Reportaasi: Oulankajoki kuljettaa kesäisin satoja uimareita erikoisessa kilpailussa, johon osallistui myös Suomen presidentti rouvansa kanssa
Kuusamossa järjestetään kesäisin erikoinen tapahtuma, Oulankajoen alamäkiuinti. Miltä tuntuu killua virran viemänä keskellä erämaata yli kymmenen kilometriä?
Oulankajoki on herkästi tulviva ja paikoin vuolaastikin virtaava joki. Mahtavan Kiutakönkään jälkeen se meanderoi eli mutkittelee voimakkaasti.
Parisataa ihmistä kiskoo märkäpukua ylleen koillismaalaisessa männikössä. Tiukkoja lahkeita ja hihoja vedetään väkipakolla kuivalle iholle, yksi pyllistää mättäällä tänne, toinen tuonne.
Metsään on tuotu muutama bajamaja, jotta uimarit saavat viime hetken helpotusta ennen tuntikausien urakkaa. Huussijonossa seisoo märkäpuvussaan tasavallan presidentin rouva Suzanne Innes-Stubb.
Olen nähnyt hänet viimeksi iltapäivälehden nettisivulla edustusleningissä.
Hyttyset inisevät puolipaljaiden ihmisvartaloiden ympärillä. Useimmilla on jo päässään tapahtuman virallinen, vihreä uimalakki.
Ollaan syvällä Oulangan kansallispuistossa, lähellä itärajaa, melkein tiettömillä taipaleilla. Vajaan kymmenen kilometrin päässä kuohuu Kiutaköngäs, Suomen komeimmaksikin kehuttu koski. Sen alapuolella Oulankajoki puskee kohti Venäjää läpi hiekkapatjojen, jotka virta on aikojen saatossa muovaillut korkeiksi töyräiksi ja veteen työntyviksi niemekkeiksi. Kartasta katsottuna joki luikertelee tästä kilometrejä eteenpäin kuin ekaluokkalaisen ompeluharjoitus.
Ja nyt minä aion mutkitella sen virran viemänä kaksitoista kilometriä.
Matkaan pääsee pareittain
Joitakin vuosia sitten Rukan ja Kuusamon matkailussa mietittiin, mitä uusia kesäaktiviteetteja alueelle voisi kehittää. Urheilutapahtumia järjestävä yrittäjä Kalle Kotiranta kuuli sikäläisten tuttaviensa pohdinnasta ja keksi heittää vähän läpällä, että voisikohan Oulankajoessa uida.
Siis vähän pitemmästikin kuin pulahtaa.
Testiuinti tehtiin kesällä 2020. Osoittautui, että joessa uiminen erämaisen maiseman keskellä on todellinen elämys. Ensimmäinen uintitapahtuma järjestettiin jo seuraavana kesänä. Se sai nimekseen Downhill Swim – alamäkiuinti.
Tapahtumassa on kaksi sarjaa, 24 ja 12 kilometrin matkoille. Uimareiden on käytettävä vähintään märkäpukua ja tossuja ja uitava pareittain turvallisuussyistä. Pareilla on oltava mukanaan puhelin, uimapoiju, pilli ja avaruushuopa.
Suurin osa matkasta taitetaan kansallispuistossa. Alueen hienoa luontoa halutaan varjella, ja siksi uimareiden määrä on tiukasti rajoitettu, tosin Metsähallituksen siunauksella sitä on voitu vuosittain hiukan nostaa. Tänä kesänä uintiin osallistui 432 ihmistä, kaukaisimmat Australiasta, Etelä-Afrikasta ja Brasiliasta. Suurin osa uimareista oli kuitenkin tuiki tavallisia suomalaisia.
Tuiki tavallisia – ehkä yhtä lukuun ottamatta.
Stubb sähköistää tunnelman
Linja-autokuljetus Rukalta lähtöpaikalle Oulankajoen rantaan kestää puolisen tuntia. Loppumatkasta tie on jo varsin kapea ja kuoppainen. Näillä seuduilla eivät turistibussit tavallisesti ajele.
Turkulainen Joanna Eskelinen istuu bussin takaosassa ja jännittää. Hän on aina tykännyt uimisesta, mutta sukeltamista hän on aiemmin kammonnut – pään laittaminen veteen tuntui epämiellyttävältä, vettä meni aina nenään ja pohjan katselu pelotti.
Kun työkaveri Heidi Merisaari ehdotti osallistumista Oulankajoen alamäkiuintiin, Eskelinen oli yllytyshulluna heti valmis. Ehkä siihen vaikutti ikäkin; Eskelinen täyttää ensi marraskuussa 50 vuotta, ja siinä iässä alkaa jo miettiä, mitäs kaikkea sitä vielä ehtisi elämässä kokea.
Asiassa oli vain yksi mutta.
”Sanoin Heidille, että lähdetään vaan, mutta by the way, en ole koskaan uinut pää veden alla”, Eskelinen naurahtaa.
Ensimmäisen kerran hän kokeili vapaauintia altaassa viime lokakuussa – kymmenen metriä kerrallaan. Uintitekniikkaa hän opetteli kurssilla ja jatkoi sitkeästi harjoittelua Merisaaren vanavedessä läpi talven. Keväällä hän totutteli avoveteen, märkäpukuun ja järvenpohjan katseluun. Juuri ennen uintitapahtumaa hän oli miehensä kanssa Rodoksella ja snorklaili päivittäin, jotta tottuisi katselemaan pohjaa ilman jatkuvaa kammoa siitä, mitä siellä näkyy.
Nyt hän aikoo uida erämaisessa, paikoin vinhastikin virtaavassa joessa 12 kilometriä. Se tuntuu melkoiselta saavutukselta jo etukäteen.
Lähellä lähtöpaikkaa bussissa aletaan arvailla, miten Suzanne Innes-Stubb mahtaa saapua paikalle ja onnistuukohan hänestä näkemään vilaustakaan. Innes-Stubb on kertonut osallistumisestaan uintitapahtumaan heinäkuun Kuukausiliitteessä.
Juuri ennen saapumista kohteeseen iltapäivälehden nettisivulta löytyy päräyttävä uutinen: jokeen on pitemmälle 24 kilometrin matkalle jo aiemmin aamulla lähtenyt itse tasavallan presidentti.
Se sähköistää tunnelman.
Kekkonen hiihti ja kalasti, mutta onko tuore valtionpäämiehemme Alexander Stubb peräti kuin kala mieheksi?
”Tää on ihanaa!”
Rannassa käy kuhina, kun 12 kilometrin uimarit laskeutuvat Oulankajokeen värikkäine uintipoijuineen.
Minä jään uintiparini kanssa jälkijoukkoihin. Päähäni on kiinnitetty kamera, enkä halua siksi joutua keskelle tungosta.
Kalle Kotiranta yllyttää uimareita vähän tuulettamaan itselleen ennen lähtölaskentaa. Joesta oranssien poijujen ja vihreiden päiden lomasta nousee käsiä pystyyn. Aamuinen pilvipeite rakoilee, uintisäästä on tulossa enimmäkseen aurinkoinen.
Lähtöpaikka on joenmutkassa, pohjoisrannalla. Joki virtaa niin laiskasti, että on pakko vielä varmistaa, kumpaan suuntaan se oikein kulkee – mihin päin tästä on tarkoitus lähteä.
”Saa uida!” Kotiranta kuuluttaa.
Väripallot alkavat liikkua yhtenä ryppäänä. Alku on yhtä surkeaa räpiköintiä. Tämän tästä joku kanssauimari osuu eteen tai törmää jalkoihin takaapäin, ja minut ja uintiparini yhdistävä swimrun-köysi kiertyy jatkuvasti käden tai nilkan ympärille.
Tässä märkäpukujen keitoksessa ei huomaa, ketä tulee muksauttaneeksi. Toivon, etten vahingossa kauho päin presidentin rouvaa.
”Tää on ihanaa!” joku hihkaisee.
Ja kun joukko pikkuhiljaa vähän levittäytyy jokeen pitemmäksi nauhaksi ja ympärilleen saa paremmin tilaa, niin ihanaa totisesti on. Tosin virtausta ei ensin tahdo löytyä, ja matka tuntuu etenevän hitaasti.
Koska vapaauinti ei ole vahva lajini, uin kaikilla keksimilläni tavoilla: rintauintia, sammakkoa selällään, puolelta toiselle vaappuvaa, räkäistä kroolausta pää pystyssä. Rintauinti vain ei tahdo luonnistua tavallisessa märkäpuvussa, se kun kelluttaa liikaa jalkoja.
Kiroan saamattomuuttani, etten treenannut vapaauintia ennen tapahtumaa. Toisaalta vapaata kauhoessa jää paljon maisemia näkemättä, ja vedessäkään ei ehdi oikein katsella mitään.
Sitä paitsi: tämähän ei ole mikään kilpailu. Kun malttaa hetkeksi höllentää räpiköintiään, antaa itsensä vain lillua vedessä ja nauttii maisemista, huomaa liikkuvansa eteenpäin uimattakin.
Virtaa se.
Lue myös: Kun olohuoneesta näkyy Norjaan – Näin elelee Suomen pohjoisin asukas valtakunnan huipulla
Veden korkeus vaihtelee
Vettä on joessa nyt puolitoista metriä enemmän kuin vuotta aiemmin järjestetyssä alamäkiuinnissa. Veden korkeuden vaihtelu on Oulankajoelle ominaista. Joen nimikin tulee vanhasta suomen kielen sanasta oulanka, joka tarkoittaa tulvivaa.
Joen yläjuoksulla ei ole järviä, jotka liudentaisivat pinnanvaihteluita – jos Sallassa on kunnon rankkasade, joen vesi voi alajuoksulla nousta metrin.
Edellisvuonna uimarit joutuivat monin paikoin välillä kävelemään. Nyt matalimmissa paikoissa saa mennä käsipohjaa, mutta koko matkan voi periaatteessa uida. Välillä vaihdan silti kävelyksi, jotta vatsa ei ihan viistäisi paikoin kivistä pohjaa.
Ensimmäisen huoltopisteen pitäisi olla kahden kilometrin kohdalla, mutta kun olemme pulikoineet joessa jo varmasti ainakin tunnin, joenmutkan takaa paljastuu aina vain uusi, samanlainen jylhä ja autio metsämaisema. Mieleen hiipii epäilys: miten ihmeessä ehdimme perille ajoissa? Aikaa maalin sulkeutumiseen on lähdöstä vain viisi tuntia.
Kun hiekkasärkälle venekuljetuksin rakenneltu huoltopiste viimein ilmestyy mutkan takaa näkyviin, olemme ”uineet” tunnin ja viisitoista minuuttia. Myöhemmin käy ilmi, että alkupätkä oli ainakin kolme kilometriä, ehkä jopa enemmän.
Otamme pikaisesti urheilujuomaa ja jatkamme matkaa.
Kylässä taimenen kotona
Ensimmäisen huoltopisteen jälkeen itselle sopiva uintityyli alkaa löytyä ja virtakin kovenee. Matalammissa kohdissa, kun joenpohja on näkyvissä, teen pitkiä sukelluksia ja nautin vauhdista ja karuista näkymistä: välillä pohja on pelkkää aaltoilevaa hiekkaa, jossa veteen siivilöityvä auringonvalo läikehtii, välillä pikkukivien mosaiikkia. Harvakseltaan jossain vilahtaa pikkukala.
Vain kerran alta vilahtaa ohi jokin isompi vedenelävä. Se saattaa olla taimen.
Oulankajoessa elävä järvitaimen vaeltaa Venäjän järville einehtimään ja palaa sukukypsänä kotijokeensa kutemaan. Se on uhanalainen ja ollut pitkään vaikeuksissa. Kymmenisen vuotta sitten taimenkantaa alettiin hoitaa yhteistyössä Venäjän kanssa, mutta viime vuosina taimenen kalastusta ei ole tunnetuista syistä enää yhdessä säännelty.
Yksi uhka taimenelle on myös ilmaston lämpeneminen.
Uimareille oli etukäteen iloinen uutinen, että Oulankajoen vesi on nyt lämmintä, noin 19-asteista – se voi joskus kesälläkin jäädä alle 14 asteen. Taimenelle uutinen on kuitenkin huono. Pyydystä ja päästä -kalastustakin on välillä rajoitettu korkean lämpötilan vuoksi, sillä kun vedessä on lämmön vuoksi vähemmän happea, pyydystystilanteet stressaavat taimenta liikaa.
Nousen pintaan haukkaamaan happea ja ihailen pohjoista maisemaa. Hiekkasärkälle on ilmestynyt kaksi poroa, emä ja vasa. Pikkuporo astelee huterin jaloin vedenrajaan juomaan.
Tämä on taimenen koti ja pikkuporon koti. Minä olen täällä vieras, märkäpukuinen ja pärskivä häiriö, vain käymässä.
Se on hyvä muistaa, vaikka virran viemänä olisi kuinka elämyksellistä ja ihanaa.
Perille pääsy harmittaa
Alamäkiuinnin päätepiste on Jäkäläniemessä, vain muutaman kilometrin päässä itärajasta. Kilometrien hiljaisten metsätaipaleiden jälkeen maalialue näyttää siltä kuin erämaahan olisi tiputettu kokonainen festivaali: vesirajassa maalia merkkaava lippurivistö, iso ruokateltta, pieniä mustia telttasaunoja ja kymmenittäin auringossa paistattelevia ihmisiä.
Vaikka matka on ollut pitkä, perille pääsy jotenkin harmittaa. Kun irrottaudumme virran imusta, killumme laiskasti kohti rantaa – tämä ei ole kilpailu, ei tässä nyt mitään loppukiriä tarvita.
Meiltä meni 12 kilometrin matkaan neljä tuntia ja viisitoista minuuttia. Maalissa kuulemme, että presidentti on uinut 24 kilometriä neljässä ja puolessa tunnissa.
Mainitsinhan jo, että tämä ei ole kilpailu?
Vaikka onhan elämä alati jonkinlaista kilvoittelua. Niin kuin nytkin tämän nahkean märkäpuvun riuhtominen pois päältä. Kun olen viimein onnistunut siitä kuoriutumaan, pääsemme saunaan.
Se on Oulankajoen rypistämälle eränkävijälle paras palkinto.
Juttuun on haastateltu Oulun yliopiston Oulangan tutkimusaseman johtajaa Riku Paavolaa.
