Espoolainen it-mies Kai Kiiskilä on myös Lapin revontulia jahtaava eräopas – ”Jaettu ilo on paras ilo!”

Lapin taivaan loimu, erämaan hiljaisuus ja tunturien valkoinen äärettömyys ovat osa Kai Kiiskilän arkea. Espoolainen it-alan ammattilainen on onnistunut siinä mistä moni suomalainen haaveilee. Etätöitä, lähitöitä ja eräretkeilyä sopivassa suhteessa.

Kai Kiiskilä odottaa kärsivällisesti revontulien syttymistä Inarin Ukonjärvellä.

Lapin taivaan loimu, erämaan hiljaisuus ja tunturien valkoinen äärettömyys ovat osa Kai Kiiskilän arkea. Espoolainen it-alan ammattilainen on onnistunut siinä mistä moni suomalainen haaveilee. Etätöitä, lähitöitä ja eräretkeilyä sopivassa suhteessa.
Teksti: Teksti ja kuvat: Marjo Tynkkynen
Jaa artikkeliLähetä vinkki

Erämaajärvestä virtaa puro, joka nostaa vettä jään päälle.

”Älä astu sinne märkään! Lumikengän pohjaan kerääntyy paakku ja sitten askel muuttuu raskaaksi”, varoittaa Kai Kiiskilä, 53.

Vetinen, tumma jalanjälki muistuttaa talvisen luonnon arvaamattomuudesta Inarin perämailla. Kierrämme sulan kohdan turvallisen matkan päästä. Syvän puuterilumen ei luulisi pitävän ääntä, mutta se nassahtelee vaimeasti askelluksen alla.

Kukkuroilleen pakattu ahkio suhisee vaimeasti liukuessaan, kun laskeudumme järven jäälle. Välillä pulkka kupsahtaa nurin ja on tallustettava punnertamaan se takaisin pystyyn. Olemme matkalla revontulten luo, mistä on tullut Kai Kiiskilän toinen työ. It-alan osaaja on nykyään myös eräopas ja luvannut näyttää meille, millainen on erämaan talvi, joka vei hänet mukanaan.

Revontulikuiskaaja Kai Kiiskilä tähystää pohjoista taivasta Taimenjärven jäällä. Revontulet tanssivat. © Marjo Tynkkynen

Revontulikuiskaaja Kai Kiiskilä tähystää pohjoista Taimenjärven jäällä, kun revontulet kulkevat läpi taivaan kannen. © Marjo Tynkkynen

Täysikuu nousee taivaanrannasta ja maalaa Pohjois-Lapin tunturimaiseman purppuran sävyillä. Metsäraja piirtyy tummana raitana tunturin kylkeen. Kun kuu nousee korkeuksiin, maisema vaihtuu hyytävän sinisen vivahteisiin.

Kai Kiiskilä seisoo keskellä Taimenjärveä. Yö on kylmä, -25 astetta. Pienet lumihiutaleet kimaltelevat otsalampun valokiilassa kuin timantit. Yö on jähmettynyt paikoilleen, eikä kasvoilla tunnu tuulen henkäyskään. Silti poskia nipistää. Kylmyys alkaa luikerrella myös kostean paidan selkämykseen lähes heti, kun hien ihon pintaan nostanut liike lakkaa.

Kiiskilä nojaa sauvoihinsa ja tutkii pohjoista taivasta. Katse seuraa Otavan tähtikuviota, siitä kohti taivaan lakea ja Pohjantähteä. Kulkijan on viisasta tuntea tähtitaivaansa, vaikka varusterepusta löytyisikin moderneja suunnistusvälineitä.

”Tuonne järven etelärannalle laitetaan leiri.”

Leiripaikaksi valikoituu Taimen­järven eteläranta suojaisan rinteen juurella. © Marjo Tynkkynen

Leiripaikaksi valikoituu Taimen­järven eteläranta suojaisan rinteen juurella. © Marjo Tynkkynen

Ensin tulet, sitten muu

Luminen rinne laskeutuu jyrkästi alas ja järven partaalle muodostuu suojainen niemeke. Iso puu tarjoaa tukea majoitteen pystyttämisessä. Yövymme louessa eli loudessa, joka on perinteinen suomalainen puolikkaan kodan mallinen avotulimajoite.

Taivasalla on mukavampi nukkua kuin teltassa; uneen saa vaipua tähtien alla ja on helpompaa pukeutua seisten kuin kyyryssä. Lumisateen tai tuulen varalle meillä on kuitenkin mukana tarppi, yksinkertainen suorakaiteen muotoinen vedenpitävä kangas.

Ensin on kuitenkin tampattava leiriä varten tiivis pohja. Hyvä ei tule kiireellä. Sitten odotellaan, sillä lumen on annettava asettua puolisen tuntia.

”Sillä välin tehdään tulet. Sitten vasta huolehditaan muusta”, Kai Kiiskilä ohjeistaa.

Tuli on elämänlanka; sillä sulatetaan juomavesi, valmistetaan ruoka, kuivatellaan vaatteet ja lämmitetään viluinen retkeilijä. Kiiskilä on kulkenut pohjoisen metsissä ja erämaissa pikkupojasta lähtien. Ensimmäisen kerran Kuusamon Karhunkierros taittui isän tekemän putkirinkan ja oman partiopuukon kanssa jo ennen kouluikää.

Työskenneltyään 25 vuotta saman kansainvälisen teknologiayrityksen palveluksessa Kiiskilästä tuntui, että olisi korkea aika ladata akkuja ja toteuttaa kymmenisen vuotta mielessä muhinut haave eräopaskoulutuksesta. Hän otti vuoden opintovapaata ja palasi koulun penkille.

Nyt hänellä on kesäkoti Espoossa ja talvikoti Saariselällä. Arkipäivät kuluvat etätöissä tuvan pöydän ääressä, muu aika maastossa asiakkaiden kanssa tai ilman.

Kiiskilän aikuiset pojat kävivät joulun alla ensimmäistä kertaa katsomassa, mitä isä pohjoisessa touhuaa.

”Onneksi sattui ihan jäätävän hienot revontulet taivaalle juuri kun kundit tuli kylään.”

Kylmä, kylmempi, kylmin

Iso risukeitin rätisee ja puhkuu, kun tiukkaan ahdetut halot lyövät korkeita lieskoja. Talvella ahkiossa kulkevat mukana myös polttopuut tai briketit bensakeittimen lisäksi. Keltainen loimotus on kuin huutomerkki pimeässä erämaassa. Kuinkahan moni silmäpari meitä tarkkailee?

Kasvoja alkaa pian kuumottaa ja rommitujaus lämmittää rintaa. Välillä täytyy kääntää selkä tulelle, kun tulee liian kuuma. Taitaja ei kuitenkaan kyyristele vain liekkien tuntumassa.

Kai Kiiskilä huomauttaa, että talviretkeilyssä on tärkeää pysyä liikkeessä. Puuhastellessa ei yllätä vilu. Ennen nukkumaanmenoa kannattaa lämmittää keho pienellä kävelyllä. Jos makuupussiin menee kylmin varpain, ei lämpene koko yönä. Apuvälineet toki helpottavat. Pussin jalkopäähän voi laittaa kuumavesipullon, joka lämmittää koko pussin sisältä nopeasti.

Kai Kiiskilä on luonut oman suhteensa kylmään. Esimerkiksi Kaitsu-kylmä tarkoittaa sellaista olotilaa, jolloin pitäisi laittaa lisää vaatetta, mutta ei vielä viitsi. Sitten on se kylmä, johon ei auta edes se viimeinen ahkiosta päälle vedetty vaate. Silloin seikkailun luonne muuttuu leppoisasta Kaitsu-kylmästä selviytymispeliksi. Täytyy punnita jäljellä olevat vaihtoehdot, koska olosuhteet voivat muuttua nopeasti.

Kiiskilä kertoo, että tiettyyn pisteeseen asti kylmän hallinta on ihmisen mielessä. Siksi on hyvä tuntea omat rajansa, kun suunnittelee talviretkeä. Jos epämiellyttävyyskerroin kasvaa liian suureksi, ei kannata lähteä kiusaamaan itseään.

Loue on pystytetty ja risukeitin lämmittää mukavasti. © Marjo Tynkkynen

Loue on pystytetty ja risukeitin lämmittää mukavasti. © Marjo Tynkkynen

Leiri on vihdoin pystyssä. Viltit ja untuvatäytteiset makuualustat eristävät tehokkaasti maasta hohkaavan kylmän. Hyvästäkään makuupussista ei ole hyötyä, jos kylmä puskee takapuolen alta.

Minttutee höyryää kuksassa ja ruokatermoksessa kuljetettu chilillä terästetty kanakeitto lämmittää jo vatsaa. On aika painua pehkuihin. Paksun untuvamakuupussin sisällä lämpö alkaa levitä jäseniin ja pään yli vedetty pipo pitää nenänpään lämpimänä. Tuli on sammunut ja vain kylmä kuu luo mielikuvituksellisia varjoja leiriin.

Taivas on edelleen tähtien rei’ittämä ja pohjoisessa kajastaa heikko revontulien viherrys. Uni tulee yllättäen.

Aamu maiseman keskellä

Kaksi korppia lentää järvellä. Aamulento heräilevän leirin yli.

Yöllä on satanut luntakin ja noussut tuuli. Sikeästi nukkuessa tästä kaikesta olemme olleet kuitenkin autuaan tietämättömiä. Kiiskilä kertoo, että kaupungissa unet jäävät usein lyhyiksi ja unen laatu ei ole niin hyvä kuin luonnon helmassa.

”Taivasalla heräämisessä ihan parasta on myös edessä aukeava maisema, kun saa silmät auki”, Kai Kiiskilä sanoo.

Joskus hän on herännyt myös satunnaisen vierailijan ääneen.

”Kerran maakotka laskeutui humahtaen käkkärämännyn latvaan. Valkoselkätikka on nakuttanut kerran jos toisenkin läheistä keloa eteläisessä Suomessa.”

Uusi päivä, sama pakkanen. Se ei ole hellittänyt otettaan. Lisäksi tuuli on alkanut pöllyttää hienoa puuteria, joka sulaa hetkessä kasvoille. Se polttaa. Kuka kaivautuisi lämpimästä sytyttämään tulet?

Kuksan verran nokipannukahvia maistuisi, mutta joutilaina jäämme tuijottamaan maisemaa. Kaitsu pohtii lempinäkymäänsä Lapissa. Luminen erämaa ja sen keskellä sula vesi. Siinä on jotain mystistä.

”Melkein luonnonvastaista. Näin kerran talvipakkasella, kun jään alta paljastuneesta pienestä sulasta sukelsi pintaan koskikara. Olin tuijotellut vettä jo jonkin aikaa, eikä se lintu siitä samasta reiästä mennyt. Mistä ihmeestä se tuli? ”

Lopulta kahvinhimo ja raaka tuuli patistavat kahvintekoon ja purkamaan leirin. Matka jatkuu puron vartta etelään.

Kurun pohjalla Kiiskilä osoittaa hyppykiveä. Vatsanpohjasta kouraisee kun tuolta hyppää. © Marjo Tynkkynen

Kurun pohjalla Kiiskilä osoittaa hyppykiveä. Vatsanpohjasta kouraisee kun tuolta hyppää. © Marjo Tynkkynen

Hyppy tyhjyyteen

Kuru, jossa kuljemme, ei ole kovin syvä, mutta se on kapea, kivinen ja luminen. Tunturikoivujen paljaat oksat taipuvat lumen painosta holvikaariksi, jotka tipauttavat taakkansa takin kauluksesta niskaan.

Matka taittuu hitaasti ja sauvalla on tunnusteltava reittiä. Isojen kivien välissä näkyy mustia pohjattomia onkaloita. Välillä sauva katoaa metrin syvyyteen.

”Tuolla on hyppykivi”, huudahtaa Kiiskilä innoissaan.

Kurun reunalla, muutaman metrin korkeudessa törröttää kieleke, josta voi hypätä lumikengillä syvään hankeen, kun on tarpeeksi lunta. Hyppy valkoiseen tyhjyyteen kuopaisee vatsanpohjasta.

Kevättalvella lumen koostumus voi muuttua paljon säiden vaihtelun tuloksena. Kulkijan täytyykin tuntea olosuhteet ja maasto, ennen lumeen hyppäämistä.

Kurun päästä alkaa nousu korkeampaan maastoon. Ylhäällä suurten ikimäntyjen katveessa pidetään ansaittu tauko ja juodaan kuumaa variksenmarjamehua. Lumikengät vaihtuvat liukulumikenkiin, lyhyisiin ja leveisiin suksiin, joissa on nousukarvat. Niillä taival taittuu joutuisammin loivassa umpihangessa.

Lumikengät kiinnitetään reppuun ja matka jatkuu. Tunturin laella jäämme tuijottamaan auringon pinnistelyä horisontin rajalla. Se maalaa taivaanrannan punaisen ja oranssin sävyihin. Lupaus keväästä.

On hiljaista. Vain jänis on jättänyt maisemaan jälkensä.

Kolme vuosikymmentä palvellut kuksa on uskollinen matkakumppani. Kuuma variksen­marjamehu lämmittää kovassa pakkasessa. © Marjo Tynkkynen

Kolme vuosikymmentä palvellut kuksa on uskollinen matkakumppani. Kuuma variksen­marjamehu lämmittää kovassa pakkasessa. © Marjo Tynkkynen

Revontulikuiskaaja – Jaettu ilo, paras ilo

Kuvauskalusto on valmisteltu hyvissä ajoin illan revontulijahtia varten. Kameran objektiivien tarkennus on teipattu äärettömään, varavirtalähteet ja kameran akut on ladattu.

Linssinlämmitin, tähtiseuraaja, kamerajalustat, otsalamppu, varaotsalamppu ja varahanskat on pakattu reppuun. Sitten vielä yksi välikerros merinovillaa ja kertakäyttöiset kädenlämmittimet varmuuden vuoksi taskun pohjalle.

Vilkuilemme jännittyneenä pilvitutkan kuvia puhelimesta. Olemme ottaneet avuksi nyt myös auton, jotta pääsemme helposti hyvään paikkaan kuvaamaan.

”Kun tämä aurinkotuulikäppyrä menee näin ja tämä toinen käppyrä menee näin, niin sitten voi taivaalla tapahtua mitä vaan”, Kaitsu sohii kännykän näyttöä pimeässä.

Seisomme nyt Inarin Ukonjärven rannalla. Ilma on kirkas ja tähdet kuin reikiä taivaassa. Kamerat on viritetty jalustoille ja tähyämme jokaiseen ilmansuuntaan.

Kiiskilä tunnetaan lisänimellä Revontulikuiskaaja. Reposet, kuten hän niitä kutsuu, ovat salaperäisiä ja puhuvat omaa kieltään.

”Mä juttelen niiden kanssa”, Kaitsu huomauttaa hymy suupielessä.

Revontulet ilmestyvät vihreinä valojuovina

Revontulet eivät ole helposti ennustettavissa, mutta jotain voi kuitenkin tulkita kännykän kahdesta sovelluksesta. Paikallisen sään, pilvitutkan ja aurinkotuulen parametrien avulla kokeneen taivaanvalkeiden metsästäjän osumatarkkuus lähentelee täydellistä.

”Kyllähän ne siellä taivaalla usein on, mutta varsinkin tänä talvena on ollut pilvistä. Joskus saa käydä tarkistamassa monta salaista paikkaa ennen kuin tärppää.”

Sitten meitä onnistaa! Pohjoisella taivaalla näkyy ensin pitkä vihreä rantu. Se liikkuu hitaasti. Sitten ilmestyy toinen rantu ensimmäisen alapuolelle.

”Nyt voi rävähtää! Tuo punainen väri tulee siitä, kun aurinkotuulen hiukkaset osuvat ilmakehän happiatomeihin.”

Taivas alkaa täyttyä vihreistä valojuovista. Kuin kiemurtelevia puroja avaruudessa.

Upeat revontulet

Kiiskilä riemuitsee, vihdoin taivaankannen täyttävä korona on leimahtanut täyteen loistoonsa. © Marjo Tynkkynen

”Pidä katse ylhäällä. Kohta voi leimahtaa pään päällä”, Kiiskilä intoilee.

Ei kestä kauaa, kun taivaankansi täyttyy nopeasti liikkuvista viuhkoista, jotka tuntuvat sukeltavan kohti maata. Vihreää, punaista ja purppuraa. Niska alkaa olla jumissa, kun luonnon oma ilotulitus on jatkunut parikymmentä minuuttia.

”Jaettu ilo on paras ilo! Yhteiseen kokemukseen voi aina palata ja se ruokkii ystävyyttä”, Kiiskilä sanoo.

Eräoppaan roolissa hän nauttii eniten revontulielämyksen jakamisesta muiden ihmisten kanssa. Kuvia hän ottaa itselleen harvoin, mutta kuvaa asiakkaitaan revontulinen alla. Kamera näkee enemmän. Ihmissilmä erottaa näkyvän valon spektristä parhaiten vihreän.

Kerran Kiiskilä vei aasialaisnaisen ja hänen tiibetinmastiffinsa revontuliretkelle. Koira istui pitkään paikallaan ja tuijotti leimuavaa taivasta. Voivatkohan eläimet nähdä revontulet eri tavoin?

Lopulta on aika pakata kamerat, vaikka revontulet jatkavat öistä tanssiaan taivaalla. Hymyni kertoo, että Kiiskilä on saanut parhaan palkinnon työstään: onnellisen revontulibongarin.

Seuraavan päivänä Kai Kiiskilän täytyy keskittää huomionsa etäpalaveriin taiwanilaisten yhteistyökumppanien kanssa. Monikohan heistä on nähnyt revontulet?

Illalla on kuitenkin taas suunnitelmissa moottorikelkkaretki tunturiin. Ehkä pilvet väistyvät ja Kaitsu saa taas kuiskia reposille salaisella kielellä.

Lue myös: Haluatko ihastella revontulia? Poimi vinkit ja linkit – Taivaan valkeita voit bongata läpi vuoden!

X