Reportaasi: Porin raatihuoneen 168-vuotias tornikello vedetään yhä käsin - Työn tekee Manhattanilta palannut luksuskellojen huoltaja

Joka tiistai Porin raatihuoneen torniin nousee mies.

Kahdeksan aikoihin aamulla Ville Santaharju kulkee sisään rakennukseen takaovesta, nousee rappukäytävässä kerrosta ylemmäksi ja sitten syvemmälle ja yhä ylemmäs raatihuoneen uumeniin, pimeisiin portaikkoihin ja sokkeloisiin käytäviin.

Melkein perillä ylhäältä kajastaa luonnonvaloa, joka valaisee takorautaiset, Rosenlewin tehtaalla valmistetut kierreportaat. Ne vievät itse torniin, pikkuruiseen kerrokseen, jota ulkopuolella kiertää aidattu näköalatasanne.

Täältä näkyy niin Raatihuoneen puistoon kuin toiseen suuntaan Kokemäenjoelle ja Kirjurinluodolle. Mutta Santaharju ei ole tullut katsomaan maisemia. Vielä on noustava tikasmaisia portaita pitkin ahtaalle luukulle, jonka kautta pääsee seuraavaan kerrokseen.

Siellä on ison metallisen häkkyrän sisällä hammasrattaita ja kaksi isoa kelaa köyttä. Siltä se maallikon silmään äkkiseltään näyttää.

Häkkyrä on Juho Yli-Könnin suunnittelema ja valmistama tornikello vuodelta 1853. Kelloseppä Ville Santaharju on tullut vetämään sen: veivaamaan kellon raskaat punnukset ylös käsivoimin, niin kuin on tehty jo lähes 170 vuotta.

Niin pitkään on Yli-Könnin kello jo mitannut porilaisten aikaa. Könnin suvun sepät tekivät kellonsa kestämään.

1841 valmistunut Porin raatihuone on Carl Ludvig Engelin suunnittelema. Se toimi kaupungin­talona vuoteen 1961. Nykyisin rakennuksessa on kellariravintola sekä muun muassa Pori Jazzin toimisto. © Aku Ratsula 

Kelloseppä Ville Santaharju näyttää, miten tornikellon puuvartinen heiluri nostetaan pois paikoiltaan, jos aikaa on rukattava. © Aku Ratsula

Talven kylmyydessä tornikello hieman jätättää. Kellotaulujen osoittimia kääntävässä levyssä on minuuttiasteikko, jota nakutellaan tarvittaessa eteenpäin sekunti kerrallaan. © Aku Ratsula

Paloiko kello?

Ensimmäiset Könnin kellosepät olivat Jaakko Könni ja hänen poikansa Juho Könni, joilta tietotaito periytyi Juhon pojille. Heistä vanhimmat olivat Jaakko ja Juho, joilla oli myös kummallakin Jaakko ja Juho -nimiset pojat. Jaakko Juhonpojat ja Juho Jaakonpojat erotettiin sentään Yli- ja Ala-Könneiksi, sukuhaaran perimän tilan mukaan.

Paitsi Könnit myös heidän suunnittelemansa kellot saattavat mennä iloisesti sekaisin. Itse asiassa yleiskielisen könninkello-sanan alkuperä on monelle vieras.

”Olen huomannut asiakkaiden kanssa keskustellessa, että kun puhutaan könninkelloista, ihmiset saattavat mieltää, että kaikki isot kaappikellot olisivat könnejä, vaikka ne ovat tietyn suvun valmistamia”, kertoo Kellomuseon museomestari Rami Laitinen.

Kansa tunsi Könnit ennen kaikkea juuri kaappikelloistaan, joita raksutti tupien nurkissa kautta maan. Mutta Könnit tekivät myös paljon muuta.

Porin raatihuoneen tornikellon suunnittelija oli Könnin kellosep­pien kolmatta polvea, Juho Juhonpoika Yli-Könni (1782–1855). Hän oli taitava paitsi kellomestarina myös lukkoseppänä ja kaikenlaisena rakentelijana. Yli-Könni suunnitteli esimerkiksi vipulaitteen, jolla Ilmajoen kirkkoa nostettiin 1,5 metriä ylöspäin, jotta sen kivijalka saatettiin vaihtaa.

Pienempien kellojen lisäksi Juho Yli-Könni valmisti seitsemän tornikelloa, joihin hän kaiverrutti paitsi nimensä myös järjestysnumeron. Porin kello on numero seitsemän – mutta ehkä myös ykkönen.

On nimittäin ollut hiukan epäselvää, mikä oli ensimmäinen Yli-Könnin tekemä tornikello. Tällä viikolla ilmestyvässä kirjassa Jonsei Piru niin Könni esitetään, että Porin raatihuoneen kello on myös numero yksi.

Kirjan toimittaneen Martti Koskenkorvan mukaan Helsingfors Morgonblad kertoi Poriin valmistuneesta tornikellosta jo lokakuussa 1841. Ilmeisesti kello paloi viimeisessä Porin palossa 1852 niin pahasti, että korjattuaan kellon Juho Yli-Könni muutti myös kellon järjestysnumeron, koska siihen vaihdettiin niin paljon uusia osia.

Yli-Könnin tornikello numero kaksi oli Helsingin tuomiokirkon kello, joka valmistui myös vuonna 1841. Sen suuri koneisto on juuri palautettu näytteille tuomiokirkon kryptaan Kellomuseosta, jossa se oli lainassa 1990-luvulta asti.

Rami Laitisen mukaan huomattava osa vanhoista suomalaisista tornikelloista vedetään yhä käsivoimin, kuten Porissa. Juho Yli-Könnin tornikelloista ovat Porin lisäksi paikoillaan Kokkolan raatihuoneen ja Oulun tuomiokirkon kellot, mutta ainakin jälkimmäisen vetokoneisto on jossain vaiheessa sähköistetty.

Tavallaan sen ymmärtää, kun seuraa Ville Santaharjua työssään. Tornikellon vetäminen lienee nykykellosepälle ainoa tehtävä, jossa tulee taatusti hiki.

Kuin juuri kasattu

Tornikellossa on kaksi punnusta, kellon käynti- ja lyöntipuolta varten. Porin raatihuoneen kellon lyöntipunnus painaa noin 70 kiloa, käyntipunnus parikymmentä kiloa vähemmän.

Punnukset painuvat viikossa alas kohtisuoraa kuilua läpi talon. Yhdellä vedolla kello kävisi kahdeksan vuorokautta, mutta Porissa on ollut tapana vetää se seitsemän päivän välein, aina tiistaiaamuisin.

Sitä perinnettä on jatkanut myös Ville Santaharju, joka sai kellon huoltamisen vastuulleen viime vuonna. Ennen häntä raatihuoneen kellon veti hänen tätinsä mies Harri Niinikoski, aina vuodesta 1972 lähtien. Niinikosken tietojen mukaan kello vedettiin myös sitä ennen nimenomaan tiistaisin.

Santaharju virittää käyntikoneistoon apuvetovivun, joka tuottaa voimaa rataskoneistolle, jotta kello ei pysähdy punnusta ylös vedettäessä. Kellon vaimean raksutuksen lisäksi tornissa alkaa terävä nakutus, kun Santaharju kiertää köysikoneistoon kiinnitettyä kampea.

Lähes kaikki Juho Yli-Könnin valmistaman tornikellon osat ovat yhä alkuperäisiä.

”Tämä on yhä hieno peli, kuin olisi juuri kasattu, kun sitä kunnolla hoidetaan ja huolletaan, ja kaupunki on ymmärtänyt sen”, Harri Niinikoski kehaisee.

Vetomekanismin sähköistäminen olisikin Niinikosken mielestä suorastaan rikollinen temppu.

”Varsinkin, kun tämä on Villelle eläkevirka”, hän naurahtaa.

Niinikoski purki koko kellokoneiston ja kantoi sen ulos tornista 1980-luvulla, jolloin Porin raatihuoneella tehtiin iso remontti. Sitä ennen kello on käynyt reissussa ainakin 1800-luvun lopulla, jolloin se piti osaamisen puutteessa viedä Tukholmaan asti huoltoon.

Viikoittaiseen huoltoon riittää punnusten vetäminen sekä tarvit­taessa osien öljyäminen ja ajan rukkaus. Tornissa ei ole lämmitystä, joten kello saattaa talvipakkasilla jätättää pahimmillaan pari minuuttia viikossa, mikä johtuu muun muassa öljyjen jäykistymisestä.

Punnusten köydet on vaihdettava melko tiuhaan, mikä merkitsee tornikellon katsannossa noin viiden vuoden välein. Ne tilataan mittatilaustyönä köysitehtaalta.

Santaharju saa vedettyä käyntipunnuksen ylös juuri, kun kello soittaa puolen lyönnin. Se helähtää tornissa kirkkaana.

Kymmeniä kiloja painavat punnukset veivataan ylös kerran viikossa. © Aku Ratsula

Lähes kaikki kellon osat ovat alkuperäisiä. Köysien lisäksi on ajoittain vaihdettava ”kynsiä”, jotka siirtävät käyntiratasta eteenpäin. © Aku Ratsula

Muuttuva aika

On hauska ja lohdullinenkin ajatus, että jotain teknistä tehdään tässä maailmassa vielä samalla tavalla kuin 170 vuotta sitten.

Porin raatihuoneen kelloa ovat aina huoltaneet nimenomaan kellosepät. Tietämys tornikellosta on kulkenut kellosepältä toiselle, kuin Könnien aikoina.

Siinä mielessä enemmän onkin muuttunut aika kuin ihminen.

Vielä 1800-luvulla kellosepät eivät esimerkiksi joutuneet siirtämään kelloa kesäaikaan. Syksyisin ja keväisin kelloseppä joutuu nyt tekemään torniin yhden ylimääräisen mutkan.

Käsitys ajasta alkoi kuitenkin muuttua jo Porin raatihuoneen tornikellon tekoaikaan 1800-luvulla: se haluttiin yhtenäistää.

Aika oli siihen asti määritelty paikallisesti siten, että kun aurinko oli etelässä, kello oli 12. Tämän vuoksi kello saattoi olla Viipurissa kymmenen yli 12, kun Helsingissä vielä elettiin puoltapäivää.

Suomessa siirryttiin yhtenäisaikaan virallisesti vuonna 1833, mutta paikallisajat olivat käytössä vielä sen jälkeenkin. Luultavasti Juho Yli-Könninkin tekemät tornikellot löivät valmistuttuaan omia paikallisia aikojaan eri puolilla maata.

Porin palon jäljiltä raatihuoneen puinen torni korvattiin uudella vasta 1891, joten ensimmäiset vuosikymmenet Yli-Könnin kello raksutti nykyistä sijoituspaikkaansa alempana.

Kellosepät säästyivät tuolloin vielä rankimmalta kiipeilyosuudelta.

Tekijä kaiversi nimensä kelloon. Könnit olivat Ilmajoelta, joka on ruotsiksi Ilmola. © Aku Ratsula

Manhattanilta Poriin

Porilainen Ville Santaharju lähti kellosepän uralle reilu kymmenen vuotta sitten, kun liiketalouden opinnot osoittautuivat harha-askeleeksi. Hän päätti etsiä alakseen jotain ihan muuta.

”Harri oli innoittajana siinä vaiheessa. Hänen ansiostaan tiesin, että kelloseppiä ylipäätään on ja koulutetaan edelleen”, Ville Santaharju kertoo.

Mutta toisin kuin Niinikoski, joka päätyi ammattikoulusta suoraan kellosepäksi Poriin, Santaharju lähti kokeilemaan siipiään ulkomaille. Hän työskenteli saksalaisen luksuskellomerkin A. Lange & Söhne palveluksessa Saksassa ja Yhdysvalloissa, yhteensä kymmenen vuotta.

Viime töinään ennen Suomeen palaamista Santaharju huolsi asiakkaidensa kymmeniätuhansia maksavia luksusrannekelloja New Yorkin Manhattanilla, kivenheiton päässä Keskuspuistosta. Tarjolla olisi ollut pitempi pesti ja green card, mutta perheellistyminen muutti suunnitelmia. Santaharju halusi vaimonsa kanssa, että lapsi saa aloittaa koulun Suomessa.

Jos asuinkaupunki nyt onkin vaihtunut kovasti pienempään, niin ainakin tornikello on monin verroin suurempi kuin yksikään Santaharjun aiemmin huoltama kello. Se tarjoaa myös aivan erilaisen perspektiivin omaan ammattiin.

Yhtenä kaupungin maamerkeistä raatihuoneen tornikello on jatkuvan tarkkailun alaisena. Joskus aiemmin siitä ehkä tarkistettiin, onko oma kello oikeassa, mutta etenkin näin kännykkäaikana asia lienee toisinpäin.

Ainakin Harri Niinikoskelle soitettiin nopeasti, jos raatihuoneen kello oli väärässä tai peräti pysähtynyt.

Kun aikaa kuluu, se päivä koittanee vielä Ville Santaharjullekin – ja taas on noustava torniin.

Ville Santaharju perusti oman liikkeen Poriin. Tornikellovanhuksen huolto on vain pieni osa työtä mutta kunnia­tehtävä. © Aku Ratsula 

Raatihuoneen portailla Porissa luetaan joulurauhan julistus, vappuna lakitetaan sen edustalla oleva patsas, ja uutenavuotena juhlitaan, kun kello lyö 12 kertaa. © Aku Ratsula