Reportaasi: Stormälön venesataman viimeiset paalut – Tapani Johansson jättää laiturityöt nuoremmille

Jaa artikkeliTilaa Seura
”Noin joka viides venepaalu täytyy talvisin siirtää”, kertoo Tapani Johansson. Niinä vuosina, kun jäätä ei ole tarpeeksi kantamaan koneita, työ tehdään ponttonilautalta käsin. Silloin työnopeus on huomattavasti hitaampi.
”Noin joka viides venepaalu täytyy talvisin siirtää”, kertoo Tapani Johansson. Niinä vuosina, kun jäätä ei ole tarpeeksi kantamaan koneita, työ tehdään ponttonilautalta käsin. Silloin työnopeus on huomattavasti hitaampi. © Suvi Elo
Tapani Johansson korjasi nyt viimeistä kertaa Stormälön sataman laitureita Turunmaan saaristossa, jossa hän on vajonnut traktorilla jäihin ja löytänyt menehtyneen isänsä metsästä.

Navakka tuuli lepattaa Stormälön venesataman mastoissa Paraisilla. Tyhjät laiturit ja pressupeitteiset veneet odottavat lumessa kesää.

Kuuluu traktorin ja moottorisahan ääntä. Kaksi miestä työskentelee jäällä laitureiden välissä. Toinen heistä, 69-vuotias Tapani Johansson, laskeutuu traktorista.

”Veneet tulevat vuosi vuodelta leveämmiksi, ja venetolppia täytyy siirtää. Lisäksi yksi tolppa pitää suoristaa”, hän selittää.

Tämä on viimeinen talvi, jolloin Tapani korjaa Stormälössä näitä paaluja ja laitureita. Hän on luvannut – tai vannonut – , että ei 70 vuotta täytettyään enää osallistu tähän työhön, joka on raskasta ja vaarallista.

Tekevälle sattuu, Tapani ja toinen miehistä, Janne Nordqvist naurahtavat. Yksi jos toinen on käynyt tahtomattaan uimassa. Tapani tönäisi kerran Jannen vahingossa kaivurilla mereen. Kymmenen talvea sitten hän itse meni traktorin kanssa jään läpi.

Haalari jäätyi päälle

”Olin parin kilometrin päässä metsätöissä ja oikaisin jään kautta. Olin samaa reittiä kulkenut jo pari päivää”, Tapani Johansson kertoo kylmästä kylvystään.

Jää oli alueella puolen metrin paksuista, ja sen olisi pitänyt kantaa. Lisäksi hänen reittinsä kulki kohdasta, jossa on jäätierasite. Paikka oli vanhastaan turvallinen.

Jälkikäteen arveltiin, että edellisenä kesänä tehdyt ruoppaukset olivat puhkaisseet merenpohjaan lähteen, joka heikensi jäätä.

”Yhtäkkiä tunsin, kun toinen takarengas pamahti jään läpi. Painoin kaasua, ja sitten vajosi toinenkin. Olin hyppäämässä traktorista pois, kun mentiin.”

Sekunneissa Tapani hulahti traktorin mukana hyiseen mereen viiden metrin syvyyteen. Ilmakuplia kuohui niin paljon, että hän ei nähnyt mitään.

”Melkein menin paniikkiin, mutta sitten muistin aiemmista sukellus­kokemuksista, että pitää seurata kuplia”, Tapani kertoo.

Traktori oli mennyt perä edellä pohjaan ja jäänyt pystyyn, ja Tapani sai ponnistettua vauhtia traktorin keulasta. Hän pääsi sillä voimalla jäälle ja juoksi sisarensa mökille puolen kilometrin päähän. Pakkasta oli kymmenen astetta, ja haalari jäätyi päälle.

”Vasta kun sain soitettua apua, aloin palella ja yskiä vettä pois keuhkoista. En ollut huomannut, että olin saanut vettä keuhkoihini”, Tapani ihmettelee.

”Sen jälkeen parin viikon ajan kun torkahti, heräsin mukamas veden alta.”

Syvälle saveen

Jatketaan töitä. Janne Nordqvist nousee traktoriin, Fordson Dextaan, ja Tapani Johansson kiinnittää vaijerin venepaalun ympäri.

Diesel tuoksuu. Vaijeri pureutuu puiseen paaluun, ja hydraulinen tunkki alkaa vetää tolppaa jäästä ylös. Paalu nousee nousemistaan. Sen todellinen pituus on nelinkertainen verrattuna siihen, mitä siitä yleensä näkyy.

Tolppaa aletaan sovittaa jäähän kairattuun uuteen reikään. Painava paalu huojuu ilmassa.

”Vähän tuonnepäin! Nyt vähän sisällepäin”, huutaa Tapani ohjeita.

Tolppa sujahtaa koloon, Tapani irrottaa vaijerin ja Janne alkaa painaa paalua alas hydraulisen tunkin avulla. Kuuluu rusahdus.

”Menikö poikki?” Janne huutaa.

”Ei varmaan”, vastaa Tapani.

”Onko se suora nyt?”

”No ei, mutta ei sen niin väliä. On se hyvä siinä.”

Mitähän silloin tehdään, jos paalu tosiaan katkeaa?

”Sitten ihmetellään”, Tapani virnistää.

Tolppa on uudella paikallaan. Se puristuu saveen merenpohjaan niin syvälle, että sitä ei tarvitse erikseen tukea.

”Ja kun se liikkuu, sitten sitä oikaistaan”, Tapani sanoo.

Seuraavan paalun vuoro. Janne kairaa jäähän uuden reiän moottorikäyttöisellä kairalla. Merivesi alkaa huljua reiässä ylös ja alas.

Paalu huojuu ilmassa, ja tähtääminen uuteen reikään on hankalaa. Tapani tulee siirtämään sen tukkisaksilla. Reikään päästyään pitkä tolppa hyppelee hetken ylös ja alas

Tapani Johansson ja Janne Nordqvist korjaavat laitureita Paraisilla. Koronapandemia ei ole haitannut venesataman toimintaa, vaan yhä useammat ovat innostuneet veneilystä ja hankkivat venepaikkoja. Myöskään vuoden 2008 taantuma ei haitannut, sillä ihmiset eivät saaneet myytyä veneitään pois vaan tarvitsivat venepaikkansa. Sen sijaan 1990-luvun lama oli satamalle erittäin vaikea aika, ja yritys alkoi pärjätä vasta 2000-luvun puolella.

Koronapandemia ei ole haitannut venesataman toimintaa, vaan yhä useammat ovat innostuneet veneilystä ja hankkivat venepaikkoja. Myöskään vuoden 2008 taantuma ei haitannut, sillä ihmiset eivät saaneet myytyä veneitään pois vaan tarvitsivat venepaikkansa. Sen sijaan 1990-luvun lama oli satamalle erittäin vaikea aika, ja yritys alkoi pärjätä vasta 2000-luvun puolella. © Suvi Elo

Janne Nordqvist tuli alun perin Tapani Johanssonille töihin palkollisena ja on nyt yksi venesataman osakkaista. Hän vastaa myös Tapanin tyttären Jenny Johanssonin kanssa Stormälön mökkikylästä.

Janne Nordqvist tuli alun perin Tapani Johanssonille töihin palkollisena ja on nyt yksi venesataman osakkaista. Hän vastaa myös Tapanin tyttären Jenny Johanssonin kanssa Stormälön mökkikylästä. © Suvi Elo

.

Janne Norqvist ja Tapani Johansson kuljettavat uusia lautoja laituriin, joka vaatii kunnostusta.

Janne Norqvist ja Tapani Johansson kuljettavat uusia lautoja laituriin, joka vaatii kunnostusta. © Suvi Elo

Johanssonien saari

Paalut on tältä päivältä siirretty. Lähdetään kahville Tapani Johanssonin luo. Hän asuu nykyään venesataman vieressä mökissä, jonka hän on rakentanut ja sittemmin laajentanut asunnoksi. Maat – yhteensä 150 hehtaaria Stormälöä – ovat hänen ja hänen entisen vaimonsa yhteisomistuksessa.

Venesatamassa on yrittäjiä yhteensä neljä. Ulkopuolisen on kuitenkin vaikea pysyä perillä siitä, mikä maista ja sen yrityksistä kuuluu kenellekin. Omistuksia on ristiin, ja tilanteet elävät.

Venesataman 12 laiturista Tapanin omalla vastuulla on enää yksi, mutta hänellä on osakkuuksia muissa. Stormälön mökkikylä on hänen rakentamansa, mutta nyt siitä vastaavat hänen tyttärensä Jenny Johansson sekä tämän entinen mies, Janne Nordqvist. Lisäksi Tapanilla on karavaanarialue.

Koteja on Stormälössä vaihdeltu suvun kesken, tarpeen mukaan. Avioerojen jälkeenkin puolisot ovat jääneet paikalle.

Stormälön saaresta, joka sijaitsee viidentoista minuutin automatkan päässä Paraisten keskustasta, suuri osa kuuluu tai on kuulunut Johanssoneille. Tosin Paraisilla kun ollaan, tämä ei vielä kerro mitään täsmällistä. Turunmaan saaristossa on lukuisia eri Johanssoneita.

Koteja on Stormälössä vaihdeltu suvun kesken, tarpeen mukaan. Avioerojen jälkeenkin puolisot ovat jääneet paikalle.”

Isonjaon aikoihin saaren pohjoispuoli jaettiin kuin viivottimella lohkoihin, joista joka toinen tuli Stormälön rälssitilalle. Se päätyi Tapanin suvulle 1800-luvun puolivälissä. Joka toinen lohko meni Degerbylle. Degerbyn maita ja saaren kasvihuoneita isännöivät eri sukua olevat Johanssonit. Lisäksi nykyään Degerbyn Johanssonit viljelevät vuokralla Stormälön tilan peltoja.

Kohtalokkaat metsätyöt

Mökissä kopistellaan lumia saappaista. Koira tulee tervehtimään.

Janne istuu pöydän äären, ja Tapani mittaa kahvinpuruja keittimeen.

Pöydällä on ristikoita odottamassa täyttämistä. Moni kodin tarvekaluista kuuluu olevan Tapanin nikkaroima. Kello raksuttaa.

Tapani kertoo ostaneensa sisaruksensa pois Stormälön tilasta, kun aiempi isäntä eli Tapanin isä joutui 1980-luvulla metsätyöonnettomuuteen.

”Tai näin pääteltiin”, Tapani sanoo pöydän äärestä.

Isältä oli kadonnut muistikuvat siitä metsätyöpäivästä. Myöhemmin hänen arveltiin saaneen iskun päähänsä tukista, joka oli ollut traktorin perässä vaijerissa.

Isä tärisi jatkuvasti ja lähti lääkäriin, mutta tämä arveli syyksi vain myrkkyjä, joita isä oli käynyt hiljattain levittämässä pelloille.

Parin viikon kuluttua vaimo ajoi juhlia varten isän partaa, koska tämä ei tärinältään pystynyt. Vaimo huomasi, että puolison pää oli sinisenkirjava.

Kävi ilmi, että kallo oli halki kolmesta kohtaa. Toipuminen kesti kymmenen vuotta.

Tapani kertoo, että kuusi vuotta sitten toiset metsätyöt koituivat isän lopulliseksi kohtaloksi.

Tapanin äiti ihmetteli, miksi puoliso ei ollut tullut kotiin. Tapani lähti etsimään isäänsä mökkikylän metsistä läheltä venesatamaa ja löysi tämän auton, jossa oli takaluukku auki. Ämpärissä oli ahvenia ja vieressä moottorisahausvarusteita.

Tuli jo hämärä, sitten pimeä, eikä mitään löytynyt.

Yhtäkkiä hän näki metsässä valkoisen pallon ja kummasteli, mikä se oli.

Pallo oli isä, jonka Tapani näki pääpuolelta. Isä oli sahannut itseään jalkaan ja oli jo useita tunteja sitten menehtynyt.

Muutaman viikon ajan Tapani näki sen näyn joka kerta, kun yritti nukahtaa.

Pallo oli isä, jonka Tapani näki pääpuolelta. Isä oli sahannut itseään jalkaan ja oli jo menehtynyt.”

Yllätysveljekset

Virallisesti Tapani Johanssonin osoite on Paraisten keskustassa naisystävän luona, mutta käytännössä hän asuu venesatamalla. Stormälön tilan päärakennuksessa asuu toinen hänen tyttäristään, Jenny. Toinen asuu pääkaupunkiseudulla.

Tapani kertoo, että suvun sukunimi tuli Johan-nimiseltä isoisän isoisältä. Sitten hän muistaa hauskan tarinan.

Yksi Johanin pojista, Tapanin isoisän isä, päätyi merimieheksi. Toinen Johanin pojista oli karannut Norjaan ja lähtenyt merille hänkin. Vuosikymmenten jälkeen he kohtasivat baarissa New Yorkissa tuntematta toisiaan. He puhelivat englantia keskenään, kunnes alkoivat kysellä, mistä toinen on kotoisin. Kävi ilmi, että toinen oli Suomesta, ja niin oli toinenkin. Toinen oli Paraisilta, niin oli toinenkin. Toinen oli Stormälöstä, niin oli toinenkin – ja yhtäkkiä he tajusivat olevansa veljiä.

Lisää tarinoita seuraa.

”Minun isänikin oli muuten innokas kertomaan tarinoita, ja isoisäni. Tosin isoisän tarinat muuttuivat matkalla”, Tapani tuumii.

”Esimerkiksi kun saksalaisilla oli sotien aikana Airiston matkailukeskuksessa sukellusveneiden tukikohta, isoisäni pääsi sukellusveneisiin mukaan. Matka, jonka hän niissä kulki, vain piteni kerta kerralta.”

Alun perin Tapani Johanssonin asuinmökin tontti oli hänen isänsä, ja Tapani oli siinä vuokralla. Mökki oli niin vilpoinen, että pakkasella kissankupin vesi jäätyi. Kahvipöydässä myös Janne Nordqvist.

Alun perin Tapani Johanssonin asuinmökin tontti oli hänen isänsä, ja Tapani oli siinä vuokralla. Mökki oli niin vilpoinen, että pakkasella kissankupin vesi jäätyi. Kahvipöydässä myös Janne Nordqvist. © Suvi Elo

Alun perin tarjoilijana

Airiston matkailukeskus sijaitsee muutaman kivenheiton päässä vene­satamasta. Tapani Johansson piti sitä 1980-luvun puolivälistä 1990-luvulle.

”Silloin se oli lähes ainoa matkailupaikka Turun saaristossa. Kolmesti viikossa oli orkesteri ja tanssit, ja ulkona saattoi olla sadan metrin jono. Nykyään saariston joka niemessä on jotain matkailijoille”, Tapani kertoo.

Hän ei ole alunperin vene- tai satamayrittäjä, maanviljelijä eikä talonrakentajakaan. Aivan aluksi hän oli tarjoilija ja ravintoloitsija.

Ennen kuin otti sukutilan hoitaakseen Tapani työskenteli ravintoloissa ja Vikingin laivoilla yökerhoissa sekä perusti ravintoloita Paraisille ja Kaarinaan.

”Ne olivat nuoren miehen töitä”, hän sanoo eikä kaipaa takaisin, vaikka hauskaa silloin olikin.

Airiston matkailukeskusta pitäessään hän osti Stormälön venesataman. Venepaikkoja oli silloin sata.

Satama on osoittautunut suosituksi, ja sitä laajennettiin vuosi vuodelta. Nyt veneille on 700 laituripaikkaa ja satama on yksi Suomen suurimmista kotivenesatamista.

Periaatteessa Tapani on eläkkeellä, on ollut jo neljä vuotta.

”Ei arki eläkkeelle mennessä muuttunut, mutta nykyään valitsen mukavimmat työt”, hän naurahtaa.

”Kroppa ei enää palaudu samalla lailla kuin ennen. Varsinkin paalu- ja laiturityöt ovat raskaita. Ulkona tuulessa ollaan koko päivä, ja kevättalvella kaikki on sohjoa ja märkänä.”

Ensi talvena Jennyn ja Jannen pojat ovat Tapanin sijaan korjaamassa sataman rakenteita.

Kahvit on juotu. Lähdetään takaisin tuuleen. Yhtä laitureista on korjattava.

Laituri ei ole Tapanin eikä Jannen vaan toisen yrityksen, mutta yhtä kaikki meri ja jäät ovat murjoneet sen alkupäätä. Se tarvitsee uudet laudat, ja Tapani ja Janne ryhtyvät työhön.

Tapani Johansson kalastaa itse lähes kaiken ruokansa. Keväällä verkoista tulee pakastin täyteen kesäksi, syksyllä talveksi. © Suvi Elo

Lue myös: Reportaasi: Saaristotalkkari Britt-Lis Sederholmin työpäivät kuluvat meren äärellä: ”Kun näkee auringonnousun ja aistii rauhan, voiko sitä itselleen enempää toivoa?”

X