Reportaasi Sastamalasta: Muistisairaan on hyvä asua Tupahoivassa – ”Tärkeintä on meneillään oleva hetki”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Tupahoivan yrittäjä Auli Härkälä (oik.) ­korostaa, että tärkeintä on hyvä tämä hetki. Hoitajilla on aikaa istua viereen ja olla läsnä – eikä ­heidän kaulassaan ­roiku avainnauhoja. © Sara Pihlaja
Tupahoivan yrittäjä Auli Härkälä (oik.) ­korostaa, että tärkeintä on hyvä tämä hetki. Hoitajilla on aikaa istua viereen ja olla läsnä – eikä ­heidän kaulassaan ­roiku avainnauhoja. © Sara Pihlaja
Muistisairaiden asukkaiden mielestä Tupahoivassa on hyvä asua, omaiset kuvaavat läheisen sinne pääsyä lottovoitoksi ja työntekijät viihtyvät. Selvitimme, mikä on tyytyväisyyden salaisuus.

Hyvää on”, sanoo 98-vuotias sotaveteraani Lauri Koski vastaleivotusta voisilmäpullasta ja hörppää päälle ison kulauksen lempijuomaansa Coca-Colaa.

Sitä on häntä varten aina jääkaapissa – talon piikkiin. Kun muut juovat päiväkahvia, emäntä Marppa Murtagh tarjoaa Koskelle limsaa.

”Kotonaan jokaisen kuuluu saada juoda sitä, mistä pitää”, Tupahoivan yrittäjä Auli Härkälä toteaa ja halaa Koskea.

”Tärkeintä on meneillään oleva hetki”

Asukkaiden kuunteleminen ja kunnioitus näkyy sastamalalaisen Tupahoivan arjessa monin tavoin. Omaa kieltään hyvästä arjesta kertovat lukuisat seinälle ripustetut kunniakirjat ja palkinnot, viimeisin tunnustus on maaliskuulta. Sen on myöntänyt Suomen lähi- ja perushoitajaliitto Super yhdessä La Carita -säätiön kanssa hyvästä vanhustyöstä.

”Tunnustukset lämmittävät mieltä, mutta muistisairaan asukkaan kannalta tärkeintä on meneillään oleva hetki. Kuljemme rinnalla, olemme läsnä ja teemme kaikkemme, jotta juuri tämä päivä olisi hyvä”, Auli Härkälä sanoo.

Tytöt leipovat

Lauri Kosken kehumat iltapäiväpullat ovat leiponeet paria tuntia aiemmin Tupahoivan keittiössä emäntä Marppa Murtaghin kanssa ”tytöt” eli Maija Kalliosalo, 88, Riitta Toivo, 73, Hilkka Kolisoja 93, ja Maini Haapanen, 83.

”Jokainen saa osallistua leipomiseen viikoittain vointinsa ja jaksamisensa mukaan tai esimerkiksi katsella, kun muut leipovat. Usein joku haluaa tulla myös keittiöön tiskaamaan,” Marppa Murtagh sanoo.

Leipominen on yksi askare, jossa näkyy Tupahoivan toimintamalli, kinestetiikka. Sen ajatuksena on tukea ihmistä perustoiminnoissa niin, että hän pystyy osallistumaan niihin voimavaralähtöisesti sairaudestaan huolimatta ja kokee elämänsä mielekkäänä.

Koko talon henkilökunta on saanut tähän erikoiskoulutuksen.

Keittiössä riittää vipinää. Emäntä Marppa Murtaghin (vas.) mukaan osa Tupahoivan asukkaista osallistuu mielellään esimerkiksi leipomiseen tai tiskaukseen. © Sara Pihlaja 

Keittiössä riittää vipinää. Emäntä Marppa Murtaghin (vas.) mukaan osa Tupahoivan asukkaista osallistuu mielellään esimerkiksi leipomiseen tai tiskaukseen. © Sara Pihlaja 

”Esimerkiksi pullan pyörittäminen on hyvää aivojumppaa, jossa yhdistyy pään ja käden yhteistoiminta. Samalla se tuo hyvää mieltä ja tunteen osallisuudesta”, Härkälä toteaa.

”Metsään on tullut jo syys” kantautuu yhteisestä olohuoneesta, kun viimeiset vielä maistelevat pullia.

Kolme asukas-hoitaja-paria on tanssin pyörteissä. Hetkessä on iloa ja naurua, ja juuri hyvään tähän hetkeen Tupahoiva tähtää.

Vastaleivotut korva­puustit maistuvat iltapäivä­kahvilla. Maija Kalliosalo leipoo pullia mielellään – samalla jumppaa saavat niin aivot kuin sormetkin. <span class="typography__copyright">© Sara Pihlaja</span>

Vastaleivotut korva­puustit maistuvat iltapäivä­kahvilla. Maija Kalliosalo leipoo pullia mielellään – samalla jumppaa saavat niin aivot kuin sormetkin. © Sara Pihlaja

”Emme jää kiinni siihen, muistaako joku illalla päivällä sattuneen tilanteen”, Härkälä sanoo.

Flyygelin takana soittava Murtagh puolestaan iloitsee siitä, että Tupahoivassa hän pystyy hyödyntämään itselleen tärkeää harrastusta musiikkia.

”Kysyin asiaa varovaisesti Aulilta kehityskeskustelussa ja pian olin jo pitämässä lauluhetkeä asukkaille. Miltei joka päivä sopivana hetkenä istun hetkeksi soittamaan ja laulamaan jokusen kappaleen. En tiedä, missä muussa työssä voisin tehdä näin.”

Vauvaterapiaa

Tupahoivan asukkaalle Maire Nummelalle päivän paras hetki se, että hän saa pitää nelikuista Seelaa sylissään. Seela on hänen miehensä Markun lapsenlapsi, joka on tullut vanhempiensa Sara ja Juuso Nummelan kanssa piipahtamaan Tupahoivassa.

Päivän paras hetki. Maire Nummela iloitsee, kun hän saa nelikuisen Seelan syliinsä. © Sara Pihlaja 

Päivän paras hetki. Maire Nummela iloitsee, kun hän saa nelikuisen Seelan syliinsä. © Sara Pihlaja 

”Maire on ollut täällä pari kuukautta. Olemme iloisia, että tänne järjestyi paikka. Isäni alkoi olla tosi väsynyt jatkuvasta huolesta ja huolehtimisesta”, Juuso Nummela sanoo.

Markku Nummela myöntää saman. Kun muistisairaus eteni, puolison oli oltava koko ajan valppaana. Pelkona oli, että Maire voisi lähteä ulos, eikä osaisi takaisin kotiin. Kun Markulla oli esimerkiksi oma lääkäri, vaimolle oli järjestettävä hoitaja.

”Kävin tutustumassa neljään eri lähi­alueen palvelukotiin ja luin tarkasti omavalvonnan asiakirjat. Tämä paikka tuntui parhaalta ja ennen muuttoa Auli kävi tutustumassa Maireen myös kotonamme”, Markku Nummela kertoo.

Hän seuraa Tupahoivan tapahtumia aktiivisesti Facebookissa ja piipahtaa usein hoivakodissa. Edellisviikolla hän tuli taloon mansikkakakun kera, sillä talossa juhlittiin vaimon 77-vuotissyntymäpäiviä.

”Yksi hoitajista oli tehnyt Mairelle kauniin lettikampauksen juhlapäivän kunniak­si, mikä tuntui hyvältä. Huojentavaa on sekin, että Maire jää tänne aina hyvillä mielin, kun lähden kotiin”, Markku Nummela toteaa.

Kuin lottovoitto

Mairen huonetta vastapäätä asuu Raimo Järvinen, 70. Hänen sylissään nojatuolissa makoilee monirotuinen Niilo-koira.

”Raimolla todettiin Alzheimerin tauti 2010. Pärjäsimme pitkään kotona, mutta nykyään Raimo ei enää tunne minua tai muita läheisiä – paitsi Niilon ja siksi käymme täällä usein yhdessä”, puoliso Anne Tuomisto kertoo.

Hän kuvailee Tupahoivaan pääsyä Raimolle lottovoitoksi, vaikka muistisairauden etenemisen muisteleminen tuo välillä kyyneleet silmiin.

Anne Tuomisto käy usein puolisonsa Raimo Järvisen luona Tupahoivassa. Mukana on yleensä myös monirotuinen Niilo-koira. © Sara Pihlaja 

Anne Tuomisto käy usein puolisonsa Raimo Järvisen luona Tupahoivassa. Mukana on yleensä myös monirotuinen Niilo-koira. © Sara Pihlaja 

”Raimo oli kotona kova siivoamaan. Olin viikot reissutöissä ja havahduin reilu kymmenen vuotta sitten siihen, että matot vaihtoivat paikkaa viikon aikana. Työkaverit naureskelivat minulle, että jos heillä miehet siivoaisivat, eivät he muistaisi, missä minkäkin maton paikka on.”

Muistitesteissä oireet paljastuivat muistisairaudeksi, mutta arki sujui vielä pitkään hyvin. Raimo huolehti vuosia Niilon lenkeistä ja ajoi autoa. Ensimmäiset huolestuttavat harhat ja levottomuus ilmestyivät kolmisen vuotta sitten.

Hahmottamisongelmien takia kotona oli turvallisuuden vuoksi luovuttava esimerkiksi mikroaaltouunista ja sähkösaunan käytöstä. Raimon kunnon äkkijyrkkä romahdus tapahtui kesällä 2020, minkä jälkeen kotona asuminen ei enää onnistunut.

”Täällä Raimolla on sairaudestaan huolimatta ihmisarvo. Hänet puetaan päivittäin omiin lempivaatteisiinsa ja hän pääsee ulkoilemaan. Sängystä putoilu ratkaistiin niin, että Tupahoiva hankki Fondo-hoitosängyn, joka lasketaan yöksi lattian rajaan”, Anne Tuomisto kertoo.

Hän kuvailee olevansa aina tervetullut käymään Tupahoivaan Niilon kanssa.

”Avustan Raimoa ruokailussa, ajan hänen partansa ja tukkansa, tai voimme vain olla lähekkäin. Joinain hetkinä hän katsoo minua hetken sama veitikkamainen ilme kasvoillaan kuin ennenkin. Se tuntuu hyvältä.”

Lue myös: Muistisairaus etenee salakavalasti – Näin yllättävästi yleisimmät muistisairaudet voivat oireilla

”Työtä on tehtävä sydämellä”

Sairaanhoitaja Teija Riipinen on työskennellyt hoiva-alalla useamman vuosikymmenen, Tupahoivassa seitsemän vuotta. Hän pitää yhtenä hyvän hoivan salaisuutena omalääkäriä, joka käy hoivakodissa kerran kuussa ja jonka hän saa tarvittaessa puhelimitse kiinni minä viikonpäivänä tahansa.

”Oleellista on myös se, että esihenkilömme Auli tekee meidän muiden tapaan viikoittain hoivatyövuoroja ja tietää, mitä arki asukkaiden ja työntekijöiden kannalta on.”

Lähihoitajaksi vuosi sitten valmistunut Niina Männistö on tullut taloon työharjoittelun myötä. Hän kiittää talon opiskelumyönteisyyttä.

”Olen ollut vuoden töissä ja käynyt ensiapu-, haavanhoito- ja kinestetiikkakoulutukset sekä suorittanut saattohoitopassin. Se on minusta aika hyvin”, hän sanoo.

Auli Härkälä sanoo olevansa tarvittaessa tiukka esihenkilö. Työtä on tehtävä sydämellä ja työhön liittyvä palaute on otettava nöyrästi vastaan. Henkilöstö on esimerkiksi sopinut, että jos joku huomaamattaan esimerkiksi puhuu turhan kuuluvasti asukkaalle, siitä huomautetaan heti.

”Suurin osa asukkaista kuulee aivan ­hyvin.”

Tupahoivassa työntekijät pudistelevat päätään, kun heiltä kysyy, tuntevatko he kiirettä tai riittämättömyyttä.

”On upeaa saada istua hetki asukkaan vieressä ja vaihtaa kuulumisia. En katso silloin kelloa. Meillä on päiväruoka, kun saan sen valmiiksi puolenpäivän ja yhden välissä. Ihan samoin kuin kotona lasten kanssa”, Murtahg toteaa.

Onko Tupahoivassa henkilökuntaa normaalia enemmän?

”Ei”, sanoo Härkälä ykskantaan.

Hoitajia on nykyisen mitoituksen 0,6:n mukaan. Tämän lisäksi talossa on kaksi välillistä työtä tekevää työntekijää, Murtagh ja kodinhuoltaja Katja Huhtala. Kirjaukset hoidetaan, kuten muuallakin, eikä taloon tullakseen tarvitse olla erityisen varakas, tarvittaessa asukas voi hakea kunnalta palveluseteliä.

Paljon on silti toisin kuin useimmiten: Tupahoivassa henkilökunta ei kulje avaimet kaulassa tai sulkeudu omaan kahvihuoneeseensa, sillä sitä ei ole. Sekä asukkailla että työntekijöillä on päällään omat, kotoisat vaatteensa.

Härkälän mukaan kaikki hierarkioista kielivä on karsittu pois tarkoituksella.

”Jos joku pyytää päästä vessaan kesken ruokailun, emme sano, että syö ensin lautanen tyhjäksi, vaan lähdemme heti auttamaan”, Härkälä kuvailee.

Apua ei tarvitse muutenkaan odotella, sillä esimerkiksi yhteisessä ruokailutilassa syövät ja kahvittelevat niin asukkaat, henkilökunta kuin toisinaan joku läheisistäkin.

Koko Tupahoivan väki asukkaista hoitajiin kokoontuu ruokailuihin saman pöydän ympärille. Henkilökunta sanoo, etteivät he kaipaa omaa taukotilaa tai kahvihuonetta. © Sara Pihlaja 

Koko Tupahoivan väki asukkaista hoitajiin kokoontuu ruokailuihin saman pöydän ympärille. Henkilökunta sanoo, etteivät he kaipaa omaa taukotilaa tai kahvihuonetta. © Sara Pihlaja 

Päivärytmistä pidetään kiinni, mutta tiukkoja aikatauluja ei ole. Jos haluaa katsella Kymmenen uutiset televisiosta, se sopii. Aamuvirkku voi juoda aamukahvinsa vaikka seitsemältä, joku toinen myöhemmin.

”Aamupuuroa saa noin yhteentoista asti. Sen jälkeen tarvitsen lieden levyt päivä­ruoan valmistelua varten”, emäntä Murtagh kertoo.

”Asukkaita on jonoksi asti, mutta talous on silti tiukoilla”

Hoitajamitoituksen Auli Härkälä ei usko ratkaisevan kaikkia alan ongelmia.

”Enemmän on kiinni asenteesta. Meillä vanhainkotien malli on otettu laitoksista, joissa on tarkka hierarkia. Tämä on aivan eri lähtökohta kuin vaikkapa Tanskassa ja Saksassa.”

”Jo se auttaisi paljon, että johtajat tekisivät arjen hoivatyötä edes joskus ja että koko henkilökunta pääsisi sopimaan työyhteisön arjen sujumisesta,” Härkälä toteaa.

Tupahoivassa käy tasaisesti vierailijoita tutustumassa sen toimintatapaan. Ostajaehdokkaitakin on ollut, mutta Härkälä ei ole halunnut myydä yksityistä hoivakotiaan, jota on pyörittänyt 30 vuotta.

”Aloitin tämän työn lamavuosina sattumalta, kun työt alalla olivat vähissä sijaisuuteni loppuessa. Sieltä on tultu pitkä matka. Nyt asukkaita on jonoksi asti, mutta talous on silti tiukoilla.”

Yli 50 prosenttia suomalaisesta hoivasta on valtakunnallisesti yksityisten järjestöjen tai yritysten tuottamaa.

”Kunnat eivät kuitenkaan ole jyvittäneet hoitajamitoitusten kustannusten kattamiseen tarkoitettua korotettua valtionosuutta yksityisille toimijoille, vaan käyttäneet osuuden muuhun. Toivottavasti hyvinvointialueet tarttuvat tähän asiaan rivakasti – muuten montaa alan toimijaa uhkaa konkurssi.”

Saunaa, suklaata ja colaa

Tupahoivassa lämpiää sauna. Lauri Koski on paitsi talon nopein rollaattorilla kulkija myös innokas saunoja. Hänen poikansa Pekka Koski iloitsee siitä, että Tupahoivassa sauna lämpiää silloin, kun asukas sitä toivoo eli vaikka useamman kerran viikossa.

”Isä on kova poika saunomaan ja ottaa monet löylyt. Hänen mukaansa hoitajat eivät silti hoputa, saunoa saa niin kauan kuin haluaa.”

Lauri Koski on ollut Tupahoivassa muutaman kuukauden. Sitä ennen hän asui yksin kotonaan, mutta muistiongelmien vuoksi arki kävi hankalaksi. Läheisillä oli jatkuva huoli, milloin isä kaatuilee tai muistaako hän syödä, koska ruoan ottaminen jääkaapista ei enää ottanut luonnistuakseen.

Haasteita tuottaa myös isän kuulo: Lauri Koski oli jatkosodassa Tali-Ihantalan taisteluissa tulenjohtajana ja lähellä räjähtäneen ammuksen takia hän menetti toisesta korvastaan lähes kokonaan kuulon.

Sotaveteraani on toiminut aikanaan yli 20 vuotta oman alueensa veteraanijärjestön puheenjohtajana ja ollut myös Linnan juhlissa, joilta otettu taulu koristaa hänen huonettaan – myös muut huonekalut sänkyä lukuun ottamatta on tuotu kotoa.

Taulussa Koski kahvittelee yhdessä tasavallan presidentti Sauli Niinistön kanssa.

”Eilen meillä oli kuusi restonomiopiskelijaa tekemässä ruokaa, ja se tarjoiltiin pöytiin. Koko talon yhteinen juhlalounas aloitettiin alkumaljoilla. Lauri totesi, että viimeksi pöytiin tarjoiltiin yhtä juhlavasti juuri Linnan juhlissa”, Auli Härkälä sanoo.

Iso helpotus. Sitä isän pääseminen Tupahoivaan merkitsee Pekka Koskelle.

”Lauri oli jonkin aikaa hoidossa terveyskeskuksessa ja meistä lapsista tuntui, että isän kunto romahti. Täällä hän palasi omaksi itsekseen ja liikkuu taas. Nyt on läheisiltä huoli pois.”

”Olemmeko tulleet hoivakotiin vai Tavastialle?”

Pekka Koski kertoo siskojensa olevan hoitoalalla ja heidän kiinnittäneen heti ensikäynnillä huomiota Tupahoivan inhimillisyyteen. Veljensä kanssa Pekka kertoo kerran hämmentyneensä kunnolla.

”Mietimme, olemmeko tulleet hoivakotiin vai Tavastialle. Täällä oli menossa irlantilainen konsertti, ja sen jälkeen iltapäiväkahvilla tarjoiltiin Pyhän Patrikin päivän teeman mukaisesti irlantilaisia skonsseja.”

Useimmat päivät Tupahoivassa ovat varsin arkisia. Mutta arkikin on hyvää.

Lauri Koskella siihen kuuluu päivittäisen Colan lisäksi suklaata, jota lapset hänelle käydessään tuovat. Lähihoitaja Niina Männistö paljastaa eräänä yönä pelästyttäneensä Laurin perin juurin. Hän meni tarkistamaan, miksi huoneessa on keskellä yötä valo.

”Lauri siellä oli etsimässä kaapistaan palaa suklaata. Sanoin, että etsi ihan rauhassa, kyllä kotonaan saa yöllä herkutella, jos siltä tuntuu. Kohta Lauri oli jo takaisin sängyssä ja meillä molemmilla hymy huulilla.”

Pekka Koski on tullut kylään isänsä Lauri Kosken luokse. 98-vuotias sotaveteraani on kova saunamies ja Tupahoivan nopein rollaattoristi. © Sara Pihlaja 

Pekka Koski on tullut kylään isänsä Lauri Kosken luokse. 98-vuotias sotaveteraani on kova saunamies ja Tupahoivan nopein rollaattoristi. © Sara Pihlaja 

X