Suur-Uskin sukupolvien ketju ei katkennut – Mikko ja Marjo jättivät kaupunkilaiselämän ja perustivat pienpanimon esi-isien maille Vironlahdelle

Jyväskylä, vuonna 2014. Kaupunki oli uinahtanut jo tuntikausia sitten yöpuulle, mutta yksi ei saanut unta. Kaupungin itälaidalla Vaajakoskella, uudenkarhean omakotitalon makuuhuoneessa Mikko Suur-Uski pyöri sängyssään kuin kebabvarras. Hänestä tuntui, että hän ei ollut yksin. Esi-isät, jo kauan aikaa sitten tästä ajasta poistuneet patriarkat, olivat kokoontuneet hänen ympärilleen neuvonpitoon. Niiden puheessa oli tuttu ja rakas sointi, mutta viesti oli painava.

”Mitäs sie äijä nyt oikein meinaat tehä?” Ne hiillostivat.

Aamun koittaessa neuvonpito oli päättynyt. Mikko istui Marjo-vaimonsa kanssa aamukahvipöydässä huonosti nukkuneena, mutta olemuksessa oli jotain kirkasta ja selkeää.

”Miusta tuntuu, että meiän pitäs lähtee maanviljelijöiks Virolahelle.”

Näin he elivät. Heinäntekoa Takatalon tilalla 40-luvulla. © Suur-Uskin kotialbumi

Tyhjän päälle

Marjo näki Mikon ilmeestä, että nyt ei ollut kyse vitsistä. He olivat kohdanneet 22 vuotta sitten Jyväskylän ammattikorkeakoulun englannintunnilla. Kun kumpikaan ei tuntenut luokasta ketään ja oli aika tehdä paritöitä, opettaja osoitti heitä ja sanoi, että te olette ilmeisesti sitten pari. Se oli jonkinlainen profetia; muutamaa vuotta myöhemmin he poseerasivat hääkuvassa rouva ja herra Suur-Uskina.

Mikosta tuli keittiömestari. Se oli hänen unelma-ammattinsa, parasta maailmassa. Hän loihti kekseliäitä kokonaisuuksia Jyväskylän legendaarisessa Old Brick’s Inn -olutravintolassa. Kun pariskunta sai lapsia, Mikko vaihtoi päivätöihin ravitsemispäälliköksi, ja Marjolla oli hyvä työpaikka VTT:llä. Viisihenkiselle perheelle oli juuri valmistunut talo, loppuelämän koti. Kaikki oli hyvällä mallilla.

Mutta nyt Mikon isä oli yhtäkkiä sairastunut. Perheellä oli Virolahdella yli kolmesataa vuotta vanha sukutila, jota Mikon veljen piti jäädä jatkamaan. Se hetki, kun olisi pitänyt astua isoihin saappaisiin, tuli kuitenkin eteen nopeasti ja odottamatta. Veli ei ollut valmis.

Mikon oli vaikeaa pukea sanoiksi, mitä hänelle oli edellisenä yönä tapahtunut. Oli vain vahva, käsinkosketeltava tunne siitä, että esi-isät olivat käyneet koputtamassa olkapäähän. Jokin väkevä, alkukantainen luonnonvoima veti häntä juurille. Kotiin.

Ei Marjolla ollut sydäntä asettua esteeksi.

”Alanko pakata heti vai myöhemmin”, Marjo kysyi.

”Pakataan vain heti”, kuului vastaus.

Mikon isoisä hevosen kanssa kylvöpuuhissa. © Suur-Uskin kotialbumi

Heinäväki tauolla. Kun kaikki tehtiin vielä käsin, heinänteko oli koko perheen ja joskus kylänkin yhteinen työ. © Suur-Uskin kotialbumi

Sokkihoitoa

Mikon kotitilan pihapiirissä oli kaksi taloa. Toinen oli punainen puutalo, toinen isovanhempien kodiksi 1970-luvulla rakennettu tiilitalo. Kun Suur-Uskin perhe parkkeerasi muuttokuormansa pihaan, he suunnittelivat ensin asettuvansa jälkimmäiseen, isoäidin seuraksi – vanhemmat asuivat vielä päätalossa, uuden kodin remontti oli kesken. Melko pian kävi selväksi, että lapsiperheen ja järjestelmällisyyteen tottuneen isoäidin oli viisaampi asua eri osoitteissa.

”Jäimme Mikon vanhempien talon yhteen huoneeseen ja yritimme viettää osan ajasta mökillä”, Marjo hymyilee päätään pudistellen.

Yksi huone. Viisi-, seitsemän- ja kahdeksanvuotiaat lapset. Muuttokuorma homehtui syksyn sateissa.

Kun Marjo kitkutti talvipakkasilla autoa käyntiin mökin pihalla ja raaputti jäisiä ikkunoita, mielessä kävi synkkiä ajatuksia. Tällaistako tämä olisi?

Mutta se jokin, joka Mikkoa kutsui, oli täällä.

”Olimme asuneet täällä vasta vähän aikaa, kun olin kerran menossa yksin nukkumaan”, Marjo kertoo.

”Makuuhuoneen ovelle tuli joku. Ajattelin, että se oli joku lapsista. Mutta ovella ei näkynytkään ketään.”

Kun Marjo nipisti silmät tiukasti kiinni, hän kuuli askelten äänet. Joku käveli vuoteen viereen. Ehkä uteliaisuuttaan, tervehtimään Takatalon uutta emäntää.

Mistä leipä?

Kun maalla kerran oltiin, niin olihan sitä antauduttava Strömsö-henkisiin höpsötyksiin. Hankittiin lampaita, pupuja ja kanoja, syötiin oman pellon ja puutarhan antimia. Tilalla kasvanut Mikko kuitenkin tiesi hyvin, että kuvitelmat edes osittaisesta omavaraisuudesta olivat pääosin romanttista haihattelua. Täällä pitäisi tehdä töitä. Koko elämä oli rakennettava täysin alusta – myös elinkeino.

Suur-Uskit olivat myyneet kotinsa ja tulleet tänne Mikon vaistonvaraisen tunteen perässä. Oli vain kristallinkirkas visio: hän ei päästäisi yhdeksän sukupolven pituista ketjua katkeamaan. Mitä tilalla sitten voisi tehdä – se olikin hyvä kysymys.

Aiemmat sukupolvet olivat viljelleet viljaa ja tuottaneet maitoa. Mutta maailma oli muuttunut, ja tässä mittakaavassa siitä saisi enää kalliin harrastuksen. ProAgrian neuvo oli, että tilalla voitaisiin viljellä jotakin erikoiskasvia.

”Ei minulla oikein ollut paloa sellaiseen. Seuraava ehdotus oli, että jos jatkojalostaisitte jotain näistä tilalla tuotettavista raaka-aineista.”

Mikko mietti ehdotusta ja katseli ikkunasta avautuvia peltoja. Mikä oli parasta, mitä ohrasta voi tehdä? Vastaus oli helppo, ja olutravintolan keittiömestarina hän tiesi sen kyllä. Mutta voisiko se toimia?

Joku on joskus sanonut, että vanhainkodeissa on kahdenlaisia ihmisiä. On ihmisiä, jotka ovat hiljaa. Sitten on niitä, jotka kertovat tarinoita.

”Minä ajattelin, että onpahan sitten ainakin niitä tarinoita. Päätettiin, että perustetaan panimo.”

”En halunnut olla se, joka katkaisee tämän ketjun. Kun isän kanssa laitetaan tässä keväällä ohransiementä peltoon ja oma poika on traktorin kopissa, sitä tunnetta on mahdotonta kuvailla.” © Arto Wiikari

Pienen ja pippurisen panimon tankeissa valmistuu oluita, joista Mikko ja Marjo ovat syystäkin ylpeitä: sekä tumma että vaalea lager on valittu Suomen parhaiksi. © Arto Wiikari

Oman pellon olutta

Jälkiviisastelu on helppoa, mutta Mikko on sanonut sen silti moneen kertaan: jos hän olisi tiennyt mihin ryhtyi, hän olisi ottanut hattunsa ja juossut karkuun.

Oli suhteellisen helppoja asioita. Tyhjän karjarakennuksen rehusiilo tarjosi toimitilat, yhteistyökumppaniksi löytyi paluumuuttaja naapurikylästä, ja henkioppaaksi oluenvalmistuksen maailmaan lähti olut­väen arvostama konkari Mikko Salmi. Marjo ryhtyi hoitamaan konttoria. Tilattiin panimotekniikka Unkarista ja pullotuskone Yhdysvalloista.

Mutta toisin kuin Mikko oli luullut, suomalaisen byrokratian kruununjalokivi ei ollutkaan maanviljelys. Se oli alkoholi.

Alkoholiin liittyviä asioita valvottiin Suomessa tarkemmin kuin joissakin maissa ydinaseita. Synnytyspoltoista ei ollut tulla loppua. Mutta kun välillä tuntui mahdottomalta, Mikko totesi taas kerran, että luovuttaminen ei ollut vaihtoehto; jos hän tössisi tämän, hän saisi haudan takaa niskaansa joukon kimpaantuneita isoisiä.

Panimo sai jykevän nimen Takatalo & Tompuri Brewery, perustajiensa kotitilojen mukaan. Ensimmäiset oluet Mikko keitti kipsi jalassa.

”Tein viemärille läpivientiä navetan kattoon. Ehdin mielessäni myhäillä akkuporakoneen hyvää tehoa, kun terä otti kiinni naulaan ja pyöräytti minut tikkailta kanveesiin. Ehkä juuri siksi ensimmäinen erä valmistui aikataulussa. Jos olisin ollut kunnossa, olisin totuttuun tapaani yrittänyt tehdä kaiken itse, ehtimättä kuitenkaan.”

Miten unelman kävi?

Mutkitteleva hiekkatie Kymenlaaksossa on kuin aikamatka Suomi-filmien maalaisidylliin. Takatalon punaisen tuvan kulmalla kasvaa omenapuu, pihan reunalta avautuu loppukesän vaaleankeltainen ohrameri. Ollaan keskellä ei mitään, ja toisaalta keskellä itää ja länttä; Jos lähtee tästä tuonne, parinsadan kilometrin päässä on Pietari. Sama matka toiseen suuntaan, ja päädyt Helsinkiin.

Mikko Suur-Uski istuu tupansa portailla ja hörppii kahvia. Kauan odotettu loma on kariutunut Marjolle sattuneen nikamamurtuman vuoksi. Lepo olisi tullut tarpeeseen, mutta toisaalta, ihmisillä on juuri nyt kova jano. Ehtiipähän keitellä kansalle juotavaa.

Panimomestarit kuvitellaan pikkuhiprakassa käyskenteleviksi punakuonoiksi, jotka lorottavat tankeista lasiinsa lisää juotavaa oluen valmistuessa itsekseen. Mikko on painanut kahta vuoroa loppuvuodesta 2016, jolloin ensimmäiset olutpullot nostettiin myyntihyllyihin.

Oluen paneminen on raskasta, fyysistä ja äärimmäisen tarkkaa työtä, jossa pienikin virhe voi pilata tuhansien litrojen erän. Keittopäivä venyy helposti 14-tuntiseksi. On nähty kaikki sääilmiöt, kärvistelty läpi tilan historian kuivin kesä ja upotettu puimuri akselia myöten märkään peltoon.

Siinä sivussa Takatalon kaivovedestä ja oman pellon ohrasta ja kaurasta tehdyt maalaisoluet ovat kuitenkin pulputelleet tiensä maineeseen. Tilan oluita on palkittu kulta- ja hopeamitaleilla sekä Suomessa että arvovaltaisissa kansainvälisissä olutkisoissa. Panimo työllistää kuusi henkeä, ja pian se saa seurakseen kokoustilat, spa-osaston ja tilausravintolan. Juuri nyt on kuitenkin pantava hiki päässä olutta – se viedään käsistä.

”Jos näistä taloista pääsee sammumaan valot, ne eivät syty enää ikinä takaisin. Haluan tehdä oman osani, jotta maalla olisi mahdollisuuksia elää. Täällä on kuitenkin ihmisen hyvä olla”, Mikko miettii ja katselee pellolle.

Tuuli pyyhkäisee tuleentuvan ohran pystytukkaa. Kohta puidaan, ja keväällä on taas kylvön aika, kuten aina ennenkin. Esi-isät myhäilevät tyytyväisenä. Lujaa tekoa, tämä kymmeneskin.

Harvinainen hetki. Panimoväki on istahtanut alas tarkkailemaan tuotteen laatua. Maistuuko? ”Kyllähän se maistuu – työlle”, Juha-Matti Suur-Uski ja Tomi Tinkanen toteavat. © Arto Wiikari

Heinäväki tauolla. Kun kaikki tehtiin vielä käsin, heinänteko oli koko perheen ja joskus kylänkin yhteinen työ. © Suur-Uskin kotialbumi

Lue myös: Citymaalaisilmiö – Tiina ja Juha muuttivat Helsingistä Pornaisiin: ”Maallemuuttajan kannattaa olla realisti – kaikki ei ole ihanaa”