Reportaasi: Yö Evon majavamailla – Öinen metsä saa pienet asiat tuntumaan suurilta

Kello on 22.30. Olemme istuneet hievahtamatta lähes puolitoista tuntia. Yön yli on aikaa. On äänetöntä, linnutkin nukkuvat. Tumman lammen rannassa tuoksuu märkä suo, villasukka saappaan sisällä tuntuu kostealta.

Pepe Forsberg hiipii mättäitä pitkin meitä kohti voitonriemua kasvoillaan.

”Löysin majavan, nyt lähdetään”, hän kuiskaa.

Vesi loiskuu, kun painelemme suon poikki. Nousemme rinnettä mäntymetsän läpi ja talsimme kohti pientä järveä. Kivet kolisevat Pepen päättäväisten askelten alta.

Järven pinta on ensisilmäyksellä tyyni. Sitten jokin näyttää uivan pää pinnan yläpuolella kaislikkoa kohti. Majava! Meidät kuultuaan se mätkäyttää hännällään veden pintaa ja katoaa syvyyksiin. Pinnan väreily paljastaa kuitenkin sen liikkeet. Nyt se menee pesää kohti.

”Tämän nimi on Gamma. Veikkaan, että kohta niitä tulee lisää”, Pepe kuiskaa.

Metsässä on aina perillä

Olemme tulleet yöksi metsään selvittämään, mitä siellä tapahtuu öisin ja millaista voimaa puiden siimeksessä voi saada. Oppaanamme on Luonnonperintösäätiön toiminnanjohtaja, kirjailija Pepe Forsberg. Hän viettää vaimonsa Paulan kanssa metsässä öitä usein, ja Pepe on ollut tätä edeltävänkin yön kuusten ja mäntyjen keskellä.

Mutta palataan muutama tunti ajassa taaksepäin.

19.00 Pepen ja Paulan kotona kahvipannu on kuumana ja pöydässä korvapuusteja. Amstaffi Lili haistelee vieraat, sitten se menee makoilemaan lattialle. Ikkunasta näkyy piha ja sitä reunustavat lehdot.

Lammin lehtimetsät ja biologinen asema ovat yksi syistä, miksi Pepe ja Paula ovat muuttaneet Lammille. Lisäksi täältä ajaa hetkessä Evolle, jossa he tekevät kirjaa majavista. Sinne mekin olemme menossa.

Luonnon keskelle Pepeä ja Paulaa vetää halu nähdä ja kokea. Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu.

”Virkistäytyminen on iso syy. Havainnot, ja se jännitys. Moni hakee adrenaliinia jostain muusta, me istumme kameran kanssa. Ja aina ei tarvitse edes nähdä mitään. Ajatus siitä, että kohta voi tapahtua jotain, riittää”, pariskunta kertoo.

Metsässä Pepe on nähnyt kolmesti karhun, ja kerran Pepe ja Paula sattuivat lähelle hirvenvasaa ja sen emoa.

”Yleensä luonto tulee meidän luoksemme. Kerran menimme kuvaamaan majavaa, ja yhtäkkiä kuvasimme kahdella kameralla euroopansaukkojen lisääntymistä. Ne tulivat neljän metrin päähän meistä”, Pepe kertoo.

Metsässä pienetkin hetket ovat sykähdyttäviä elämyksiä. Kun palokärki lentää hiljaisen lammen yllä tai töyhtötiainen lennähtää viereen. Ja se, miltä mäntymetsä tuoksuu aurinkoisella säällä.

”Metsässä on aina perillä. Se on kuin purjehtiminen. Sattuipa siellä mitä tahansa, kaikesta on iloinen”, Pepe sanoo.

Pepe Forsberg on huolissaan siitä, että metsät ovat yksipuolistuneet. Lehtipuiden sijaan kuuset ja männyt valtaavat alaa eikä metsä saa vanheta rauhassa. © Tommi Mattila

Kun asfatti päättyy, alkaa metsä

20.20 On aika lähteä Evolle. Yöksi ei ole luvassa sadetta, joten olosuhteet luonnon tarkkailuun ovat hyvät. Paula jää kotiin, mutta Pepe starttaa matkailuautonsa.

Pepelle autoilu on tuttua, sillä Luonnonperintösäätiöllä on 130 suojeltua aluetta ympäri Suomea. Koronapandemia on lisännyt vanhojen metsien rauhoittamiseen tarkoitettujen lahjoitusten määrää. Viime vuonna säätiö suojasi 20 aluetta, mutta nyt pelkästään huhtikuun aikana säätiö hankki seitsemän uutta suojelualuetta.

Asfaltti vaihtuu hiekkatiehen, kun ohitamme Evon metsäopiston. Asutus päättyy ja ympärillä on vain puita tai vesistöä.

”Tähän sopisi tiedekansallispuiston parkkipaikka”, Pepe sanoo hetken päästä.

Aloite Evon tiedekansallispuistoon on syntynyt Pepen, Hanna Rostin, John Loehrin ja Niko Napun kynästä. Tavoitteena on turvata valtion ja Metsähallituksen omistamien vanhojen metsien ja niissä viihtyvien uhanalaisten eläinlajien tulevaisuus.

Suojelu on myös EU:n suunnitelmissa. Euroopan parlamentti hyväksyi kesäkuussa biodiversiteettistrategian, jonka tavoitteena on pyrkiä suojelemaan 30 prosenttia maa- ja meripinta-alasta vuoteen 2030 mennessä. Tällä hetkellä Etelä-Suomen metsistä on suojeltu noin kolme prosenttia.

Evosta on yritetty saada kansallispuistoa kahdesti aiemminkin, mutta nyt aloite on edennyt jo valmisteluvaiheeseen. Evon kohtalo ratkeaa syksyllä. Uusimman aloitteen takana on muun muassa 50 tutkijaa, Helsingin yliopisto, Suomen WWF ja Greenpeace. Metsästäjät vastustavat 6 200 hehtaarin kokoiseksi kaavailtua kansallispuistoa, sillä alue on ollut tärkeää metsästysmaata.

”Evon metsä on poikkeuksellisen laaja, 22 000 hehtaaria, joten kansallispuistoalueen ulkopuolelle jäisi maata myös muuhun käyttöön. Kansallispuistohankkeessa yhdistettäisiin kaksi vanhaa metsää. Jos populaatio pääsisi kasvamaan siellä, se ruokkisi metsästäjienkin harrastusta.”

Tien vasemmalla puolella on yhä tiheää, vanhaa kuusikkoa. Se on suojeltua Natura-aluetta. Oikealla puolella sen sijaan puinen maisema surkastuu avohakkuuseen, ja niiden jälkeen tien vieressä lojuu tukkipinoja. Alue on Hamkin opetusmetsää.

”Siinä on 50-vuotiasta puuta”, Pepe sanoo tukit nähdessään.

Pian ohitamme osittain tielle kaatuneen koivun. Se on majavan tekosia. Mitä pidemmälle tie jatkuu, sitä enemmän näemme kaadettuja lehtipuita.

”Sarastus on aktiivisin tunti. Kun puihin tulee valoa, linnut heräävät”, Pepe Forsberg sanoo. © Tommi Mattila

Suo on seikkailukohde

21.00 Perillä. Jätämme auton parkkiin. Puiden takana alhaalla näkyy pieni järvi, joka johtaa puron kautta nimettömälle lammelle. Menemme ensin sinne. Tästedes pitää olla hiljaa, jos haluaa nähdä eläimiä.

Kuusten kerkät ovat vielä vaaleanvihreitä. Vesi lorisee, tuuli heiluttelee puita, hyttyset inisevät. Tiyy, tiyy, tiyy. Yksinäinen laulurastas laulaa jossain. Lentokoneen kohina on ainoa ihmisestä muistuttava ääni.

Lähdemme laskeutumaan lammelle mäntymetsän läpi juurakkoista polkua pitkin. Kahluusaappaat suhisevat, sitten Pepe nostaa käden ylös ja pysähtyy kuuntelemaan. Nyt pitää hiipiä aivan hiljaa. Majavien pesä on oikealla puolella rannan tuntumassa.

Lammen rannalla on kumoon kaadettu vihreä soutuvene, mutta sinne päästäksemme meidän pitää kulkea suon yli. Pepe menee ensin ja näyttää, mihin kannattaa astua. Suo on syvää, mutta puiden juurten ja tänne tuotujen lankkujen päällä pysyy kuivana. Ensimmäisellä askeleella vesi kuitenkin valuu saappaan sisään. Kuuluu kuin imukupin ääni, kun jalan nostaa suosta.

Temppuradan jälkeen saavumme veneelle ja istumme sen päälle odottamaan. Nyt on oltava hiljaa ja liikkumatta.

Metsä tekee pienestä suurta

21.30 Ensin äännähtää tavi, sitten kyyhky. Rantasipi hyppää tukin päälle hetkeksi, sitten se lentää matkoihinsa.

Hyttysten pörinä, pöllön humina, käen kukkuminen, sammakoiden kurnutus, tuulessa heijuva ruoho. Hiljaisuudessa äänet voimistuvat ja luonto kuulostaa sinfoniaorkesterilta. Vastarannalta metsien hämäristä kuuluu äänekäs rasahdus, joka rikkoo harmonista äänimaailmaa.

”Kuulitko, siellä on hirviä”, Pepe kuiskaa.

22.20 Aika tuntuu pysähtyvän ja menettävän merkityksensä. On vain metsä, vain tämä hetki. Olemme olleet paikallamme melkein tunnin, mutta se tuntuu minuuteilta. Hetki olisi täydellinen, jos ympärillä ei inisisi kymmeniä ahnaita hyttysiä.

Hiljaisuudessa kuuloaisti on tarkentunut niin, että lammen toisella puolella humisevan koivun ääni erottuu muista ympärillä olevista puista. Vatsan murahdus kuulostaa huudolta. Pienistä äänistä tulee suuria.

Viimeiset auringonsäteet valaisevat mäntyjen rungot punertaviksi. On vielä lämmin. Linnut heräävät taas hetkeksi. Pepe hiipii kameran jalustan luo. Se on kohdistettu majavanpesää kohti.

”Normaalisti majavat ynisevät tähän aikaan, mutta ne varmaan aistivat, että jotain outoa on menossa. Odotellaan vielä hetki.”

Hetken päästä Pepe lähtee katsomaan majavien työmaalta, ovatko eläimet puunkaatopuuhissa. Hän katoaa metsään. Kun hän palaa, majava on löytynyt.

Haapa on majavan suurinta herkkua, mutta se kaataa myös koivuja ja raitaa, ja hädän hetkellä maistuu myös havupuu. © Tommi Mattila

Saalistajat tarkkailevat hiljaa

23.30. Järvellä uiskennellut majava on kadonnut näkyvistä. Suurelta kiveltä näkee kuitenkin viiden metrin korkeudesta lähes suoraan pesälle, joten sytytämme taskulamput ja lähdemme metsään. Sammal peittää kiviä ja kuusissa roikkuu naavaa.

Kiipeämme valtavan järkäleen päälle. Täällä Pepe on kököttänyt tuhansia tunteja, niin kauan, että majavat ovat tottuneet hänen hajuunsa.

”Kun olin tuolla alhaalla, majavat toivat minulle haapakeppejä.”

23.45 Ilmassa lentelee vain yksinäinen yökkönen. On hämärää, mutta lähes täysi kuu loistaa kirkkaana kuin hehkulamppu. Koko metsä tuntuu nyt nukkuvan.

”Vain saalistajat ovat hereillä, mutta ne ovat hiljaa. Veikkaan, että meitäkin tarkkaillaan juuri nyt. Voi olla pöllö, voi olla ilves. Kun metsässä liikkuu paljon, tuntee, että joku tarkkailee”, Pepe sanoo.

Jos selän takana on saalistajia, ne eivät päästä pihaustakaan. Sammakko sen sijaan kurnuttaa alhaalla järvellä.

”Se on hyvä merkki! Majavat kuulevat sen ja tietävät, että on turvallista.”

Hetken päästä kurnutus vaihtuu vienoon ujellukseen. Pepe kertoo, että se tarkoittaa, että majavia on pesässä kaksi. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Metsä alkaa olla niin hiljainen, että palaamme järven rantaan.

00.25 Järveltä kuuluu äänekäs loiskahdus. Sehän on se majava. Se on uinut koko ajan samassa paikassa. Toisen loiskahduksen jälkeen majava katoaa näkyvistä.

Jokaisella on luonnossa roolinsa

00.40 Palaamme asuntoautolle. Pepe laittaa vesipannun kiehumaan. Kun vesi höyryää, hän sekoittaa siihen pikakahvia ja tarjoaa suklaata. Pepeä ei väsytä, sillä hän on tottunut valvomaan. On aikaa jutella.

Pepen halu suojella luontoa syntyi jo lapsena. 4-vuotiaana hänelle alettiin tilata Aku Ankan sijaan Merten salaisuudet -lehteä. Kodin eteisessä komeilee yhä Jacques Costeaulta vuonna 1976 saatu kunniakirja.

”Jos kaikki näkisivät saman kuin minä päivittäin, hekin tajuaisivat, että tätä ei voi antaa vain mennä.”

Hän muistuttaa, että luonnossa jokaisella on roolinsa. Majava hyödyttää jyrsijöitä, jotka juoksentelevat niiden pesässä. Kun vesi nousee majavien padon ansiosta, tulee hyttysiä, ja niiden perässä lepakoita. Majavien kaatamissa lahopuissa taas mönkii toukkia, joista tikat tykkäävät. Ketjua voisi jatkaa loputtomiin.

Sama pätee myös puihin.

”Tutustuin Kanadassa metsien kommunikaatioketjuihin. Kun tutkittava siemenpuu peitettiin, se pystyi kertomaan äitipuulle, mitä aineita siltä puuttuu. Tämä todettiin radiologisilla kokeilla. Jos metsistä alkaa kaataa puita, tapahtuu sama kuin internetille. Kommunikaatioverkostot kaatuvat.”

Ennen kuin Pepe omistautui luonnonsuojelulle, hän opiskeli kauppatieteilijäksi ja teki kansainvälistä uraa norjalaisessa pörssiyhtiössä. Elämästä puuttui kuitenkin syvempää merkitystä.

”Aiemmassa työssä kiipesin vuorille seikkailemaan tai menin metsään hakemaan virtaa, kun työ tuntui raskaalta. Metsään meno on terapiamuoto. Täällä on helppo kirjoittaa, kun on niin hiljaista.”

Pepe asui vuosikausia muun muassa Kanadassa ja Dominikaanisessa tasavallassa, jonne hän oli perustamassa kansainvälistä koulua. Hän muutti pysyvämmin Suomeen viisi vuotta sitten. Tuolloin hän päätti, että haluaa antaa enemmän maailmalle ja alkaa viettää enemmän aikaa luonnossa.

Entisessä työssään Pepelle kertyi 250 matkapäivää vuodessa. ”Nyt kun vietän jatkuvasti aikaa metsässä, huomaan, että on vähän liikaakin virtaa. Teen kolme kirjaa vuodessa.” © Tommi Mattila

Metsä herää varhain

2.15. Pimein hetki on jo päättymässä. Odotellessa päätämme huilia hetken. Tunnin päästä metsässä on jo täysi konsertti käynnissä ja aurinko paistaa kirkkaasti kuin päivällä. Pilvet ovat värjäytyneet vaaleanpunaisiksi. Pepe tunnistaa äänten seasta pajulinnun, sitten peipon ja tiaiset.

4.15 Menemme taas järvelle, mutta uimareita ei nyt näy. Rannassa orvokki ja ahomansikka kukkivat ja ilmassa tuoksuu kielo. Hetken ihmettelyn jälkeen jatkamme metsäkävelyä pienen matkan Haapajärvelle.

Vesi on noussut ja maa metsäpolun vieressä muistuttaa rämettä. Puiden seasta kuuluu palokärjen kirkaisu. Järven pinta väreilee kuin uuden aamun odotuksesta. Vesikirppuja. Ilma on kirkas kuin raikas lähdevesi. Ohitamme muurahaispesän, jota palokärki on käynyt nokkimassa. Pepe pysähtyy ja mittaa paksua mäntyä katseellaan.

”Alkaa olla satavuotias”, Pepe sanoo.

Järvi jatkuu 1,5 kilometrin päähän. Pepe arvelee, että yöllä näkemämme majava on rakentanut padon järven toiselle puolelle. Kun lähdemme taas liikkeelle, linnut livertävät teräviä varoitusääniään. Meidät on kuultu.

5.00 Metsä alkaa olla heräillä. On aika lähteä kotiin. Yön valvomisesta huolimatta mieli on virkeä ja aistit levänneet. Sydän lyö rauhallisesti ja koko kroppa tuntuu levolliselta. Metsä on tehnyt tehtävänsä.

Matkailuauto helpottaa öisiä metsäretkiä, sillä sisällä voi käydä nukkumassa tai hörppimässä kahvia. © Tommi Mattila