Reportaasi: Utsjoki on tyhjentynyt maitotiloista, mutta Urho jatkaa lypsämistä alueen viimeisenä karpaasina – ”Yötön yö antaa virtaa”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Maitotilallinen Urho Guttorm on huomannut, että Ukrainan sodan alettua kaikki on kallistunut.  © Juha Kauppinen
Maitotilallinen Urho Guttorm on huomannut, että Ukrainan sodan alettua kaikki on kallistunut. © Juha Kauppinen
Urho Guttormin lehmät ovat EU:n pohjoisimman maitotilan lypsettäviä. Urhon esivanhemmat ovat kasvattaneet karjaa Tenojoen varrella satoja vuosia.

Tilkku-hieho rimpuilee ja kolisuttelee karsinaa. Näyttää kuin sillä olisi jo kesän riemua rinnassa. Tilkku ja muut Guttormin tilan hiehot ja lehmät aistivat, että kesä on jo ovella.

Kirjaimellisesti, sillä kun navetan laitumen puoleinen ”kesäovi” avautuu, lehmät käyvät levottomiksi ja alkavat pitää meteliä.

Alun perin Tilkun pitäisi jo olla kirmaamassa tuntureiden katveessa, mutta se joutuu sittenkin odottamaan muiden hiehojen tapaan vielä muutaman päivän ulos pääsyä. Tilan isäntäväki on viikonlopun poissa, ja lomittajalle ei ole haluttu liikaa ylimääräistä työtä.

Ensin hiehot eli poikimattomat naudat ovat tarhassa totuttelemassa luonnonvaloon, sitten ne pääsevät juoksentelemaan laitumelle Tenojoen rantaan koko kesäksi. Ne eivät tule sisälle edes yöksi.

Hiehojen jälkeen on poikineiden lehmien vuoro.

Etelä-Suomessa lehmät pääsivät tuoreen ruohon makuun jo toukokuussa, mutta täällä lehmät rynnistävät laitumelle vasta juhannuksen tienoilla. Mutta nyt ollaankin Suomen ja Euroopan pohjoisimmalla maitotilalla, Guttormin tilalla Uts­joen Nuvvuksessa.

Ennen kuin lehmät pääsivät ulos juhannuksen tienoilla, Guttormin tilalla piti kasvattaa timoteitä, äestää ja kylvää raiheinää ja rakentaa aita valmiiksi. © Juha Kauppinen

Ennen kuin lehmät pääsivät ulos juhannuksen tienoilla, Guttormin tilalla piti kasvattaa timoteitä, äestää ja kylvää raiheinää ja rakentaa aita valmiiksi. © Juha Kauppinen

Itikat kiusaavat lehmiä

Poro syö heinää pellon reunalla ja joen vieressä laitumella on vielä tulvan jäljiltä suuri vesilammikko. Joen toisella puolella näkyvät Norjan tunturit, Suomen puolella kohoaa Nuvvus-Ailigas. Tuntureilla on vielä lunta.

Navetassa kuuluu ammuntaa. Lämpötila lähenee hellelukemia avoimista ovista huolimatta, ja ilma seisoo.

Päivä on vaihtumassa alkuiltaan, mutta tilalla töitä riittää yhä. Maitotilallinen Urho Guttorm on vaihtanut päivällä traktorin renkaat poikansa kanssa.

Nyt Urho, lomittaja Heidi Suhonen ja Urhon vaimo Irene juottavat vasikoita ja antavat lehmille kuivaa heinää. Guttormin tilalla on tällä hetkellä 25 lehmää ja noin parikymmentä hiehoa ja vasikkaa, joten ruokittavia suita riittää.

Kesävalmistelut ovat jo täydessä vauhdissa. Ulos päästyään naudat saavat olla ulkona syksyyn asti: viime vuonna ne otettiin sisään vasta lokakuun alussa.

Valoisat kesäyöt eivät lehmiä itseään haittaa, mutta ne haetaan yöksi navettaan suojaan sääskiltä.

”Hiehot kyllä pärjäävät niiden kanssa, mutta lehmät tulevat äkäisiksi, jos itikat syövät utareita”, Urho sanoo.

Irene Guttorm ja Heidi Suhonen jakavat heinää lehmille. Guttormin tilan 25 lehmästä suurin on Orvokki, jonka elopainoksi on aikoinaan punnittu 820 kiloa. © Juha Kauppinen

Irene Guttorm ja Heidi Suhonen jakavat heinää lehmille. Guttormin tilan 25 lehmästä suurin on Orvokki, jonka elopainoksi on aikoinaan punnittu 820 kiloa. © Juha Kauppinen

Hiehot Tuksu (vas.) ja ­Ulpu odottelivat kesäkuun alussa malttamattomina kesälaitumille pääsyä. © Juha Kauppinen

Hiehot Tuksu (vas.) ja ­Ulpu odottelivat kesäkuun alussa malttamattomina kesälaitumille pääsyä. © Juha Kauppinen

Vuosisatojen perinne

Guttormin suvulla on ollut maitotila Tenojoen rannassa 1700-luvulta lähtien. Tuolloin karjan kasvattaminen oli vielä pienimuotoista: pidettiin muutamia lehmiä, jotta saatiin lihaa ja maitoa.

Karjan lisäksi Urhon esivanhemmat elivät kalastuksella ja metsästyksellä. Poromerkkiä suvussa ei ole ollut.

”Kaikista ei tule poromiehiä”, Urho sanoo.

Guttormin suku on nähnyt Lapin sodan. Kun saksalaiset polttivat maita mennessään, Utsjoen tilalliset ottivat lehmiä mukaansa evakkoon Pohjanmaalle tai piilottivat niitä metsään.

Osa jätetyistä lehmistä joutui saksalaisille, jotka sitten tappoivat, nylkivät ja söivät ne.

”Tämäkin polvi on sitä, mikä on ollut Alavieskassa evakossa. Sieltä ostettiin eläimiä mukaan, kun tultiin takaisin tänne keväällä 1945. Silloin karjaa ei ollut tällaista määrää kuin nyt,” Urho kertoo.

Sotien jälkeen 1950–60-luvuilla jokivarressa teurastettiin lehmiä, sonneja ja karitsoja, jotka vietiin Kaarasjoelle ­Norjan puolelle ja vaihdettiin ruokatavaraan.

Kalaa pyydettiin myöhään syksyyn, jotta ruokaa riittäisi talveksi. Kaikki ruoka oli suolattava, että se säilyisi, sillä Tenontien tähän päähän tuli sähkö vasta 1970-luvulla.

Samoihin aikoihin Suomeen tulivat myös uudet nautarodut ayshire ja holstein. Sitä ennen Lapissakin kasvatettiin vain suomenkarjaa ja lapinlehmää.

Kun Guttormin tilalta alettiin kerätä maitoa meijeriin vuonna 1962, maitotonkkia vietiin veneellä etelään Rovisuvantoon, lähelle Karigasniemeä. Vasta sieltä, noin 45 kilometrin päästä, alkoi tie. Sittemmin maidon kuljetus on helpottunut, kun Tenontie avattiin vuonna 1982.

1960-luvulla Utsjoella oli vielä 50 maitotilaa. Nyt jäljellä on enää yksi.

Porot pelkäävät

Heidi lappaa heinää talikolla kottikärryyn ja lähtee sitten viemään lastia navetan puolelle. Urho kantaa kasoja käsin hiehoille.

Hienojen vieressä makoilee iäkäs lehmä, 9-vuotias Matami. Se on navetan vanhimpia asukkaita Mesimarjan ja Merituulin kanssa. Urho kertoo, että eläimellä on jalkavaivoja.

Pian on taas ruokinnan aika. Urho nousee pienen traktorin kyytiin ja käynnistää sen. Ääni saa lehmiin liikettä: kaulat nousevat pitkälle, kun lehmät kurottuvat ateriaa kohti.

Puolet lehmistä saa rehua. Toinen puoli jää ilman, sillä ne odottavat keinosiementämistä ja ovat siksi dieetillä. Rehu nimittäin lihottaa. Lehmät jauhavat kuivaa heinää kuin kohtaloonsa alistuneina.

Kun ruoat on jaettu, on aika vilvoitella hetki ulkona.

”Tuolla koivikon päässä on pieni notkelma, jossa lehmät möyhivät pohjoistuulelta suojassa ja kaivavat sarvilla mäkeä”, Urho osoittaa lehmien suosikkipaikan.

Vaikka viileänä virtaava Tenojoki houkuttelisi lehmiä helteillä, sähköaita pitää ne Tenon tällä puolen koko kesän. Urho muistaa, että kerran yksi hiehoista pääsi karkaamaan ja ui joen yli Norjaan. Lopulta karkulainen saatiin kiinni.

”Siitä tuli silti ihan hyvä lehmä, ja hyvä lypsämään”, Urho muistelee.

Porot eivät laitumelle uskaltaudu, sillä kerran uskalias poro sai vastaansa hieholauman. Se lähti kiireesti pakoon.

Guttormin suku on kasvattanut lehmiä Tenojoen varrella 1700-luvulta lähtien. Kesällä töitä tehdään yölläkin. © Juha Kauppinen

Guttormin suku on kasvattanut lehmiä Tenojoen varrella 1700-luvulta lähtien. Kesällä töitä tehdään yölläkin. © Juha Kauppinen

Uravalinta oli selvä

Urhon lapsuudessa 1960-luvulla Utsjoen navetat olivat vielä turvenavettoja. Niissä oli vain muutamia lehmiä, jotka lypsettiin käsin. Jokaisessa jokivarren talossa pidettiin myös lampaita, jotta maasto ei pusikoituisi. Tilan töihin osallistui koko perhe.

Urholle uravalinta oli selvää jo lapsena.

”Olen tässä ikäni kasvanut ja saanut kiinnostuksen maatalouteen. Aika pian opin siihen, että tätä voisi laajentaa, tehdä ja oppia lisää.”

Armeijaan lähdettyään Urho perusti ensimmäisen maitotilinsä 1. marraskuuta 1981. Seuraavana vuonna rakennettiin nykyinen navetta, ja Urhon isännyysaikana sitä on laajennettu.

Aluksi Urho jakoi maitomäärän äitinsä kanssa, mutta viimeisten vuosikymmenten ajan hän on pyörittänyt tilaa omin voimin.

”Kun aloitin, työt olivat tulleet niin tutuiksi, ettei vanhemmilla juuri ollut neuvoja. Olin jo silloin tehnyt melkein aina kyntöhommatkin, ja tiedän näistä kotipelloista, missä mikäkin kivi kolahtaa.”

Urho pesee maitohuonetta iltalypsyn jälkeen. Työpäivä jatkuu myöhään yöhön, sillä lehmät pitää vielä ruokkia. © Juha Kauppinen

Urho pesee maitohuonetta iltalypsyn jälkeen. Työpäivä jatkuu myöhään yöhön, sillä lehmät pitää vielä ruokkia. © Juha Kauppinen

Töitä tehdään yölläkin

Irene lähtee keittämään kahvia, Urho ja Heidi jatkavat vielä tunnin verran lypsämistä. Heidi juttelee rauhoittavasti lypsettävälle lehmälle. Koneesta kuuluu tasainen pumppaus. Navetan ovista puhaltaa jo viileämpää tuulta.

Hiehot ammuvat nyt käskevästi. Mitä niillä on asiaa?

”Varmaan heinät ovat loppu”, Heidi arvelee.

Kun viimeinenkin lehmä on lypsetty iltakahdeksalta, Heidi puhdistaa laitteet ja vetää lypsykoneen takaisin maitohuoneeseen. Kesäaikana Guttormin tilalla työt jatkuvat vielä iltalypsyn jälkeenkin.

Yöttömässä yössä heinä kasvaa ympäri vuorokauden, joten niitettävää ja paalutettavaa riittää.

”Töitä tehdään puolenyön tienoille ja nukutaan sellainen 5–6 tuntia. Yötön yö antaa virtaa. Joskus on tutkittu, että jos juo yöttömän yön lehmän maitoa, jaksaa liikkua paremmin. En tiedä sitten, mutta olemme me kesällä pirteämpiä,” Urho pohtii.

Valoisa kesä vaikuttaa lehmiinkin. Kesän alussa lehmät odottavat neljältä illalla, että pääsevät navettaan sisään, mutta elokuussa ne pitää jo hakea kauempaa pellolta.

Lue myös: Milloin viimeinen lihatila sulkee ovensa? Maatalouden kriisi syvenee – Ruoantuottajien neuvotteluvoima on olematon voittoa tekevän kaupan rinnalla

Kaikki kallistuu

On iltakahvien aika. Urhon samalla tilalla asuva sisko on lähdössä kalaan, ja isä ajelee jossain mönkijällä.

Vielä 1990-luvulla Utsjoella oli kymmenkunta maitotilaa, mutta hiljalleen muut ovat lopettaneet, ja vain Urho on jäänyt. Miksi?

”Olen ollut heistä nuorin. Muilla ei ollut jatkajia. Tässä naapurissakin oli kaksi lasta, mutta he ovat muissa töissä, ja pellot ovat vuokralla. Tilamme on pärjännyt kohtalaisen hyvin eikä ole siksi tarvinnut lopettaa. Tällä hetkellä jos aloittaisi, ei voisi sanoa samaa.”

Pohjoisessa haasteita riittää. Kaikki on kaukana, mikä näkyy hinnoissa. Rahdit ovat kalliita, samoin esimerkiksi lypsykoneen tai traktorin huoltaminen ja korjaaminen, sillä lähimmät korjaajat tulevat Rovaniemeltä tai Ranualta.

Urholla on silti riittänyt uskoa tilan tulevaisuuteen – tähän vuoteen asti. Hän alkoi huolestua toimeentulosta, kun Ukrainan sota alkoi.

”Tänä vuonna olen ajatellut ensimmäistä kertaa, miten pärjäämme. Silloin kun Uts­joella oli vielä kymmenen maitotilaa, maitoa lypsettiin noin 900 000 litraa ­vuodessa. Nyt pääsen yksin 250 000 litraan. Olisi pitänyt olla iso navetta ja sata lehmää, jotta Utsjoen maitomäärä olisi pysynyt samassa. Nyt ajattelen, että onneksi ei investoitu.”

Esimerkiksi rehulastin hinta on noussut roimasti. Ennen rahti Guttormin tilalle maksoi 92 euroa, nyt samasta lastista saa pulittaa 121 euroa.

Polttoöljyn hintalitra puolestaan oli vuosi sitten 80 senttiä, nyt 1,80 euroa. Kustannukset ovat melkein tuplaantuneet. Kesässä polttoöljyä kuluu noin 6 000 litraa, ja kun ennen hintalappu olisi ollut 5 000 euroa, nyt se maksaa 11 000 euroa.

Myös lannoitteet ovat kallistuneet lähes yhtä tahtia polttoöljyn kanssa.

Urhoa mietityttää, millainen viljavuosi Suomeen saadaan tänä vuonna. Ukraina on ollut Euroopan vilja-aitta, ja jos Suomessa viljasta tulee pulaa, se heijastuu myös maito- ja karjatilojen arkeen.

Sota on vaikuttanut Guttormin tilan ­tulevaisuudensuunnitelmiinkin. ­Tilalla piti tehdä sukupolvenvaihdos jo viime vuonna, mutta nyt Urhon ja Irenen vanhin poika joutuu odottelemaan parempia aikoja.

Tulevaisuus huolettaa myös Ireneä. Hän on seurannut maitotilan arkea Urhon rinnalla yli 30 vuotta.

”Hintojen nousu kauhistuttaa ja laittaa vähän miettimään. Huolettaa pojan puolesta. Onneksi sukupolvenvaihdosta ei tapahtunut vielä. Olemme tyytyväisiä, että nuori mies ei joutunut ottamaan ensin paljon ­velkaa ja sitten kohtaamaan näitä vaikeuksia.”

Ivalosta kotoisin olevalla Irene Guttormilla ei ollut kokemusta maatilan ­töistä ennen kuin hän tapasi Urhon. © Juha Kauppinen

Ivalosta kotoisin olevalla Irene Guttormilla ei ollut kokemusta maatilan ­töistä ennen kuin hän tapasi Urhon. © Juha Kauppinen

Yöttömän yön viimeinen karpaasi

Sade on lakannut ja aurinko pilkistelee pilvien takaa. Maantieltä kuuluu hetken hurinaa: sitten maitoauto kurvaa navetan eteen hieman ennen yhtätoista illalla.

Pekka Rovanperä nousee ohjaamosta ja vetää pitkän pumpun maitohuoneeseen. Pian alkaa kuulua kovaa pärinää: pumppu vetää maitoa 700 litran minuuttivauhdilla. Kuuluu suhahdus, ja maitosäiliö on tyhjä. Mittari näyttää 1 143,5 litraa.

Pekka on ajanut tänne kotoaan Rovaniemeltä, ja paluumatkalla hän kerää maitoa Ivalossa neljältä maatilalta ja Sodankylässä yhdeltä. Sitten työvuoro päättyy ja aamuvuoro jatkaa keräilyä.

Seuraavan päivän ­iltana Pekka vie maitokuorman tällä kertaa Haapavedelle 800 kilometrin päähän Urhon tilalta. Seuraavalla kerralla maito kuljetaan puolestaan Ouluun meijeriin.

Kilometrejä kertyy: vuosi sitten hankitun auton mittarissa on nyt jo 415 000 kilometriä.

”Meilläpäin välimatkat ovat pidempiä. Onhan täällä kesäaikaan mukava ajella, kun näkee maisemia. Talvella on pimeää, kun lähden Rovaniemeltä, ja pimeää, kun tulen kotiin. Koko reissu pitää ajaa ajovaloilla”, Pekka sanoo.

Hän on ajanut maitoa 25 vuotta. Sinä aikana automaatio on lisääntynyt, tilat vähentyneet ja keräilyalueet muuttuneet. Alussa Pekka keräili maitoa Tervolan alueelta tai Rovaniemi-Kittilä-väliltä, nykyään myös Ylä-Lapista.

”Urho on viimeinen karpaasi”, Pekka heittää.

Sitten Pekka käynnistää maitoauton ja lähtee kohti etelää. Urhon työpäivä ei ole vielä päättynyt: hän aikoo vielä käydä ruokkimassa lehmät. Eihän kello näytä ­vielä edes puoltayötä.

Yötön yö antaa voimaa.

Lue myös: Reportaasi: Tenontien päästä löytyy Utsjoki – Jokivartta myötäilevä taival lumoaa tuntureiden, erämaan ja saamelaiskylien ruskamaisemassa

Pekka Rovanperän työpäivä on vasta aluillaan iltayhdeltätoista. Työvuoron aikana hän ajaa yli 900 kilometriä. © Juha Kauppinen

Pekka Rovanperän työpäivä on vasta aluillaan iltayhdeltätoista. Työvuoron aikana hän ajaa yli 900 kilometriä. © Juha Kauppinen

X