Reportaasi: Ilomantsin Sotatie vie sotahistoriallisiin kohteisiin Venäjän rajalla 150 kilometrin matkallaan

600 metrin päässä on Venäjä – niin lähellä, että itänaapurin vartiotorni erottuu puuston läpi. Rajan yli vievä mäntymet­sien ympäröimä soratie on nyt toukokuisena maanantaina autio, mutta torstaina 30. marraskuuta 1939 Neuvostoliiton armeija marssi tästä kohti Ilomantsin Möhkön kylää.

”Tätä Kuolismaan hyökkäystietä pitkin on hyökätty kolme kertaa. Puna-armeija vyöryi tästä alle viikossa Möhkön kylään, ja kesällä 1941 kenraali Woldemar Oinosen joukko marssi valtaamaan Moskovan rauhassa menetettyjä Ilomantsin osia. Kesällä 1944 tästä hyökkäsivät taas neuvostojoukot”, sotakamreeri Rauho Suhonen kertoo.

Suhonen on seissyt tällä paikalla lukemattomat kerrat, sillä hän vetää sotahistoriallisia kierroksia ja on ollut mukana Ilomantsin Sotatie-hankkeessa. Tämä vuonna avattu Sotatie on 150 kilometrin reitti, joka kattaa lähes kaikki Ilomantsin sotahistorialliset kohteet. Suhonen on tänään oppaanamme tiellä.

Rajavyöhyke paljastaa taistelut

Lukuisat varoituskyltit muistuttavat nykyisestä rajavyöhykkeestä. Ennen talvisotaa Suomen ja Venäjän raja oli noin 50 kilometriä idempänä Megrin kylässä. Kesällä 1939 Megrin kylällä kuultiin ­outoja räjähdyksiä, tela-ajoneuvojen ja metsätöiden ääniä. Havainnoista ilmoitettiin Puo­lustuslaitokselle (nyk. Puolustusvoimat), mutta Venäjän ei uskottu hyökkäävän Suomeen Ilomantsin kautta kuin pienin voimin.

”Tie oli silloin lähinnä kärrytie, ja arvioitiin, että sieltä voisi tulla korkeintaan 1 000–3 000 sotilasta mutta ei minkäänlaista moottoriajoneuvoa. 800 miehen pataljoonan uskottiin pystyvän torjumaan Neuvostoliiton hyökkäyksen”, Rauho Suhonen kertoo.

Talvisodan alkamispäivän aamuna rajan ylitti 18 000 neuvostosotilasta panssareiden tukemana. Rajan takana hyökkäysreittejä oli rakennettu monta kuukautta.

Öykkösenvaara on yksi Ilomantsin merkittävimmistä sotahistoriallisista kohteista. Sotakamreeri Rauno Suhonen osoittaa tielle, jota pitkin venäläisjoukkojen hyökkäys eteni. © Harri Mäenpää

Viimeinen voitto

Hetken päästä Möhkön suunnasta lähestyy rajavartioston partioauto. Ajoneuvo pysähtyy puomin eteen, ja toinen vartijoista käy avaamassa sen. Rajavartijat ovat Rauho Suhoselle tuttuja, mutta lehdistön edessä he ovat harvasanaisia.

Rajavartijat ovat matkalla vyöhykkeen sisällä olevalle partiomajalle. Hetken päästä puomi laskeutuu naristen, ja partioauto katoaa mäen taa.

Mekin lähdemme, mutta Möhköä kohti. Sotien jälkeen tietä on levennetty, kantavuutta parannettu ja se on ojitettu, mutta tie kulkee yhä samoilla paikoilla kuin talvisodan aikana. Hetken päästä pysähdymme Öykkösenvaarassa. Ilomantsi on ainoa kunta Suomessa, jossa on käyty sekä talvi- että jatkosodan taisteluita, ja Öykkösenvaara on yksi merkittävimmistä Ilomantsin sotatieverkoston taistelupaikoista.

Alarinteeseen on rakennettu hirsinen panssarieste. Sitä ei ollut tässä vielä talvisodan aikana, mutta heinäkuussa 1944 noin tuhat suomalaissotilasta saapui linnoitustöihin. Panssariesteen edessä on ojaa muistuttava kaivanto, jonka tarkoitus oli pysäyttää panssarivaunun eteneminen. Syyskesällä 1944 vihollisen hyökkäystä Ilomantsiin osattiin jo odottaa.

”Tässä on järviä joka puolella, joten uskottiin, että hyökkäys tulee tietä myöten. Vihollisten tankit ruuhkautuivat tykkitulessa, ja suomalaiset pääsivät hyvistä asemista vastahyökkäykseen. Vuonna 1944 yksikään neuvostosotilas ei päässyt tämän lähemmäs Ilomantsia”, Suhonen kertoo.

Louhikkoinen maasto oli suomalaisten eduksi, ja vihollinen jäi mottiin. Öykkösenvaaran taistelu oli osa Suomen viimeistä suurvoittoa, joka pysäytti vihollisen lopullisesti. Rauha solmittiin vain kuukautta myöhemmin. Ilomantsi menetti talvisodassa kolmasosan pinta-alastaan Neuvostoliitolle, mutta lisämenetyksiin ei enää jouduttu.

Tällä lähitorjunta-asemalla olisi pystytty tuhoamaan tankit. © Harri Mäenpää

Harrastus lapsesta asti

Taisteluasemien takana on näyttävä opastuskatos. Opasteita on vuosien varrella tullut lisää sitä mukaa, kun kiinnostus Öykkösenvaaraa ja koko Ilomantsin sotahistoriaa kohtaan on lisääntynyt.

Suhonen on käynyt näillä paikoilla ensimmäisen kerran jo alle kymmenvuotiaana 1960-luvulla, mutta ryhmien vierailut alkoivat lisääntyä vasta Neuvostoliiton romahdettua.

”Viimeisen 15 vuoden aikana kiinnostus on vain kasvanut. Tästä kesästä on tulossa Ilomantsin sotahistoriamatkailun ylivoimaisesti vilkkain.”

Suhonen itse kiinnostui sotahistoriasta jo lapsena. Hän on kotoisin Koveron kylästä 30 kilometrin päässä Ilomantsista, ja kotitilalta löytyi panssaritorjuntahylsyjä, ­puna-armeijan keittoastioita ja muita sotaan liittyviä esineitä. Kotipaikan lähellä sijaitsee nykyisen Suhosen omistama ­sukutalo Lankila.

Jääkäri-majuri Väinö Lankinen oli ensimmäisiä suomalaisia, jotka ilmoittautuivat jääkärikoulutukseen Saksassa helmikuussa 1915. Talossa toimi talvisodan kenttäpostikonttori, ja jatkosodan aikana siellä arkutettiin Koveron kenttäsairaalassa kuolleita sotilaita.

”Aloin jo alle kansakouluikäisenä kerätä pikkutavaroita naapureilta ja kylältä, ja päätin koota niistä kotimuseota. Nykyään esineitä on tuhansia, ja osa niistä on muissa museoissa näytillä.”

Suhonen teki työuransa yrittäjänä metsätyötarvikkeita myyvässä liikkeessä, mutta viimeiset 20 vuotta hän on keskittynyt sotahistoriaan. Hän on luennoinut satoja kertoja ympäri Suomea, kirjoittanut useita ­kirjoja ja ollut mukana sotaveteraanien hyväksi järjestetyissä varainkeruukampanjoissa.

Öykkösenvaaran opastuskatos on arkkitehti Vilho Suonmaan suunnittelema, ja siinä on turvekatto. © Harri Mäenpää

Räjäytettyjä siltoja

Noin sadan asukkaan Möhkön kylän kohdalla tie muuttuu asfalttitieksi. Kylän läpi kulkee tumma ja kuohuava Koitajoki, joka on nykyäänkin paikoin Suomen ja Venäjän rajajokena. Itärannalle jäävä Ruukkimuseo oli talvisodan alussa ensin Suomen joukkojen esikunnan käytössä, sitten puna-armeija valtasi sen.

Koitajoen ylittävä silta on rakennettu 1960-luvulla, mutta sillan rakenteissa on pyöreitä reikiä, räjähdekaivoja. Jos sota syttyisi, silta olisi helppo räjäyttää. Joulukuussa 1939 suomalaiset räjäyttivät Möhkön alkuperäisen sillan perääntyessään länttä kohti. Joukkojen vetäydyttyä Oinassalmelle Möhköä yritettiin valloittaa takaisin kahdesti, tuloksetta.

Oinasvaarassa kukkuu käki. Joulukuussa 1939 Oinassalmellakin jouduttiin räjäyttämään silta, joka oli ehtinyt valmistua vasta neljä kuukautta aiemmin. Siltatyömaan takia rinne oli avoin, ja niin se on nytkin. Sillan vierellä kasvanut havumetsä on nyt hakattu, jotta Oinasvaaran historialliset puolustusasemat näkyisivät paremmin. Tulevaisuudessa täällä kasvaa lehtipuita.

Joensuulainen Esa Kärkkäinen makailee konekivääripesäkkeen vieressä. Hän on juuri viettänyt ruokataukoa ja nauttii nyt auringonpaisteesta. Kahden päivän patikointireissu on puolivälissä.

”Tulen tuolta Mekrijärveltä ja kierrän vielä Petkeljärven kansallispuiston. Vielä oli kylmät yöt, mutta ei onneksi hyttysiä.”

Joensuulainen Esa Kärkkäinen pitää taukoa ­patikoinnista Oinasvaarassa ­Suomen puolustusaseman vieressä. © Harri Mäenpää

Möhkön kylän nykyinen silta rakennettiin 1960-luvulla. Sitä ennen Koitajoki ylitettiin neuvostojoukkojen rakentamaa puusiltaa pitkin. Se valmistui viikkoa ennen talvi­sodan päättymistä. © Harri Mäenpää

Rukajärven muisto

Esa Kärkkäinen jatkaa ruokalepoaan, me suuntaamme Parpeinvaaralle. Siellä kuuluisin nähtävyys on Rajakenraalin maja, jonne museonjohtaja Ulla Vartiainen opastaa meidät Parpeinvaaran pihapiiristä. Kenraali Erkki Raappanan maja rakennettiin vuonna 1941 14. divisioonan komentopaikaksi. Lisäosat valmistuivat 1942 ja 1944. Rukajärveltä hirsirakennus siirrettiin ensin Lieksaan ja 1980-luvulla lopulta tänne.

Maja on vaatimaton sana kuvaamaan näyttävää hirsitaloa. Vaikuttava on talon historiakin: syyskuussa 1942 näitä portaita asteli Mannerheim, Suhonen kertoo.

Talon sisällä on viileää ja oviaukot ovat niin matalat, että huoneisiin ei pääse kumartumatta. Kaikki huonekalut on tehty Rukajärvellä, ja esillä on myös kenraali Raappanan henkilökohtaisia varusteita ja kunniamerkkejä.

Kun maja on kierretty, on lounaan aika. Parpeinpirtissä on tarjolla smetanahärkää, muussia, katkarapuruukkua sekä tietysti karjalanpiirakoita munavoilla. Yrittäjä Marjo Niiranen kertoo, että kotimaanmatkailu on kasvanut niin paljon, että markkinointia ei juuri tarvita.

”Luulen, että nykyinen maailmantilanne voi lisätä itärajan eksotiikkaa.”

Raappanan majassa on esillä kenraali Erkki Raappanan henkilökohtaisia esineitä. Huonekaluista suurin osa on Rukajärvellä valmistettuja kenraalin 50-vuotislahjoja. © Harri Mäenpää

Korsukaupunki metsässä

Sotatie jatkuu Ilomantsista Hattuvaaraan. Manner-EU:n itäisimmälle pisteelle on matkaa lähes 60 kilometriä. Ruuhkaa ei vielä ole: edessä ajaa vain yksi auto.

”Nyt olemme marssireitillä, jota myöten kulki suuri osa Ryhmä Raappanan 13 000 suomalaissotilaasta hevosineen ja ajoneuvoineen kesällä 1944. Oli aikamoinen trafiikki”, Rauho Suhonen kertoo.

Maisema vaihtuu tiuhaan: on suota, järviä, vaaroja. Rajavartiolaitoksen kyltti ilmoittaa, että alueella on kameravalvonta. Ohitamme Kallioniemen. Talvisodan aikana suomalaisten puolustus onnistui pysäyttämään vihollisen tässä kohtaa. Kesällä 1944 puolestaan suomalaisjoukot kulkivat lossin kautta joen yli.

Parissavaaran kohdalla pysähdymme ihmettelemään puna-armeijan kaivettua kaupunkia, korsukylää. Maassa on siellä täällä monttuja muistona talvisodanaikaisista majoituksista. Puna-armeijalla ei ollut telttoja, joten sotilaat yöpyivät maakuopissa.

”Täällä on melkein 300 monttua, maa on täällä kuivaa ja sopivaa korsuille. Täällä oli parempi muonitus kuin Möhkössä ja sotilaat söivät jopa kala- ja peurasäilykkeitä”, Suhonen kertoo.

Palovaaran muistomerkkialue on suosittu pysähtymispaikka. Sieltä näkee sekä talvisodan että jatkosodan taistelupaikkoja. Muistomerkin lisäksi kalliolla on kaksi Hattuvaaran taisteluista saatua venäläisten Putilov-haupitsia eli kenttätykkiä.

Lyhyen automatkan jälkeen saavumme Hattuvaaran kylään. Täällä sijaitsee Makkolan tila, jossa tuleva presidentti Mauno Koivisto ja kapteeni Lauri Törni majoittuivat syksyllä 1944. Taistelijan talossa puolestaan esitellään naisten asemaa sodassa ja Törnin elämää, lisäksi näytillä on suomalaisia varustuksia ja puna-armeijan soturin univormuja.

Taistelijan talon tuore yrittäjä Lassi Puruskainen jatkaa isänsä jäljillä. Kymmenen vuoden poissaolon jälkeen Puruskainen muutti takaisin Hattuvaaraan vuosi sitten.

”Olen ollut pienestä asti mukana täällä ja on ollut luontevaa lähteä yrittäjäksi. Koronan takia ryhmämatkat ovat jääneet vähemmälle ja tänne on kova matkailupaine, mutta Sotatie lisää paukkuja entisestään. Se on tosi iso etu meillekin. Varmasti on vilkas kesä edessä.”

Tällaisissa montuissa puna-armeijan sotilaat majoittuivat. Osa niistä saattoi olla peitetty vain havuilla. © Harri Mäenpää

Taistelijan talossa esitellään muun ­muassa puna-armeijan varusteita. © Harri Mäenpää

Sikrenvaarassa on esillä sota­saaliina saatua vihollisen aseistusta. © Harri Mäenpää

80 metriä Venäjälle

Käännymme itäpisteelle vievälle tielle. Sen viereisellä pellolla on ryöminyt aikoinaan puna-armeijan sotilaita. Hattuvaaran taistelua käytiin kesällä 1944, jolloin majuri Mauno Siraman johtamat joukot saivat yliotteen. Vihollinen saatiin työnnettyä Polvikoskea kohti. Polvikoskella sillan kohdalla oli vielä raju taistelu, jonka suomalaiset voittivat.

Tie muuttuu kuoppaiseksi. Ennen tästä ei olisi päässyt eteenpäin ilman rajavartiolaitoksen erillislupaa. Pian idässä alkaa näkyä vesistöä: toinen puoli on jo Venäjää, ja raja lähenee koko ajan. Parkkipaikalla kuuluu heti käen kukuntaa ja idästä puhaltaa hyytävä tuuli.

Itäisimmälle pisteelle vievän kävelyväylän kohdalla sallittu alue on vain kolme metriä kapea. Pisteellä kuuluu englantia: amerikkalainen David Husemoller on tullut joensuulaisen tuttavansa Henry Pyykösen kanssa ihmettelemään Venäjän rajaa. Hän on parin viikon kulttuurivaihdossa Pohjois-Karjalassa. Historiasta kiinnostuneelle ympäristöpäällikölle itäinen piste oli erikoinen kokemus.

”Pidän kaikesta ainutlaatuisesta, ja Nato-keskusteluidenkin takia oli mielenkiintoista nähdä tämä paikka. En ole koskaan ollut näin lähellä Venäjää. Se on jännittävää. Tuntuu myös epätodelliselta, koska täällä ei näytä sen erilaisemmalta kuin muuallakaan.”

Kuolismaan hyökkäystie jatkuu tästä Venäjän puolelle. Ilomantsin talvisodassa menettämistä alueista suurimpaan kylään, Kuolismaahan, on matkaa 12 kilometriä. © Harri Mäenpää

Raja on vain 80 metrin päässä pikkuisella saarella, jossa ovat Suomen ja Venäjän rajapaalut merkkinä valtakuntien rajasta. Virmajärven takana oleva metsä oli ennen Ilomantsia.

”Nyt olemme hyvin erikoisessa paikassa, sillä tässä kohtaavat sekä Stolbovan rauhan 1617 että Moskovan rauhan 1940 rajat. Täällä ihmiset muuttuvat yleensä hiljaisiksi”, Suhonen kertoo.

Rauhan jälkeen syksyllä 1944 Lauri Törni partioi näissä metsissä, sillä Suomi halusi varmistua, että neuvostojoukot pysyvät rajan takana. Itäisen pisteen lähellä Törni kuuli rajan takaa venäläisten konepistoo­lien sarjatulta. Rauha kuitenkin säilyi.

Nyt täällä kuuluu vain tuulen kohinaa. Onneksi.

Manner-EU:n itäisin piste sijaitsee 68 kilometriä idempänä kuin Pietarin keskusta. Suomen ja Venäjän rajapaalut ovat tässä saaressa ja Virmajärven viereisellä suolla. © Harri Mäenpää

Lue myös: Ilomantsin Sotatie vie taistelujen äärelle – Venäjän uhma kuuluu myös asiakkaiden huolena matkailuyrittäjien arjessa: ”Uskaltaako itärajalle tulla?”

Sikrenvaaran kuvatekstiä on korjattu 27.6.2022 ja poistettu virheellinen maininta ilmatorjuntatykistä.