaus on ortodoksien kunnioitetuin pyhimys Neitsyt Marian jälkeen.
Poro saa siivet
Sata kilometriä Perunkajärveltä koilliseen, Sodankylän Orajärvellä, syntyi 1600-luvun puolivälissä saamelainen Olaus Matinpoika Sirma.
Sirmasta tuli paitsi pappi ja Enontekiön kappalainen myös runoilija, ja hän kirjoitti muistiin saamelaisten joikuja. Niistä kaksi julkaistiin runoina Lapponiassa, Lapinmaasta latinaksi kertoneessa teoksessa 1673.
Runot herättivät suurta kiinnostusta muualla Euroopassa.
”Kun niitä alettiin kääntää englanniksi ja saksaksi, niin siellä alkoi poro saada siipiä alleen”, Eero Perunka sanoo.
Porojen lentäminen on siis alun perin tahallinen tai tahaton, romantiikan ajan runoilijoiden käännösvirhe. Ajatus levisi laajalle, koska Sirman joikutekstit julkaistiin 1700-luvun alussa monta kertaa englantilaisessa Spectator-lehdessä.
Joulupukki-lehden kansipukissa vuonna 1926 oli vielä jäljellä kekripukin henkeä.
Ja niinpä 1820-luvulla Yhdysvalloissa ilmestyi runo, jossa lentävät porot yhdistyivät savupiipusta kultaa pudottaneen Nikolauksen legendaan.
Lentävien porojen ansiosta lahjojen antaja pääsi katolle ilman kiipeämistä, mikä oli Joulupukin myöhempää, muhkeaa olomuotoa ajatellen varsin kätevää.
Jenkeissä Joulupukille löytyi paljon erilaista käyttöä. Hänet piirrettiin jopa sisällissodan rintamalle, ja jossain vaiheessa käteen ilmestyi piippu – tupakka oli etenkin Yhdysvaltain itärannikolla tärkeä kauppatavara. Coca-Colan mainosmieheksi Joulupukki keksittiin valjastaa, kun juomaa haluttiin saada paremmin kaupaksi myös talvella.
Joulupukki on siis ikään kuin ilmestynyt aina sinne, missä häntä on tarvittu. Lappiin pukkia piti kuitenkin tyrkyttää melkein puoliväkisin, ennen kuin hänestä kasvoi pohjoisen turismin veturi.
Lopulta siivet allensa saaneet Joulupukin porot lensivät tavallaan takaisin kotiin.
Amerikansaksalainen Thomas Nast piirsi ensimmäisenä Joulupukille punaiset vaatteet vuonna 1881. Nastin kynästä syntyivät myös esimerkiksi USA:n republikaanien ja demokraattien puoluetunnuksina käytetyt eläimet.
Kehityskelpoinen pukki
Suomessa Joulupukkiin sulautui kekrin ilakoiva pukkihahmo. Jo satusetämme Sakari Topelius sijoitti hänet jonnekin pohjoiseen.
Radion Markus-setä keksi Joulupukin kotipaikaksi Korvatunturin, ja toimittaja Niilo Tarvajärvi markkinoi Lappia Joulupukin maana vuosikymmeniä saamatta oikein vastakaikua.
Eero Perunkakin muistaa lapsuudestaan Joulupukki-kyltit, jotka Tarvajärvi hommasi keskelle jänkää. Paikalliset lähinnä seurasivat huvittuneena rapistuvien kylttien hidasta kallistumista.
”Täällä ei ollut oikein joulupukkiotollinen henki. Lapissa ajateltiin, että pitää olla jotain konkreettista ja kaikki tämmöinen saduilla ja muulla haihattelu on aivan höpöhommaa.”
Enää niin ei sanoisi kukaan. Napapiirillä, kolmenkymmenen kilometrin päässä Perunkajärveltä istuu Joulupukki tälläkin hetkellä pajakylässään, jossa kävisi normaalisti tähän aikaan vuodesta 2 000 ihmistä päivässä. Ilman koronaa olisi Petterin sisko Unnakin nyt turistien ihmeteltävänä järven vastarannalla Sirmakossa.
”Ehkä meidän pitää ensin muuttua, sitten pukki muuttuu siinä mukana.”
Joulupukki on antanut Lapille paljon – mutta myös Lappi pukille.
”Kun joulupukki tuli Lappiin, niin mie näen, että se jonkin verran lappilaistui jostain semmoisesta muovisesta markettipukista. Kyllähän pukkia on kuitenkin täällä kehitetty, se ei ole pelkkä pumpulitukko nokan alla.”
Kansainvälinen ja kielitaitoinen Joulupukki edustaa haluttua Suomi-kuvaa. Mutta näemme Joulupukissa aina kuvan myös omasta ajastamme.
Nyt siinä kuvassa on mukana lahjapapereihin kääritty tavaravuori.
Pitäisikö Joulupukin muuttaa tapansa ja tuoda vähemmän lahjoja?
”Ehkä meidän pitää ensin muuttua, sitten pukki muuttuu siinä mukana. Koronan jälkeen ei ehkä enää kahmitakaan kaikkea itsellemme.”
Joulupukin pajakylässä Rovaniemellä kävisi tavallisesti tähän aikaan vuodesta parituhatta ihmistä päivässä. Joululaulut soivat nyt lähes tyhjille pihoille. Korona voi muovata elämäämme pysyvästi – ja samalla myös Joulupukin hahmoa. © Kaisa Sirén
Joulupukki vain satuhahmo?
Eero Perunka on kaikkien muiden hommiensa ohella esittänyt itsekin Joulupukkia.
Monena vuonna hän ajoi yhden kuukauden aikana tuhansia kilometrejä ympäri Lappia, viimeisen kerran toissa jouluna.
Minne Joulupukki meneekin, hän on aina lasten hartaasti odottama vieras. Mutta Perungalle jäivät pukkikeikoista parhaiten mieleen aikuiset.
”Luokse tuli ihmisiä, jotka sanoivat, että pidä minua kädestä kiinni ja toivotaan, että se tyttö, jota minä rakastan, rakastuisi minuun, tai että minun ystävä on sairaana, pidä mua kädestä ja toivotaan yhdessä, että se paranee.”
Toiveet tuntuivat yllättäviltä, mikä kertoo Perungan mielestä Joulupukin maallistumisesta. Olemme heijastaneet hahmoon oman runsaudenpuutteemme, alistaneet sen kaiken tavaran välikappaleeksi. Mutta Joulupukissa olisi mahdollisuuksia paljon muuhunkin.
Yhtä hyvin Joulupukkia voisi käyttää vaikkapa rauhan tai terveyden edistämiseen.
”Joulupukki voisi nyt esimerkiksi hypätä esiin ja sanoa, että käyttäkää maskeja”, Perunka sanoo.
Joulupukki on ehkä vain satuhahmo, mutta ei häntä pidä sen vuoksi väheksyä. Eivätkä sadut oikeastaan ole vain satuja.
Ne ovat juuri niin totta kuin haluamme.
Lue myös: Tie joulupukin luo käy hiihtäen – Ennen matkaa tarvitset kuitenkin rajavyöhykeluvan