Reportaasi: Suomenlinnan telakka elää laivoistaan – Tervan tuoksuiset perinnelaivat huokuvat nostalgiaa

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Perinnelaivojen, kuten etualalla odottavan Svanhildin vesillelasku historiallisella kuiva­telakalla Suomenlinnassa vaatii kärsivällisyyttä, sillä telakka-altaiden täyttyminen kestää tuntikausia. © Vesa Tyni
Perinnelaivojen, kuten etualalla odottavan Svanhildin vesillelasku historiallisella kuiva­telakalla Suomenlinnassa vaatii kärsivällisyyttä, sillä telakka-altaiden täyttyminen kestää tuntikausia. © Vesa Tyni
Suomenlinna huokuu historiaa. Maailmanperintökohde kätkee myös telakan, joka on tiettävästi maailman vanhin lajissaan. Siellä historiaa vaalitaan laiva kerrallaan.

Terva tuoksuu jo kaukaa. Tuoksu leijuu kevättuulessa Suomenlinnan vanhalta kuivatelakalta, jossa valmistaudutaan jokavuotiseen tapaan kevään tärkeimpään päivään: laivojen vesillelaskuun.

Kello on muutaman minuutin yli kymmenen. Tiilirakennuksen nurkan takaa alkaakin jo erottua ensimmäisiä mastoja, ja kohta eteen tulee toistakymmentä pukeilla odottavaa laivaa.

”Kaukaa, mastot esiin uivat takaa usvan niin kuin maasta menneisyyden”, lauloi aikanaan Rauli Badding Somerjoki.

Kun komeat puulaivat tulevat näköpiiriin, on laulun sanoihin helppo yhtyä. Kivimuurien reunustama telakka-allas on yhä kuiva. Sisemmän kuiva-altaan portin saumoista ja vieressä olevasta poistoputkesta vettä virtaa kuitenkin jo tauotta. Eikä suinkaan ensimmäistä kertaa.

Onko Viaporin telakka  lajinsa vanhin maailmassa?

Suomenlinnan kuivatelakka, jota myös allastelakaksi kutsutaan, on mahdollisesti maailman vanhin yhä toiminnassa oleva telakka lajissaan. Ainakaan vanhemmasta ei ole varmaa tietoa, eikä vastaavia ole jäljelläkään kuin kolme muuta, muun muassa yksi Ranskassa.

Historia näkyy rakenteissa. Paitsi että puitteet ovat komeat ne myös falskaavat. Sellainen on vuosisatojen väistämätön vaikutus. Se on myös syy sille, miksi telakka-allas täytetään laivojen uloslaskua varten, mutta tyhjennetään jo viikon päästä uudelleen kesäksi.

”Se ei kestä. Muurien läpi valuu vettä linnoituksen rakenteisiin. Onhan iso allas rakennettu jo 1700-luvulla”, Jouni Wirta kertoo.

Telakan toiminnasta ja ylläpidosta vastaa Viaporin Telakka ry. Wirta on telakkayhdistyksen puheenjohtaja ja kytköksissä tiiviisti myös kolmeen altaassa odottavaan laivaan. Hän on nimittäin myös Helsingin Purjelaivakonttorin toimitusjohtaja. Purjelaivakonttori taas on yritys, joka järjestää erilaisia tilauspurjehduksia muun muassa telakalla olevilla laivoilla Astridilla, Svanhildilla ja Dianalla.

”Kevätkunnostus alkaa periaatteessa siitä päivästä, kun laiva on syksyllä telakoitu. Sitä hommaa tehdään koko talvi”, Wirta kuvaa.

Iso allas on rakennettu jo 1700-luvulla. Historia näkyy siinä, että altaan täynnä ollessa vesi vuotaa muurin lävitse linnoitukseen. © Vesa Tyni

Iso allas on rakennettu jo 1700-luvulla. Historia näkyy siinä, että altaan täynnä ollessa vesi vuotaa muurin lävitse linnoitukseen. © Vesa Tyni

Töitä talkoohengellä

Jouni Wirran ei tarvitse onneksi tehdä töitä yksin. Vaikka yrityksessä on vain muutamia omistajia, neljän aluksen ympärille on muodostunut arviolta sadan hengen talkooporukka. He auttavat niin kunnossapidossa kuin purjehduksien miehistönä.

”Astrid on ollut perheessä aina, koko minun elämäni.”

Kun sulkuporttien avaamista vielä odotellaan, suurimmassa osassa laivoja riittää vilskettä. Jossakin kannetaan varusteita, jossain siklataan puupintoja puhtaaksi vanhasta lakasta, maalataan kansirakenteita, selvitellään köysiä. Tekemistä riittää viimeiseen asti.

”Tänä keväänä tehtävänäni on ollut tässä parisen viikkoa tervailla ja lakkailla ja maalailla”, kertoo Anne-Tuulia Kokkonen, yksi purjelaivakonttorin vapaaehtoisista.

Hän kertoo päätyneensä purjelaivan talkoomiehistöön sattuman kautta toistakymmentä vuotta sitten.

”Olin ottamassa valokuvia täällä telkalla ja näin yhden tutun, jota menin moikkaamaan. Ihastelin hommaa ja kysyin, saanko minäkin kokeilla pohjan skrapaamista. Siitä se lähti”, Kokkonen naurahtaa.

Astrid on porvoolainen kaljaasi

Talkootöissä on myös Hanna Suutarla. Hän kertoo päätyneensä purjelaivakonttorin miehistöön noin 20 vuotta sitten. Kokemusta hänellä oli vanhoista purjelaivoista aikanaan meripartiolaisillekin kuuluneelta Valborgilta. Sitä myötä tie toi myöhemmin Purjelaivakonttorille.

”Esimerkiksi tämä Astridin uusi ruuman luukku, tai nämä puitteet tässä. Näitä ollaan tässä tänä talvena tehty”, Hanna Suutarla kertoo.

Astrid on vuonna 1947 Porvoon maalaiskunnassa rakennettu kaljaasi – puinen rahtilaiva. Sota- ja pulavuosina puualuksille oli tilausta, sillä vaikka monesta oli pulaa, puuta Suomessa riitti. Kun Astrid laskettiin Porvoossa ensi kertaa vesille, Viaporin telakka oli jo yli 200 vuotta vanha.

Laivojen kansilla töitä riittää lähes viime minuuteille. Talkoomiehistöön kuuluva Hanna Suutarla (vas) setvii köysiä Anne-Tuulia Kokkosen kanssa. © Vesa Tyni 

Laivojen kansilla töitä riittää lähes viime minuuteille. Talkoomiehistöön kuuluva Hanna Suutarla (vas) setvii köysiä Anne-Tuulia Kokkosen kanssa. © Vesa Tyni 

Laivojen kansilla töitä riittää lähes viime minuuteille. Talkoomiehistöön kuuluva Hanna Suutarla (vas) setvii köysiä Anne-Tuulia Kokkosen kanssa. © Vesa Tyni

Laivojen kansilla töitä riittää lähes viime minuuteille. Talkoomiehistöön kuuluva Hanna Suutarla (vas) setvii köysiä Anne-Tuulia Kokkosen kanssa. © Vesa Tyni

Mika Jämiä ahertaa liimaustöissä. © Vesa Tyni

Mika Jämiä ahertaa liimaustöissä. © Vesa Tyni

Liisa Murto-Aalto poistaa lakkaa laivan pinnalta.  © Vesa Tyni 

Liisa Murto-Aalto poistaa lakkaa laivan pinnalta.  © Vesa Tyni 

Sotalaivoja Ruotsille

Kuivatelakan rakentaminen Suomenlinnan Susisaareen alkoi Suomenlinnan muun rakentamisen ohella vuonna 1751. Alun perin telakka ei edes kuulunut Augustin Ehrensvärdin suunnitelmiin. Tämä oli Ruotsin Västeråsissa syntynyt kreivi, sotamarsalkka ja Suomenlinnan rakennustöiden johtaja.

Linnoitustöiden ohessa Ehrensvärd keksi, että Ruotsin sotalaivasto tarvitsee Suomen vesille täysin uudenlaisen telakan, ja se voidaan rakentaa Suomenlinnaan.

Uudenlainen Suomenlinnan telakka valmistuessaan todella oli. Ennennäkemätön. Yhä käytössä olevien telakka-altaiden toinen pää nimittäin yhdistyi aikanaan katettuun verstaaseen, jossa rakennettiin sotalaivoja. Sieltä osittain valmistunut laiva, yksi kerrallaan, siirrettiin kellumaan altaaseen, jossa rakentamista jatkettiin.

Näin uusi laiva saatiin verstaalla nopeammin työn alle.

Tietyllä tapaa kyseessä oli liukuhihna, 150 vuotta ennen kuin Henry Ford lanseerasi omansa, paljon kuuluisamman, autotehtaalleen Yhdysvalloissa. Ensimmäisenä Suomenlinnan telakalla valmistui fregatti Hämemaa Oden vuonna 1764.

Nykyään Suomenlinnan telakka on historiallinen reliikki, yksi lajinsa viimeisistä, mutta yhä toimiva – ja juuri siksi tärkeä. Laivoja ei tehdä täällä enää liukuhihnalta, mutta historiaa telakalla ylläpidetään. Laiva kerrallaan.

Satamanosturi varoittaa hälytysäänellä liikkuessaan hitaasti pitkin telakkarannassa olevia kiskoja. Kello lähestyy 11:tä. Jouni Wirta siirtää kaulassaan roikkuvalla kauko-ohjaimella nosturia parinkymmenen metrin matkan. Näppärää, sillä enää kenenkään ei tarvitse kiivetä ylös nosturin ohjaamoon.

Nosturi viedään telakan historiallisen tiilirakennuksen eteen, jotta talven yli sisätiloissa säilötyt purjeet saadaan nostettua laivoihin.

Jouni Wirran elämään puiset purjelaivat ovat kuuluneet aina. Nykyään hän on Viaporin Telakka ry:n puheenjohtaja ja Purjelaivakonttori-yrityksen toimitus­johtaja. © Vesa Tyni 

Jouni Wirran elämään puiset purjelaivat ovat kuuluneet aina. Nykyään hän on Viaporin Telakka ry:n puheenjohtaja ja Purjelaivakonttori-yrityksen toimitus­johtaja. © Vesa Tyni 

Purjeita ja laivojen muita tekstiilejä aina penkkipehmusteista patjoihin säilytetään talvikaudet sisätiloissa, ettei kosteus pääse niitä pilaamaan. © Vesa Tyni

Purjeita ja laivojen muita tekstiilejä aina penkkipehmusteista patjoihin säilytetään talvikaudet sisätiloissa, ettei kosteus pääse niitä pilaamaan. © Vesa Tyni

Monenlaista historiaa

Vintillä, jossa purjeita säilötään, on aikanaan toiminut piirtämö. Telakkayhdistyksen aikana se on muutettu purjevintiksi, ja on siellä valmistunut myös kolme purjetta Astridiiin. Ne teki laivan vanha kippari Olli Tappola. Vintin toisessa päässä toimii edelleen Meripurje-neulomo.

Historia näkyy yhä seinustalle nostetussa vanhassa hihnavetoisessa ompelukoneessa, saksalaisvalmisteisessa Adlerissa, jolla on mittaa toista metriä. Siis muutamankin polku-Singerin verran.

Talkooväki kietoo purjeniput liinoilla nosturiin, ja nippu kerrallaan ne nostetaan katonrajassa sijaitsevalta parvekkeelta alas, suoraan laivojen kannelle. Purjeita nostamassa on myös Asko Roine. Hän on yksi Astridin ”perillisiä”.

”Isä oli yksi alkuperäisiä Astridin omistajia, kun se ostettiin rahtikäytöstä pois”, Roine kertoo.

Roineen mukaan Astrid ostettiin aikanaan ajatuksella, että se tulisi meripartiolaisten käyttöön. Kun ruumatilat oli kunnostettu oleskelu- ja majoitustiloiksi, omistajat käyttivät laivaa alkuun omiin tarpeisiinsa ja päättivät myös pitää sen.

”Olen ollut mukana kolmekuisesta lähtien. Sillä on seilattu Saimaalla, Tanskassa ja ties missä. Olimme kesäisin aina monta viikkoa laivalla. Siellä oli viitisen perhettä kakaroineen. Ihan kiertolaismeininkiä. Siitä on aika monta vuotta jo”, nyt 47-vuotias Roine kertoo.

Elämäntapa siirtyy suvussa

Tuosta 70- ja 80-luvun lapsikatraasta toiminnassa on yhä mukana seitsemän tai kahdeksan, osa yrittäjinä, osa muuten vain, Asko Roine kertoo. Perinnettä jatketaan jo seuraavassa sukupolvessa.

”Olemme liikkeellä joka juhannus molemmilla laivoilla (Astridilla ja Purjelaivakonttorin toisella laivalla Svanhildilla). Ei välttämättä molemmat laivat samassa suunnassa, mutta vesillä ovat lapset, talkooporukkaa ja tätä kaveriporukkaa, mitä tässä ympärillä on”, Roine kertoo.

Osalla lapset ovat nykyään 15–16-vuotiaita, ja he ovat tulossa aluksille kesätöihin. Paitsi että pesti on kesätyönä parhaimmasta päästä siinä oppii Roineen mukaan myös yhteishengestä ja laivan tunnelmasta.

”Silloin kun itse aloin 16-vuotiaana 90-luvun alussa tehdä kesätöitä Astridilla, ne yrityskeikat olivat vain ja ainoastaan sitä ryyppäämistä. Ihan kauheaa touhua, kun porukkaa sammui tai tippui portaita alas ja ties mitä. Nykyään meininki on tosi siistiä ja alkoholi ihan sivuroolissa”, Roine iloitsee­.

Kello lähestyy puoltapäivää, kun telakan ulompi portti avataan ja vettä aletaan laskemaan sisimpään altaaseen. Odottaminen vaatii kärsivällisyyttä, sillä altaan täyttyminen ottaa aikansa.

Laivoilla ahkerointi jatkuu odotellessa.

Välillä käydään Viaporin telakan tiloissa talkoohengessä syömässä nakkikeittoa. Myös kasvisvaihtoehto nykypäivänä tietysti löytyy, samoin kuin kahvit ja vastapaistetut munkit. Oleskelu- ja kerhotila, jossa ruokailu tapahtuu, on alakerrassa samaisessa historiallisessa rakennuksessa, jonka vintillä säilötään purjeita.

Liput nousevat mastoihin

”Nyt on irti, lippu ylös”, Jouni Wirta huutaa.

Vesi altaassa on noussut niin, että Astrid kelluu. Kello lähestyy kahta.

Lipun mastoon tai salkoon nostaminen on laivoilla perinne. Se tehdään aina siinä vaiheessa, kun alus nousee pukeilta kellumaan, Wirta kertoo.

Vieressä Svanhild ei vielä kellu, mutta tasainen hurina paljastaa, että apukonetta käytetään jo. Pilssi sylkee kylkiaukosta vettä harvakseltaan. Se on hyvä merkki. Vettä ei vuoda ainakaan pahasti laivaan.

Puulaivoille keväinen vesillelasku on aina pienen jännityksen paikka. Pelkästään lepääminen pukeilla saattaa saada raskaiden laivojen puurakenteet, kuten kylkilaudat, liikkumaan. Nyt näyttää siltä, ettei yksikään laivoista ole ainakaan uppoamassa.

Siellä täällä lippuja nostetaan salkoon sitä mukaa, kun laivat alkavat kellumaan. Yhtäkkiä jossain lähistöllä huhuilee huuhkaja. ”Huhuu, huhuu, huhuu”, niin kuin nyt huuhkajat huhuilevat. Verkkainen huhuilu on kuin merkki laivoille, että kevät on koittanut, kohta mennään.

Huuhkaja on tehnyt pesän telakka-altaan toiselle, rauhallisemmalle puolelle yhteen muurin aukkoon monen metrin korkeudes­sa. Sen kerrotaan olevan tuttu vieras jo useamman vuoden ajalta.

Kello lähestyy viittä, kun sisemmän vesialtaan vedenkorkeus saavuttaa ulomman altaan vedenkorkeuden. Se tarkoittaa sitä, että myös sisempi portti voidaan avata, ja laivat pääsevät talven jälkeen oikeaan ­elementtiinsä merelle. Hetki pitää kuitenkin vielä odottaa. Viking Linen Gabriel­la lähtee kello 17.15 Katajanokalta kohti Tukholmaa. Ohi kulkiessaan se nostaisi ja ­laskisi telakka-altaan vettä arvaamattomasti.

Telakan portit auki

Viimein portit aukeavat ja reitti merel­le on avoin. Monilla laivoilla kunnostus-, ­valmistelu- ja mastotöitä jatketaan ulommassa satama-altaassa vielä joitain päiviä portin avaamisen jälkeen. Avomeren vuoro koittaa myöhemmin. Kuka tietää, ehkä joku veteraanilaivoista suuntaa tänä kesänä­ matkustajalautan perässä Tukholmaan.

Syksyllä, laivojen taas palattua, kesän seikkailusta osaa ehkä kertoa myös se muurilla pesivä huuhkaja.

Pitkän talven jälkeen portit lopulta aukeavat ja historialliset purjealukset ovat jälleen vapaita seilaamaan aina horisonttiin ja sen yli. Kuvassa Ibrahim Abu Shanab © Vesa Tyni

Pitkän talven jälkeen portit lopulta aukeavat ja historialliset purjealukset ovat jälleen vapaita seilaamaan aina horisonttiin ja sen yli. Kuvassa Ibrahim Abu Shanab © Vesa Tyni

X