Saimaan kotimaisilla maatiloilla elää onnellisia eläimiä – Kasvattajat seuraavat karjaansa syntymästä kuolemaan
Näillä tiloilla kasvattaja tuntee eläimensä askeleet nurmelta pöytään, ja ne kerrotaan myös kuluttajalle.
Tulkaa, tulkaa! Sultsina, Pasha, Kuura, Jaakko, tulkaa! Siiriäisen luomutilan naudat ovat kuulleet emäntä Anna Siiriäisen kutsun. Kuva: Jonne Vaahtera
Aluksi näkyy paksu pilvi ötököitä. Sitten emolehmien ja vasikoiden takaa löntystää kärpästen laskeutumisalusta, puolitoista tonnia painava mörssäri Jaakko. Jaakko on kahdeksanvuotias siitossonni, jonka elämä herrana ja hidalgona on leppoisaa Hirvensalmella Saimaan rannalla.
Se tietää olevansa komea, mutta ei jaksa pitkään upeuttaan esitellä vaan kellahtaa makuulleen.
”Eilen sillä oli kaksi lehmää kierroksessa, toissapäivänä kai kolme. Ottaahan se voimille”, naurahtaa luomutila Siiriäisen emäntä Anna Siiriäinen.
Hän tekee tilan askareita vanavedessään 7-vuotias Veikko, konemies.
”On meillä Olli-sonnikin. Tunnen vasikat ja lehmät nimeltä”, Veikko kehaisee.
Se on kova suoritus, sillä tilalla on 80 charolais-nautaa.
”Nyt on s-vuosi, vasikoiden nimet alkavat ässällä. Vaikka Sempra, Suffeli, Slitering. Se on mun suosikki. Ja Sahti on iso sonnivasikka”, Veikko sanoo.
Sahdista saattaa tulla Jaakon veroinen mahtisonni, sillä se hännystelee lehmiä jo nyt, vaikka ikää on vasta 2,5 kuukautta. Luomukarjan keinosiementäminen on sallittua, mutta Siiriäisillä sonnit hoitavat homman.
Luonnollinen lisääntyminen on tärkeä osa luomutilan elämää, samoin elämän loppuminen ja tuttujen eläinkavereiden päätyminen lautaselle.
Anna ja Eerik Siiriäinen ovat harjoittaneet viisitoista vuotta luonnonmukaista viljelyä ja karjankasvatusta tilallaan Hirvensalmella. Kuva: Jonne Vaahtera
Rentoa eloa
Kaikki alkaa syntymästä. Emolehmä hoitaa vasikkaansa tämän elämän ensimmäiset puoli vuotta. Sitten vasikat jäävät Siiriäisille kasvamaan ja sonnit menevät toiselle luomutilalle. Kun on sen aika, eläintenkuljetusluvan suorittanut Anna Siiriäinen ajaa nautansa itse pienteurastamoon Iitin Kausalaan.
”Sinne lähtevät tyypit valitaan luonteen perusteella. Niistä ei tulisi emolehmiä tai niillä voi olla rakenteellinen vika, ja ne ovat pikkuisen köpsiä”, Anna Siiriäinen kertoo.
Sitä ennen nautojen elämä luomutiloilla on syntisen lokoisaa. Päivät kuluvat vihreällä nurmella makoillen ja syöden. Välillä lehmät käyvät rannassa vilvoittelemassa, joskus maistelemassa tuoreen metsän antimia.
Anna Siiriäinen antaa nurmella laiduntavalle karjalleen silloin tällöin makupalaksi viljaa, joka on niiden herkkua. Tilalla ei käytetä lainkaan ostorehua. Sato menee omien eläinten ravinnoksi. Kuva: Jonne Vaahtera
Emäntä osoittaa kohti taivaanrantaa.
”Tuolla on lampi, josta ne pääsevät myös metsään. Naudat syövät rannasta kaisloja ja kurittavat metsästä pajupuskia.”
Nauta juo kuin kameli. Se ryystää 60 litraa vettä kerralla ja pärjää sillä pitkään. Joka nurkalle ei tarvita juomapistettä.
Maalis-huhtikuussa emolehmät poikivat. Anna ja Eerik Siiriäisen yöunet jäävät vähiin, koska navetassa pitää käydä kierroksella parin tunnin välein. Poikiminen on vuoden tärkein ajanjakso.
”Kevät ja alkukesä on kiireensutkaa. Peltotyöt ja laitumet pitää saada valmiiksi. Keskikesällä on rehunteko ja syksyllä sitten aikaa lomailla. Sisäruokintakausi on aika simppeliä, ei tarvitse kiirehtiä lypsylle tiettyyn aikaan”, tilan emäntä kertoo.
Lihakarjaa ei nimittäin lypsetä. Arvokas ternimaito menee täysin vasikoiden eliksiiriksi: emot voivat imettää myös kaverinsa vasikkaa.
Pihvi on tuttu
Päivän kehrä on kirkkaimmillaan. Lauma tottuu vieraisiin ja lyllertää takaisin makuulle. Nautojen lepopaikan vieressä asustelee kurkipari kahden poikasensa kanssa. Joskus kurjet komentavat vallattomia vasikoita tiukkaan sävyyn.
Talvisaikaan charolaiset asuvat pihatossa ja pääsevät talvilaitumille. Rotu sietää kylmää. Pihvilihassa maistuukin liikkuminen, nurmi ja metsä.
”Melkein kuin karkkia söisi”, sanoo Suomen ensimmäisen alueellisen laatu- ja alkuperämerkki D.O. Saimaan puuhamies, keittiöpäällikkö Ilkka Arvola.
Siiriäiset tietävät, kuka omalla lautasella on.
”En söisi, ellen tietäisi. Kun ensimmäistä vietiin teuraalle, mietin, että voi hitsi, miten pystyn tähän. Ajattelin kuitenkin, että parempi tämä kuin tiskistä ostettu vakuumipakattu klöntti. Nyt tiedän tarkalleen, miten eläin on syntynyt, sen emä ja emänemä eläneet, miten sitä on hoidettu, onko se saanut lääkkeitä ja missä se on laiduntanut.”
”Kun ensimmäistä vietiin teuraalle, mietin, että voi hitsi, miten pystyn tähän. Ajattelin kuitenkin, että parempi tämä kuin tiskistä ostettu vakuumipakattu klöntti.” – Anna Siiriäinen
”Ja ajan itse trailerin ja tiedän, miten matka on mennyt. Olen aina teurastamolla ensimmäinen tai viimeinen, jolloin jäljitettävyys säilyy.”
Veikon lempiruokaa on paistettu maksa. Ja kampasimpukat.
”Se ei tarkoita, että meillä syödään päivittäin kampasimpukoita. Maksan käytön opimme, kun kysyimme keittiömestari-Ilkalta, kuinka se valmistetaan”, Anna Siiriäinen kiittää.
Tarjottimellinen Saimaan parasta antia. Keittiömestari Ilkka Arvola puhuu ja toimii Etelä-Savon puhtaiden tuotteiden puolesta. Kuva: Jonne Vaahtera
Onnellinen koira
Bordercollie Jimi on aivan täpinöissään. Se vaanii niittykukkien keskellä 40-päistä laumaansa valmiina tottelemaan ihmistä puolesta sanasta. Jimin lauma on lampaat ja ihminen Tiisanmäen lammastilan emäntä Hanna Niskanen. Jimi on olevinaan vanhan maailman uhka, peto, joka saa lampaat kerääntymään suojaan toistensa kylkeen ja helposti siirrettäväksi toiselle laitumelle.
Jimi on onnellinen koira. Lammaspaimenena se elää juuri sitä elämää, joka on ajat sitten piirtynyt sen geeneihin.
”En tekisi päivääkään tätä työtä ilman koiria. Meillä käy ryhmiä tutustumassa tilaan ja monet kysyvät, miten koira palkitaan. Ei mitenkään: tuo on se palkka. Jos tyhmäilee, rangaistus on se, ettei pääse laitumelle”, Niskanen juttelee.
Hän tuli miehensä Jussi Pesosen kotitilalle Savonlinnaan kahdeksan vuotta sitten. Oulusta kotoisin oleva Niskanen oli luonut Helsingissä uraa mainostoimistossa ja ajatteli downsiftata eräopasopinnoissa Savonlinnassa.
”Sieltä löytyi Jussi, ja tässä ollaan. Jussin vanhemmilla oli ollut lihakarjaa ja mansikanviljelyä, mutta muutimme tuotantosuuntaa.”
Se kannatti. Vaikka downsiftaamisesta ei ole tietoakaan, viisihenkisellä perheellä on käsissään iso rikkaus.
Maisemanhoito on Tiisanmäen lampaiden mieluisa ja hyödyllinen tehtävä. Karvakerät laiduntavat lähinurmien lisäksi myös saarissa. Kuva: Jonne Vaahtera
”Meidän koko arvomaailmamme on tässä. Luomukaritsanliha myydään suoraan yksityisille ja ravintoloille. Maisemanhoito on tosi tärkeää. Juuri veimme sata uuhta saariin huolehtimaan perinnebiotoopeista. Ja se villa! Suomenlampaan villa on niin pehmeää ja lanoliinipitoista, että tulee ihovoide saman tien.”
Hanna Niskanen osaa kertoa asiakkaalle lampaansa koko tarinan. Hän ei voisi myydä tuotetta, jolle laadun takeeksi riittää maininta ”kotimainen”.
”Eläintenhoito on minun vastuullani. Miehelläni on silmää katsoa, koska pelloilla on oikea aika tehdä jotain. Minähän en kaupunkilaisittain ymmärrä niistä hevonkukkua!”
Saimaan Tiisanmäen lammastilan emäntä Hanna Niskanen ja bordercollie Jimi ovat saumaton työpari. Kuva: Jonne Vaahtera
Ei maistu villasukka
Kotolaitumella on viime elokuisia uuhia, joista osa on menossa teuraaksi ja osa jää tilalle. Tiisanmäen lampaiden polun pää on Kesälahdella Bonus Carnis -teurastamossa. Lampaat valitaan noin 50-kiloisina, jolloin ne eivät ole enää pieniä palleroita, söpöjä tosin yhä.
Siementäjää täällä ei käytetä: asialla ovat pässit. Uuhi poikii 2–3 karitsaa pari kertaa vuodessa.
Lampaat elävät maisemalaiduntajina Koloveden ja Linnansaaren kansallispuistoissa sekä puhtaalla lähilaitumella. Niille ei tule loisia eikä niitä tarvitse lääkitä. Niskanen kertoo brittilampaista, jotka joutuvat kokemaan rajut loislääkitykset. Kostean ilmaston laitumilla ei tunneta välivuosia tai puhdistavia pakkasia.
”Lammas pystyy kulkemaan hankalissakin paikoissa. On upeaa katsoa meidän vanhoja maisemia, kun kaikki on putsattu siistiksi. Ei ole vattupuskaa eikä vuohenputkea.”
Suomenlampaan villa on pehmeää. Ammattilaiselta yhden keritseminen kestää noin seitsemän minuuttia. Kuva: Jonne Vaahtera
Lampaanlihan kulutus on ollut Suomessa pitkään vähäistä. Vanhemmat ihmiset tulevat yhä Niskaselle kertomaan, ettei heillä ainakaan lammasta syödä, koska se maistuu ja haisee villasukalle.
”Suotakoon tämä mielipide heille, sillä lammas oli ennen aivan hirveää. Teurastettiin vanhin uuhi mikä löytyi. Nuoremmat ihmiset ovat kiinnostuneita ja kokeilunhaluisia jo senkin vuoksi, että ovat maailmalla maistaneet hyvää karitsaa”, Niskanen sanoo.
Tiisanmäen lammasfarmarit eivät voi kilpailla halvan uusiseelantilaisen lihan kanssa – eivätkä edes halua.
”Se on ihan eri tuote, vaikka eläin on sama. Meidän hintamme on käypäinen, sillä sen verran tämä kaikki maksaa ja tätä asiakkaamme arvostavat”, Niskanen sanoo.
”Karitsanlihalle pitäisi tapahtua se, mikä tapahtui broilerille 20 vuotta sitten. Tuli hunajabroileri, ja ihmiset alkoivat syödä sitä hulluna.” – Hanna Niskanen
Lampaanliha on valoisan vuodenajan sesonkituote. Niskasen perhe kehittää reseptiikkaa yhdessä asiantuntijoiden kanssa.
”Pääsiäisen aika on kiirettä, ihan hulurumpsista, ja sitten ihmetellään, ettei puhelin soi. Karitsanlihalle pitäisi tapahtua se, mikä tapahtui broilerille 20 vuotta sitten. Tuli hunajabroileri, ja ihmiset alkoivat syödä sitä hulluna.”
Tiisanmäen tilalla myytävä oma vorschmack on todellista lähiruokaa. Kuva: Jonne Vaahtera
Ainoa hanhifarmi
Hanhi on nyt tulenarka sana. Valkoposkien kakka ärsyttää etelän rannoilla. Keväällä muuttomatkaajat popsivat kupuihinsa Itä-Suomen oraat.
Virpi ja Antti Rantalaisen pihapiirissä Mikkelin Hauhalassa hanhia rakastetaan, jos ne ovat omia. Vuonna 1997 perustettu hanhifarmi on Suomen ainoa. Muuttolaumoja ei täälläkään hyvällä katsota, koska ne voivat kantaa lintuinfluenssaa.
”Valkoposkihanhien tulo olisi täysi katastrofi. Peltomme ovat onneksi liian pienet niille. Pidämme turvallisuussyistä omat linnut sisällä muuttoajan maaliskuun alusta toukokuun loppuun”, Virpi Rantalainen kertoo.
Virpi ja Antti Rantalainen aloittivat hanhien kasvattamisen vuonna 1997. Maremmano-koirat Martta ja Ricco pitävät huolta, ettei peto pääse hipsimään laumaan. Isot koirat ovat myös lintujen helliä ystäviä. Kuva: Jonne Vaahtera
Koira on hanhifarmillakin välttämätön työkumppani. Rantalaisten Martta ja Ricco ovat maremmano-abruzzeseja. Ne suojelevat metsän reunustamilla pelloilla eläviä siivekkäitä pedoilta. Pimeällä hiippailevan ketun takia koirilla on yötyö.
Martan ja Riccon hommaa helpottaa, etteivät kesyhanhet lennä. Kaakatusta kyllä piisaa jylhästä bassosta keveään sopraanoon, kun kuusiviikkoiset poikaset tepsuttavat sisätiloista ensi kertaa ulkoilmaan.
”Hanhiemot munivat keväällä kuten muutkin linnut. Munat pannaan hautomakoneeseen, sillä hautova emo lopettaisi munimisen. Muninnan jälkeen emot pääsevät metsälaitumille. Untuvikkoja kuoriutuu kymmenen päivän välein, joten tiedämme aina, minkä ikäisiä linnut ovat”, Virpi Rantalainen selvittää.
Poikastuotanto hoituu tälläkin tilalla luonnonmenetelmällä.
Hauhalan hanhifarmin laitumilla tepsuttaa satapäin hanhia. Kesyhanhet eivät lennä. Kuva: Jonne Vaahtera
Nämä untuvikot ovat kuuden päivän ikäisiä ja tutustuvat ensi kertaa ulkoilmaan. Kuva: Jonne Vaahtera
Ei pakkoruokintaa
Koronakriisi on korostanut ruoan alkuperän tärkeyttä. Hauhalassa koko ketju kulkee alusta loppuun omalla tilalla – teurastus, lihanleikkaus ja jalosteiden valmistus. Hanhet marssivat itse teurastamoon, koska ne liikkuvat muutenkin paljon.
”Tällaisessa kriisissä nousee arvoonsa se, että eläinlääkäri tarkistaa lintujen terveyden sekä ennen teurastusta että sen jälkeen”, Rantalaiset kertovat.
EU on kieltänyt hanhien pakkoruokinnan, mutta yhä vain sitä tapahtuu Ranskassa ja Unkarissa. Suomessa ei missään nimessä.
Hauhalan rehuseoksessa on oman ja naapuritilan vehnää ja kauraa, johon on lisätty valkuaistiivistettä ja kalkkia. Hanhien pääasiallinen kesäruoka on tietysti tuore vihreä. Tuontitavara on syötetty maissilla.
Tasalaatuisen lihan varmistaa eläimen stressittömyys elämän alusta sen loppuun. Missään vaiheessa niitä ei tarvitse kuljettaa autolla, ja se on aralle linnulle iso etu.
Maksa, patee ja pulska Martinpäivän paisti alkavat olla suomalaisille ainakin sanoina tuttuja hanhituotteita. On vielä ketjun vihoviimeinen pää, josta isäntäväki on ylpeä:
”Kotimaisessa tyynyssä on täytteenä meidän höyhenemme ja untuvamme.”